Mini laatiksissa

Valmistautuminen suureen koitokseen alkoi jo viikkoja etukäteen. Varjelin Minin jalkakarvoja kuin esikoislastani, öljysin sen kavioita, pesin koko hevosen peräti kaksi kertaa, harjasin sen jouhia niin varovaisesti ettei enää yksikään katkennut. Samaan aikaan nukuin öitäni jännityksen takia niin huonosti, että muutuin ensin kalpeaksi, sitten läpinäkyväksi ja hiljalleen kahdeksan kiloa kevyemmäksi. Mini onneksi tuli vain kauniimmaksi.

Kun laatuarvostelupäivä koitti, koko Minin tiimi oli tallilla viiden aikoihin. Crimis peruutti trailerin pihaan odottamaan sillä aikaa kun minä letitin Minin harjan ja hännän niin kuin shirenhevosilla perinteisesti näyttelyissä tavattiin letittää. Olin opetellut tämän taidon vastikään ja harjoitellut niin ahkerasti, että h-hetkellä letitys oli itse asiassa aika vaivatonta. Keitaro-paralla oli pää kipeä, mutta silti hän viimeisteli huolellisesti Minin vaalittuja jalkatupsuja ja paketoi niitä äärimmäisen varovaisesti pinteleihin.

Tavarat oli pakattu jo edellisenä iltana, joten lähtö oli nopea ja sujuva. Mini lastautui oikeastaan itse. Se oli kulkenut viimeaikoina kaiken maailman kissanristiäisissä niin paljon, ettei ihmetellyt yhtään kuljetusautoa. Se matkusti rauhallisesti puolitoista kilometriä: siihen asti, että muistin jättäneeni kännykän talliin. Se matkusti yhtä kiltisti myös takaisin. Seuraavan kerran muistin samassa kohdassa, että kameran akku oli kotona latauksessa. Emme enää palanneet tallille, vaan ajoimme meille kotiin, jossa vihainen vaimoni paiskasi kameran akun ovesta niin voimakkaasti pihakiviin, että ihme on, jos se vielä toimii. Sen siitä saa, kun käy herättämässä vaimoja ja lapsia aamutuimaan.

Ensimmäinen matkakohteemme oli ihan hirveän täynnä puoliverisiä. Niitä kulki edestakaisin. Suurin osa oli ihan kilttejä, mutta koska muutama hirnui ja hyppi, tuntui kuin olisimme kävelleet villihevoslauman keskelle. Aloin nauraa ja itkeä samaan aikaan hysteerisesti ja hoin, että emme tosiaankaan kuuluneet tänne. "Katso Reita, shettis! Katso vuonoheppa tuolla! Katoppa, tuolla on vaikka monta welsh-ponia!" Keitaro papatti yrittäessään harhauttaa minua, mutta en rauhoittunut. Oloni parani vasta kun silmiini osui vitivalkoinen ihme: toinen shirenhevonen! Sen bongattuani Crimis oli jo viimeistellyt hevoseni silmiään pyöritellen. Mini pureksi kuolaimiaan sen näköisenä kuin söisi tikkaria.

En ollut koskaan ollut laatuarvostelussa. Tiesin, että tiedot Minin kilpailutuloksista, vanhemmista ja sen varsasta oli lähetetty tuomareille jo ennalta ja nämä tiedot oli arvosteltu. Paikan päällä arvioitiin ensimmäisenä Minin rakennetta, ja se oli samanlaista kuin hevosnäyttelyissä. Tai ainakin niin otaksun, sillä en ole myöskään ollut ikinä hevosnäyttelyissä. Minun piti kuitenkin esitellä Miniä lähinnä ravissa ja seisottaa sitä kentällä. Tuomari tuli tutkimaan lähempää sen jalkoja ja sanoi muutaman ystävällisen sanan. Mini oli ihan hirveän otettu siitä, että tuomari silitti sen otsaa. Tiesin, että se saisi ainakin täydet luonnepisteet.

Kaikki oli ohitse nopeasti. Tulokset kuulutettiin, vaikka kukaan ei kuullut niitä hälinässä. Mekään emme kuulleet mitään, joten Minin saama pistemäärä ja palkinto jäivät täysiksi mysteereiksi. Sitten minulle ojennettiin vielä jonkin puoliverisen kunniakirja. Onnea vaan, tämä Calamity Trigger -niminen hevonen oli saanut ykköspalkinnon, mutta mitähän Mini sai? En tajunnut piteleväni ihan oikeaa, oman hevoseni kunniakirjaa ennen kuin Crimis sanoi: "oletko sä huomannut, että Minin virallinen nimi on muuten Calamity Trigger?"

Pian porkkanoin juhlistettu Mini oli paikallaan kuljetusautossa. Crimis ajoi varovasti arvostelupaikalta pois koivukujaa pitkin. Minä söin eväsleipää ja myös hiukan käärepaperia, ja Keitaro, jolla oli pää edelleen kipeä, makasi turvavöissä auton takapenkillä ja ulvaisi aina kun auton pyörä osui kuoppaan. Löysimme auton hansikaslokerosta vessapaperiin käärityn hätäburanan, ja niin Keitaro oli paljon paremmassa hapessa tunnin ja vartin kuluttua, kun pysäköimme autoa seuraavaan kohteeseemme.

Tämä laatuarvostelupaikka oli edellistä rauhallisempi. Hevosia ei ollut kauhean montaa - ja näin saman tien Pennrosen kaksi shirenhevosta. Viimeistelin siis Minin rauhallisessa mielentilassa. Tällä kertaa sille laitettiin suitsien lisäksi mahavyökin. Ehdin myös korjailla sen harjan töyhdöt ojennukseen. Keitaro, jonka pää ei ollut enää yhtään kipeä, haki kahvia ja rapsutteli Minin peppua omaa kupillistaan juodessaan.

Arvostelu oli ihan samanlainen kuin edellisessäkin paikassa, ja tulokset kuulutettiin yhtä epäselvästi. Tällä kertaa kuitenkin kuulin juuri ja juuri, että Mini sai kakkospalkinnon.

Sekavan mutta onnistuneen reissumme päätteeksi lastasimme autoon väsyneen Minin, jonka harja repsotti pahasti. Kysyin, ripustaisinko Minin kunniakirjat sen karsinan oveen vai suoraan ihan tallin oveen, että keneltäkään ei jäisi huomaamatta sen huikea menestys. Crimis ehdotti, että tatuoisin sen palkinnot omaan otsaani ja antaisin niitä eväsleipiä nyt heti ja lopettaisin auton ilmastointinappulan räpläämisen.

Pohkeenväistö

Kun oikein keskityin, sain sen aikaan. Pidätin Miniä ohjilla aika ronskisti. Yleensä olin helläkätinen ratsastaja, mutta Minin avut saivat olla aika paljon isompia ja suurpiirteisempiä kuin muilla hevosilla, jotta se edes havaitsi ne. Samaan aikaan painelin sitä oikealla pohkeellani aivan satulavyön edestä. Kun sen etupää alkoi kaartua liikaa vasemmalle, suoristin sitä painamalla jalalla taaempaa ja kiristämällä oikeanpuolimmaista ohjaa. Silloin se alkoi vyöryä sivuittain ravissa kömpelösti, mutta kuitenkin ihan selvästi ristiin askeltaen. Sain sen pidettyä siinä tilassa puristellen sitä oikealla pohkeellani milloin mistäkin kohtaa sen kylkeä aina tarpeen mukaan. Se vaati ihan jumalatonta keskittymistä. Ja lihaksia.

"Nonyt!" huusin Keitarolle yhteenpuristettujen hampaitteni välistä kuin jäykkäkouristuspotilas.
"Niin mitä nyt?"
"Pohkeen-" aloitin kaiken mennessä hyvin, "väistöä", lopetin Minin pyllyn luiskahtaessa taas vasemmalle kuin märän saippuan. Ponini suoritti hyrrämäisen puolittaisen takaosakäännöksen ja tuntui ravaavan useita askelia taaksepäin ennen kuin sain sen taas paineltua ja kiskottua suoraksi.
"Niin no... Tota pitäiskö meidän kuitenkin harjoitella vaan ravia taas?" Keitaro kysyi epätoivoisena. Kun hän oli lupautunut valmentamaan meitä, hän ei ollut tajunnut, ettemme olleet edistyneet viime keväästä lainkaan.
"Me osataan jo ravata!"
"Hah! Näytä! Ei kun siis... Siksi just harjoteltais sitä kun se on teidän totanoinniin, vahvuus."

Minua ärsytti ravata taas rinkiä. Päästin Minin luikahtamaan kavouran sisäpuolelle peesaamaan aidanvierustaa. Istuin sen selässä kädet puuskassa ja annoin sen ohjien roikkua kaulalla kun se ravasi. Suunnittelin jo, kuinka ravaisin täydellistä, ylimielistä ympyrää Keitaron ympärillä pelkin painoavuin niin kauan kunnes harjoittelisimme jotain oikeaa. Kun Mini ei irronnut uranvierustalta vaikka kallistuin miltei vaakatasoon sen selässä, muistin, ettei se taida edes ymmärtää, mikä on painoapu. Ravasimme siis aidanviertä näyttäen ylösalaisin käännetyltä L-kirjaimelta. Keitaro ymmärsi silti, että selkeästi protestoin tavallisia raviharjoituksia vastaan.

"Kuule, nekin tekee jatkuvasti raviharjoituksia jotka menee GP-luokkia", Keitaro maanitteli minua kuin olisin Ruskan ikäinen.
"Mee sä vaikka laskemaan jotain laskuja tai soittamaan pianoa, kun et kerta opetakaan meitä."
"Rasisti. Mutta selvä juttu. Yritä uudestaan pohkeenväistöä tuolta tänne, ja keskity nyt siihen toiseen jalkaan. Ei oo mitään väliä, vaikka Mini menisi nyt vähän mutkalla."
"Hai, sensei!"
"Ihmeellinen ääni kuuluu tosta sun ratsastuksesta koko ajan!"

Mini ravasi kevyesti kuin maantiejyrä. Silti minusta tuntui, kuin ohjaksieni päässä olisi ollut kirppu: jokin niin pieni ja vikkelä, että en ehdi erottamaan sen etupäätä ja takapäätä toisistaan ennen kuin se taas pyörähti ympäri. Keskityin niin voimakkaasti sisäpuolen jalkaani, että hengitin ainoastaan sisäänpäin ja aloin muuttua siniseksi. Kuvittelin mielessäni miten puristaisin Minin ruumiin jonkinlaisten aisojen väliin niin, ettei se edes pystyisi taipumaan. Miksi tuntui kuin ratsastaisin keitetyllä makaronilla, vaikka ohjasotteeni ei varmasti ollut Minille liian tiukka? Vai olisinko tarvinnut sittenkin vielä lisää voimaa apuihini?

Jonkin ajan kuluttua suorittamamme liikkeen saattoi tunnistaa pohkeenväistöksi. Se oli minusta selvä merkki siitä, että harjoitukset kannatti lopettaa onnistumiseen. Keitaron mielestä se oli selvä merkki siitä, että harjoituksia tulisi jatkaa ja tehoja lisätä, kun nyt kerran alkoi sujua. Päädyimme kompromissiin: minä lopetin ratsastamisen siltä erää ja Keitaro aloitti narinan siitä, miten olin laiska ja halusin vain luovuttaa ja syödä pullaa. Sanoin, että ottaisin kaljaa myös, ja kiitin kauniisti tunnista. Rauhoituttuaan myös Keitaro myönsi, että olimme edistyneet.
"Vaikka mä en kyllä auta sua enää vähään aikaan", hän lisäsi.
"Mitä? Mikset?"
"Siksi että sä oot tosi ärsyttävä."
"Selvä, mutta mites se kaljanjuonti kun mä oon harjannu tämän yöpuulle?"
"Käy."

Kun kerrankin on terve hevonen

"Avataan suu", ohjeistin Miniä tallin käytävällä.
"Hyvä", kehuin sitä lyhyesti tiiratessani sen kitaan ja nostaessani molemmilla peukaloillani sen ylähuulta.
"Hyvä hyvä. Pysytään liikkumatta", kerroin painellessani etu- ja keskisormillani Minin leukaperiä ja kurkkua, ihan niin kuin minä jotain imusolmukkeita osaisin sieltä tunnustella. Mini yskähteli.
"Laitetaan päätä vielä alaspäin että iskä yltää", jatkoin muminaani ja painelin Minin niskaa.

Kumma homma. Ihan niin kuin hevosella olisi ääni käheänä. Mitään limaa tai muita ihania eritteitä siitä ei kuitenkaan valunut, eikä se ollut muutenkaan kipeän oloinen.  Se ei edes yskinyt, ellen painanut sormiani kyynärpäitä myöten sen kurkkupoimuihin. Mini saisi kuitenkin palautua normaalisti hirnuvaksi ja vähän äkkiä, taikka meiltä menisi laatuarvostelut sivu suun. En ollut kertonut kuin parille ihmiselle, että olin ilmoittanut Minin sellaisiinkin, koska pelkäsin, ettei se saisi mitään palkintoa. Sitähän verrattaisiin oikeisiin kilpahevosiin!

Mini katsoi minua rauhoittavasti vasemmalla silmällään ja hirnahti hiljaisesti mutta käheästi. Olin näkevinäni rähmää sen rauhoittavassa silmäkulmassa, mutta kun pyyhin sitä, se olikin vain roska. Kurkistin varmuuden vuoksi vielä kerran Minin sieraimeen liman varalta, ja oikein lyysäsin sinne kännykän taskulampullakin, mutta siellä ei ollut mitään.

Hetken tuumattuani nostin silat Minin selkään. Päätin ottaa vaimon neuvosta vaarin ja olla kuvittelematta hevosilleni sairauksia, kun ne kerrankin olivat terveitä.
"Ei sua mikään vaivaa", sanoin sille, "tai ehkä sulla on äänenmurros. Pue nyt nämä päävehkeet niin iskä laittaa sitten ohjat näihin."
Voisin asioikseni ajaa Minillä kioskille oikein oikeilla vaunuilla ja ostaa mehujäätä meille molemmille. Sekin kai laskettaisiin harjoitukseksi niitä laatuarvosteluita varten, ja mehujää voisi tehdä hyvää Minin käheälle äänelle. Sitä paitsi Mini tykkäsi mennä kioskille, kun kioskin setä antoi sille aina kuivaa leipää.

Vauva 10-vuotisneuvolassa

"Hyvä syntymäpäivää. Nyt tule ja vähän äkkiä", supatin Minille. Työnsin sen suupieleen porkkanan samalla kun sekä pujotin sen päähän riimua että talutin sitä jo harjasta portista ulos. Minille oli varattu kymmenvuotistarkastus, ja eläinlääkäri oli seissyt pihassa jo ainakin vartin, ja minä olin ollut hereillä vasta saman verran. Ravasin äkkiä talliin, ja Mini laahusti perässäni kuin hidastetussa elokuvassa. Huomasin samaan aikaan, että Minin jalkakarvat olivat melkein rastoilla ja minun lenkkarini irvisti.

Eläinlääkäri ei onneksi ollut meille vihainen. Hän tutki Minin perusteellisesti. Pyysin häntä katsomaan erityisesti jalkojen kuntoa, koska vaikka nyt rutikuivana kesänä ne olivat tosi hyvät, niissä olisi kosteilla keleillä taas vaikka mitä vaivaa. Niin kuivaa hakaa ei ollutkaan, että Minin karvat eivät imisi kosteutta jostain ja hauduttaneet jalkoja.

Minusta Minin tutkimukset olivat huvittavan näköisiä. Lääkäri oli tosi lyhyt ja ohut tyttö, jolla oli koko ajan ongelmia Minin jättiläismäisten ruumiinosien kanssa. Kun itse painelin Minin selkää puutarhatuolin tai aidan päältä, joutui pieni lääkäriraukka kapuamaan sen selkään, kun ei olisi saanut tarpeeksi voimaa paineluunsa pelkän tuolin päältä. Hampaansa Mini oli oppinut näyttämään minulle kaula pitkänä ja suorana suoraan eteenpäin, mutta niin ylös lääkäri ei nähnyt. Minin yritti kyllä antaa ronkkia suutaan tosi hankalassa kumarassa asennossa, mutta sitä yskitti koko ajan ilmeisesti sen kurkun venyttäminen. Minin jalkoja tutkiessaan pieni lääkäri näytti tutkivan norsun jalkoja. Lisäksi Miniä alkoi siinä vaiheessa kyllästyttää, eikä se olisi halunnut muka nostaa jalkojaan, vaikka oli aina muuten kiltti.

Lääkärin mukaan Mini oli terve kuin pukki, mutta ennen talvea olisi syytä laittaa se hamppilääkäriin, koska se oli raspausta vailla. Mini oli myös vähän lihava, eli ainakaan vielä hampaat eivät haitanneet syömistä. Mini näytti tutkimuksen jälkeen oikein tyytyväiseltä itsensä: ihan niin kuin se olisi juuri henkilökohtaisesti valmistunut eläinlääkäriksi yliopistosta ja tutkinut shirenhevosen. 

Eläinlääkäri lähti ja jäin vääntelemään Minin halpaa riimua, joka oli sen päässä. Yleensä riimut roikkuivat hevosten päissä, mutta Minin riimu oli niin kireä ja pinkeä, että varmaan tuntui inhottavalta. Sillä oli ollut vielä keväällä kaksi hyvää riimua, mutta toinen oli ilmeisesti joutunut ruohonleikkuriin, ja toisen olinpaikka oli tuntematon. Muutenkin ihmisistä taisi tuntua turvattomilta, kun Miniä talutettiin halvoilla synteettisillä riimuilla. Nahkariimusta tulisi sivustaseuraajille kisapaikoillakin sellainen olo, että Mini ei pääsisi vapaaksi, vaikka se alkaisi riehua. Oikeasti edes terästitaaniriimu ei pidättelisi poniakaan silloin, kun taluttaja häviäisi joka tapauksessa vetokilpailun.

"Mä ostan sulle viikonloppuna nahkariimun, tai vaikka tilaan jos ei ole kaupassa sellaista", lupasin Minille. "Se on niin kuin synttärilahja. Äläkä näytä tolta! Sun on turha enää alottaa siitä Pirkan omenasäkistä! Mä en osta sulle karkkia ennen karkkipäivää, en edes synttärilahjaksi! Nyt tassuttelepa tänne niin mennään."

Mini lähti kiltisti laahustamaan perässäni ulos. Kun Khal ravasi sivuttain ohitsemme pylly melkein Miniä hipoen ja Kirstu sinnikkäästi sitä takaisin ruotuun laittaen, Mini katsoi sitä hämmästyneenä. Jos hevosessani oli jotain lääketieteellisesti vialla, se oli aivokasvain tai halvaus. Mini käyttäytyi kuin yhdeksänkymppinen, vaikka täytti kymmenen. Ei se kyllä oikeasti tarvitsisi nahkariimua, vaan se seuraisi vaikka sillä olisi mielikuvitusriimu.

Mini palaa kotiin

"Tee kunniakuja", huikkasin Crimikselle, kun talutin Miniä trailerilta kohti sen omaa hakaa. Crimis teki kiltisti yhden miehen kunniakujansa, jonka läpi, tai siis ohi, saimme kävellä. Sillä tavalla oli Mini toivotettu tervetulleeksi kotiin.

Todellisen tervetuloseremonian hoitivat kuitenkin Minin rakkaat tarhakaverit. Mayaa Mini tervehti niin innokkaalla töykinnällä, että vanha tamma aivan huojahteli innokkaan Minin hellyydenosoitusten kohteena. Melkein kuulin sen nivelrikkoisten luiden rutinan toisiaan vasten. Jackal sai melkein samanlaisen käsittelyn, mutta se ei suostunut Minin väkivaltaiseen rakkauteen kiltisti paikoillaan seisten. Se nosti päänsä ylös ja oli oikein suurta ja mahtavaa. Sen olemus jäi kuitenkin kovin lyhyeksi, kun Minikin venyttäytyi pää pystyssä täyteen mittaansa. Kaksikko paini hetken leikkisästi kuin olisivat olleet pikkuvarsoja, eivätkä aikuisia hillittyjä hevosia.

Maya katseli mustia hevosia kauempaa aikansa, mutta kyllästyttyään hirnahti kimeästi. Se taisi tarkoittaa, että nuorempien piti tulla heti syömään, ruoka oli valmis. Mini nimittäin ravasi saman tien Mayan luokse heinäkasalle ja alkoi lapata sapuskaa kitaansa. Jackalkin hölkkäsi muun lauman luokse ja alkoi syödä, joskin sivistyneemmin kuin Mini.

Katselimme hevosten melko lyhyitä tervetulotoimituksia Crimiksen kanssa haan portilta.
"Mun pitäisi saada toi nyt laihdutettua kuukaudessa takaisin", kerroin Crimikselle viitaten Minin heinämahaan, jota se oli kasvattanut tuntuvasti laitumella.
"Hmm, ravimiehet joskus sanoi että heinän kastelu auttais huijaamaan että niillä on maha täynnä. Mutta miksi sen pitää olla kunnossa niin nopeasti?"
"Usko tai älä, sillä on jotain 40 sijoitusta pienistä estekisoista kasassa. Se sai kutsun ihan oikeaan laatuarvosteluun", sanoin nauraen. Minin vieminen hienojen estehevosten laatuarvosteluun kuulosti tosi koomiselta idealta.
"Mut miten sillä voi olla niin paljon sijoituksia?" Crimis kysyi. Häntäkin näytti huvittavan ajatus siitä, miten Miniä esiteltäisiin tuomareille puoliveristen ja isojen ponien kanssa.
"Mä kiersin keväällä niitä pikkukisoja, ja sitten toi Ruska on saanut mennä niitä puomiluokkia. Mä en ainakaan edes tienny, että ne hyväksyy laatuarvosteluissa kisoiksi semmosetkin, missä iskä on taluttanu ponilla pikkukakaraa maahan haudattujen puomien yli!"
"No onhan se varmaan jännä mennä sitte sinne arvosteluun. Vaikka noh, kai se on sulle selvää ettei se niille puoliverisille siellä pärjää?"
"Ei tietenkään pärjää. Mä oon nähny niitä hevosia joskus. Siellä oli pari kevyttä suomenhevosta ja muut oli jotain olympialaisista kaiveltuja puoliverisiä. Ihan ammattilaisia. Sitä paitsi mä luulen, että mut ja Mini on kutsuttu sinne vahingossa. Ehkä ne luulee, että Mini hyppää 160-senttisiä eikä 60-senttisiä...

Laidunnusta jo viikko takana

Mini oli ollut viikon laitumella. Kun kävin katsomassa sitä, huomasin aina ensimmäisenä sen elämänilon. Vaikka se oli tallissa aika hillitty tyttö, laitumella siitä oli tullut suorastaan vitsikäs. Se pidättäytyi yhä hurjimmista riehumisleikeistä, mutta osallistui silti moneen hullutukseen. Se jopa kepposteli: jos sillä oli tylsää, se oli näkevinään jotain vaarallista ja lähti muka kauhuissaan pakoon. Sillä tavalla se veti aina mukaansa melkein koko akkalauman ja sai myöhemmin torut kärttyisiltä tammoilta, jotka olisivat halunneet vain rentoutua kaikessa rauhassa.

Jos Mini ei leikkinyt kuin nuori varsa tai torkkunut alahuuli metrin pituisena varjoissa, se syöpötteli Vannin kanssa. Jatkuvasta seisovasta pöydästä nauttimisen lomassa nuo kaksi nostivat aina välillä päänsä ja rapsuttelivat toisiaan säästä. Otaksuin, ettei Minillä ollut ainakaan kauhea ikävä tarhakavereitaan Mayaa ja Jackalia, jotka odottivat kotona. Olin yllättynyt, miten hienosti Mini oli sopeutunut taas uuteen laumaan: se oli niin moneen kertaan hylätty Alegren teurasmyynnin poni, että olisin uskonut muuttamisen saavan sen ahdistumaan uudelleen. Mutta ei. Mini näytti solahtaneen laumaansa vaivatta. Sillä taisi olla mahtavat sosiaaliset taidot.

Kun kävin katsomassa Miniä, se ei yleensä tullut luokseni aidalle niin kuin se tapasi kotona tehdä. En kutsunut tai muutenkaan houkutellut sitä. Ajattelin, että se saisi olla villihevonen yhden kuukauden, ja minä olisin hevoseton ja siksi huoleton. Joku kävisi tarkastamassa Minin joka päivä ja ilmoittaisi kyllä minulle, jos sitä vaivaisi jokin. Aloin nauttia omasta lomastani: Maya oli niin vanha, että pärjäsi mainiosti kotona haassa, Mini oli laitumella, Ruska oli äitinsä kanssa mummolassa, kesäloma oli alkanut töistäkin... Aloin lukea kirjoja, lenkkeilin koirien kanssa kymmeniä kilometrejä ja makasin pihalla riippumatossa, enkä ajatellut iltaisin huolissani hevosia. Molemmilla tammoilla olisi hyvät oltavat ilman minua vielä pitkän aikaa.

Minin kesäloma alkaa!

Minua jännitti ihan hirveästi, kun peruuttelin Minin ulos trailerista Rósgarðurin pihassa. Miniä ei kuitenkaan jännittänyt yhtään, vaan se asteli raukeana alaspäin, vaikka ramppi taipui ja natisi sen jättiläiskavioiden alla. Se ei vaivautunut edes katselemaan ympärilleen, vaikka ympäristö ja hevoset olivat sille ihan uusia, ja vaikka minun käteni tärisivät, kun puristin sen riimunarua. Vaikka aamu oli lämmin, palelin vanhassa urheiluseuran verkkatakissani, ja minun oli ihan pakko lämmitellä käsiäni Minin paksuksi kasvaneen harjan alla.

En muista ollenkaan, mitä sanoin muille hevosenomistajille, ja mitä he sanoivat minulle. Tiesin Veeran ennalta, ja muiden nimiä en muistanut enää hetken kuluttua. Hevosistakin opin vain Bellan nimen, ja senkin pystyin sisäistämään vain siksi, että se oli Veeran hevonen. Mini sen sijaan oli niin rennon letkeä, että sai heti uusia kavereita, vaikka ei vielä päässyt edes muiden hevosten kanssa kosketusetäisyydelle. Se hörähteli vieraille tammoilla ystävällisesti, ja kurottautui niitä kohti nuuhkiakseen niiden kanssa sinunkaupat. Jos se olisi ollut tottelematon ja halunnut väkisin mennä tutustumaan, en olisi saanut sitä pideltyä: kukapa voittaisi hevosen köydenvedossa? Onneksi Mini on kuitenkin mitä kiltein jätti ja seisoi paikoillaan, kaikki neljä jalkaa tiiviisti maassa.

Kävelymatka laitumelle oli lyhyt. Muut hevoset pitivät ääntä ja olivat innoissaan, ja ainakin joku hirnahteli. Mini sen sijaan piti kanssani perää uneliaan oloisena ja yritti hamuilla matkalla heinänkorsia suuhunsa. Sen mielestä aikainen kesä oli ollut ihana sattuma, koska se tykkäsi syödä vihreää. Voi Mini - kunpa se tietäisi, minne se kohta pääsisi!

Kävelimme viimeisinä laitumen portista sisään, ja portti suljettiin takanamme. Kävelimme hyvän matkan päähän muista. Asetuin Minin eteen, puristin molemmin käsin sen ihanan punaisen riimun poskiremmejä ja hieroin vielä yhden kerran poskeani sen leveään otsaan. Itketti vähän. Vaikka Minillä olisi varmasti ihana kesä, minun tulisi hirveä ikävä sitä. Yhtäkkiä olisin halunnut perua koko laidunloman ja viedä tammani takaisin kotiin. Aivan yllättäen minun teki ihan kauheasti mieli ratsastaa ilman satulaa, laukata Minin hidasta laukkaa ja sitten harjata tamma oikein kunnolla. Ei haittaisi, vaikka joutuisin selvittelemään kaksi tuntia sen jalkakarvoja, kunhan saisin vain viettää sen kanssa aikaa. Edes yhden ainoan päivän.

Kun meille huudettiin komento päästää hevoset irti, avasin Minin riimun soljen ja nykäisin riimun nopeasti pois. Kotona Mini olisi jäänyt seisoskelemaan paikoilleen ja olisi halunnut halailla, mutta nyt ei oltu kotona. Välittömästi vapauduttuaan Mini nosti suorilta jaloiltaan laukan ja kaarsi ohitseni niin kovaa vauhtia, että ilmavirta nosti hiukset pystyyn. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sen menevän yhtä lujaa, kuin se nyt meni, laukatessaan pois minun luotani.

Siirryimme aidan toiselle puolelle seuraamaan tammojamme. Yritin opetella muiden hevosten nimet. Vanttu oli vaaleammanruskea suomenhevonen, joka ravasi tutkimassa ympäristöään ennen kuin rauhoittui syömään. Sen emännän nimi oli Laura. Lauran toinen hevonen oli tummempi Tuutu, joka alkoi saman tien kuljeskella Minin kanssa rinnakkain jostain hevosten kielellä jutellen. Veeran Bella koetti haastaa kaksikkoa leikilliseen ravikilpailuun, mutta ei vielä onnistunut yrityksessään.

En kutsunut Miniä enää, vaikka olisin halunnut. Muut tammat voisivat luulla, että se on lellitty isin tyttö, vaikka niinhän se onkin. Oikeastaan pelkäsin, ettei se tulisi, vaikka kutsuisin. Olisin halunnut viedä sen takaisin kotiin, mutta sen sijaan kävelin autolle yksin, punaista riimua roikottaen. Tuntui vähän siltä kuin olisi päästänyt Minin taivaslaitumelle eikä kesälaitumelle.

Minin sukuselvitys yleislaaduntarkkailua varten :)

"Mitä jos veisit Minin sinne yleislaaduntarkkailuun", Maija ehdotti eräänä iltapäivänä, kun katselimme televisiota yhdessä.
"Mihi - ai yleislaatuarvosteluun?"
"Joo siihen just. Sieltä vois saada hienon kunniakirjan tai jotain."
"Joo... Muuten mutta siellä katotaan myös hevosen sukutausta, enkä mä tiedä mitään Minin suvusta..." huokaisin masentuneena.
"No ota selvää, hyvä ihminen! Soita sinne Almondiin mistä Minin ostit, niin pääset alkuun!"
"Ai Alegreen?"
"Joo. Kumminki sinne."

Minin suvun selvittäminen alkoikin seuraavana päivänä. Emän ja isän tiedot oli vielä helppo onkia selville, mutta siitä eteenpäin kaikki alkoi olla hataraa. Tällaisia tietoja löysin soittelemalla ihmisille, tutkimalla vanhoja päiväkirjoja ja käymällä läpi rekistereitä.

*

Minin isän nimi oli King's Game, ja sitä sanottiin Kingiksi. Se oli jo vanha ori astuessaan Minin emän, ja ehti kuolla ennen Minin syntymää. Ennestään Kingillä oli jo kolme varsaa, jotka kaikki ovat tammoja. Se on periyttänyt kaikille jälkeläisilleen suurta kokoa ja mustaa väriä: Kingi oli 198 cm korkea musta isomerkkinen jätti. Siitosori siitä tuli kantakirjauksen ja hyvän, rauhallisen luonteensa siivittämänä. Kilpailutuloksia Kingillä ei ollut, vaan se toimi lähinnä lemmikkinä ja puskaratsuna, ja kävi näyttelyissä vain seitsemänkymmenen kilometrin säteellä kotitallistaan.

Minin isänisä oli King Maker. Se oli hyväsukuinen ulkomaantuonti, josta toivottiin ensin menestyvää työajohevosta ja sen jälkeen siitosoria. Hankosidevamman vuoksi ori kuitenkin lopetti uransa jo muutaman kilpailun jälkeen. Se kuitenkin kantakirjattiin ja sen ainoan varsan syntymän aikoihin siitä oli yhä tulossa siitosori. Omistajan into kuitenkin lopahti ja Makeksi kutsuttu ori myytiin lemmikkikotiin loppuelämäkseen. Tämä ori oli säkäkorkeudeltaan 197 cm ja väriltään musta.

Isänisänisä King Charles oli mahonginruskea ruunikko, jolla oli herasilmät. Jälkeläislistansa perusteella Charles oli suosittu siitosori: sen melkein 200 varsaa ovat levittäytyneet ympäri Eurooppaa. Ilmeisesti Charles oli saavuttanut myös kunniamainintoja valjakkoajossa ja jossain työhevoslajissa, mutta tarkat tiedot sen koko kilpailuhistoriasta ovat kadonneet. Lehtileikkeiden mukaan Charles oli sihirenhevosille tyypillisesti lempeä jätti. Hevonen oli säkäkorkeudeltaan 197 cm.

Itsy Bitsy Betsy oli Minin isänisänemä ja varsinainen muhku. Se oli 195 cm korkea musta tamma, ja rakenteeltaan oikein erityisen paksu ja tanakka. Se ei päässyt edes kantakirjaan, mutta se ei haitannut: Betsyhän eli onnellista harrastehevosen elämää. Betsy ei kilpaillut ja varsojakin se sai vain yhden, koska suvullisesti se oli potentiaalinen siitostamma. Vanhan myynti-ilmoituksensa luonnehdinnan mukaan Betsy oli rauhallinen, jopa laiska, ja ehdottoman luotettava yllättävissäkin tilanteissa.

Minin isänemä oli Vivid Dream, jolla oli KTK-I -palkinto ja hieno rakenne. Ruunikko tamma ei harrastanut kilpailuja missään lajissa, vaikka olikin nimellisesti valjakko- ja työpainotteinen. Sen sijaan se oli uteliaan ja ystävällisen luonteensa vuoksi suosittu paraatiponi. Viivin työhön kuului pitää työhevosnäytöksiä, viedä lapsia kärryajeluille erilaisissa tapahtumissa ja esitellä rotuaan hevosmessuilla. 196-senttisenä tamma oli toki epätavallisen suuri shirenhevoseksi, mutta muuten sen valinta esittelyihin meni kyllä nappiin. Viivi käyttäytyi aina upeasti. Tamma sai ainoat varsansa 6- ja 8-vuotiaana, teki viimeisen työhevosnäytöksen 28-vuotiaana ja menehtyi puoli vuotta myöhemmin vanhuuteen.

Vivid Dreamin isä oli KTK-I -palkittu Imaginary Boyfriend, 197 cm korkea musta ori, joka periytti yhdeksälle varsalleen hyvää rakennetta. Kiltin ja todella upean näköisen espoolaisen Mannin olisi luullut olevan suosittu siitosori, mutta sen hinnat pidettiin tarkoituksella niin korkeina, ettei sen melko yleinen suku yleistyisi enää kohtuuttomasti lisää. Manni kilpaili jonkin verran valjakkoajon noviisiluokassa ja menestyi hyvin. Se lopetti uransa 12-vuotiaana omistajansa kyllästyttyä. Manni lopetettiin 22-vuotiaana tuntemattoman nivelsairauden heikentämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että sairaus oli periytyvää laatua ja nuorin Mannin varsoista jouduttiin myös lopettamaan samasta syystä. Sittemmin Mannin linjaa on tutkittu ja seurattu tarkasti.

Vivid Dreamin emä, Minin isänemänemä, oli Vivilda, jota kutsuttiin myös Viiviksi, niin kuin sattumalta sen ainoaa varsaakin uudessa kodissa. Viivillä kilpailtiin aktiivisesti valjakkoajoa, ja se sai laatuarvostelupalkinnonkin. Shirenhevoseksi melko menevä tamma olisi ollut toivottu lisä jalostuksessa, mutta se ei tullutkaan enää kantavaksi ensimmäisen varsansa jälkeen. 192-senttinen Viivi jatkoi kuitenkin kilpailua huikeaan 19 vuoden ikään ja menehtyi lopulta 32-vuotiaana rauhallisesti vanhuuteen.

Worth More Than Gold oli Minin emä ja rakastettu harrastehevonen. Tanjaksi kutsuttu tamma kokeili vähän kaikkea: eri ratsastuslajeja ja työhevoslajejakin. Se ei menestynyt missään kovin hyvin, mutta yritti aina iloisesti omaksi ja omistajansa huviksi. Tanjalla tehtiin yksi varsakin, joka on Mini. 197 cm korkea Tanja oli väriltään musta, ja sillä oli suuret valkoiset merkit.

Minin emänisä oli Money Maker, Make, 196 cm korkea punaruunikko ori. Make ei ole koskaan kilpaillut ja jälkeläisiäkin sillä on vain kaksi, eikä sen sukukaan ole ihmeellinen. Siksi otaksun, että sen nimi on itseironinen. Kilpailujen sijaan Manni oli hyvä ja rauhallinen harrastehevonen myös orinpäivinään, ja vielä luotettavampi siitä tuli ruunauksen myötä.

Money Makerin vanhemmista ei ole säästynyt paljoa tietoja. Sen isä, Jelly Star, oli 196 cm korkea ruunikko, joka ilmeisesti sai kourallisen sijoituksia valjakkoajossa, ja jolla ei tietääkseni ole muita varsoja kuin Money Maker. Sen emä puolestaan oli nimeltään Money Honey. Hani oli täysin kilpailematon, 195 cm korkea tamma, joka vaihtoi kolme kertaa kotia. Myynti-ilmoitusten mukaan se oli kiltti ja rauhallinen, ratsuksi koulutettu, mutta soveltui vain harrastekäyttöön laiskuutensa vuoksi.

Minin emäemä oli Golden Touch, musta 193 cm korkea puskailumopo, joka merkittävin saavutus on sen ainoa varsa. Kultiksi kutsuttu tamma harrasti omistajansa päiväkirjan mukaan vähän kaikkea. Se maastoili paljon, meni jopa helppoa B:ta kotikentällä, vaikkakin kehnonpuoleisesti, hyppäsi 40 cm ratana, oli opetettu ajolle ja niin edelleen. Kulti oli myös luonteeltaan hyvin kiltti ja utelias.

Golden Gilbert oli Golden Touchin isä ja suosittu siitosori. Sen miltei sadan varsan joukkoon mahtuu suomalaisia Kultin kaltaisia harrasteheppoja, valjakkoajomestareita, työhevosia ja sen itsensä kaltaisia KTK-I -palkittuja siitosoreja. Gilbert itse oli 188-senttinen komea ruunikko, joka asui ja vaikutti Englannissa. Sen pääasiallinen toimi oli olla valjakkoajohevonen. Gilbertin eliniästä en osaa sanoa mitään, sillä rekisteritietojen mukaan tämä 1900-luvun alkupuolella syntynyt ori olisi yhä elossa, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Joku on vain jättänyt merkitsemättä sen kuolleeksi.

Viimeiseksi kerron minin emänemänemästä, joka oli nimeltään Josefiina. Fiina kilpaili jonkin verran työhevoskilpailuissa, mutta oikeastaan se oli enemmänkin puskailuhevonen. Se oli kaunis ja ryhdikäs 190-senttinen tamma, ja se käytiinkin kantakirjaamassa, vaikka sitä ei suunniteltukaan jalostuskäyttöön. Myöhemmin tamman omistajan oli myytävä lemmikkinsä taloudellisista syistä, ja niin Fiinasta tuli siitostamma. Sen kaikki neljä varsaa päätyivät tavallisiksi harrastehevoiksi.

Me muutetaan pois! Ainakin hetkeksi...

"Mitä sä teet?" Keitaro kysyi hämmentävän ilmeettömänä.
"Pakkaan", ärähdin pakatessani, ihan punaisena ja hikisenä, ja kaikin puolin ilmeikkäänä.
"Mutta miksi?"
"Me muutetaan tyttöjen kanssa pois nyt. Me vihataan teitä, ja me ollaan löydetty parempi tallipaikka. Ei kun oikeesti Mini lähtee perjantaina laitumelle kuukaudeksi."
"Ai..."
"Älä siinä aikottele, jos et voi edes pitää tosta kiinni, että mä saan tämän tänne. Mulla on muutenkin kuuma!"

Kun olin saanut työnnettyä Minin tarpeellisimmat tavarat merimieskasseihin (ja syytettyä Keitaroa huonosta pussinpitelystä), olin vieläkin hikisempi ja vihaisempi. Mini sen sijaan oli oikein onnellinen selkäni takana karsinassa ja katseli heinänkorsi suussaan meitä. Se odotti toista iltapalaa, ja sen hymystä päätellen se oli ihan varma, että se saisi sen. Minin lisälihottamisen sijaan menin kuitenkin Keitaron perässä taukotupaan viilentymään.

"Missä sun hevoset on kesän?" kysyin.
"Ei tiiä vielä. Katotaan. Ehkä tallissa vaan."
"Mayakin jää talliin. Se sais varmaan jonkun taudin ja kuolis jos olis yötä päivää vihreällä."
"Ja Mini ei sitten muka saa? Mieti kun se syö ympäri vuorokauden. Säkö maksat remontin kun tallin oviaukkoja pitää leventää vai?" Keitaro hymähti.
"Hiljaa siellä takarivissä. Miniä ei pilkata kun se pääsee ekaa kertaa ikinä laitumelle!"
"Ai ikinä muka?"
"Ikinä. Mieti miten hienoa!"

Hienoa se olikin. Vaikka en näkisi Miniä paljoa ensikuussa, en malttanut odottaa sen lähtöä. Olin jo monena yönä nähnyt unta, miten Mini laukkaisi vapauteen laitumellelaskupäivänä. Olin haaveillut siitä, miten se tutustuisi joihinkin kivoihin tammoihin, ja rapsuttelisi ja söisi niiden kanssa päivät ja nukkuisi samassa nurkassa yöt. Mini olisi varmasti entistä vähemmän mini palatessaan, ainakin mahan kohdalta, niin kuin Keitaro sanoi. Eihän sellaisilla asioilla kuitenkaan ollut väliä, kun Mini pääsisi ihan ekaa kertaa heppojen kesälomaleirille.

"Huhuu? Haloo?"
"Joo?" olin taas unohtunut haaveilemaan Ministä laitumella.
"Ai aiot?"
"Mitä aionko?"
"Kilpailla vielä sillä? Syksyllä? Miten sä voit jos se lihoo siellä?"
"Mitä kilpailla? Miks mä enää kilpailisin? Näithän sä, miten hyvin se Tie Tähtiin -pelleilykin meiltä sujui."
"No niin noh, kyllä se olis voinut paremminkin mennä... Tai siis hyvähän se oli ekaksi kerraksi mutta..."
"Olipa diplomaattista. Mä meen nyt kotiin ja vien ne tavarat. Muistakaa viedä tytöt sitten ulos ja hoitaa, mä en tuu sillon huomenna. Eläinlääkäri tulee kymmenen jälkeen, mut se voi kyllä piikittää sitä Mayaa ulkona jos joku menee vaan pitään kiinni siksi aikaa. Mutta kattokaa se annostus sitten, se meinas viime kerrallakin-"
"Joo joo, kyllä me osataan. Mee nyt jo pois siitä. Hauskaa tanssinkatselupäivää huomenna ja sano balleriinalle terveisiä."
"Kiitoksia terveisistä Ruskan puolesta, ja hyvästi jää! Hellikää sitä Miniä nyt sitten. Ette näe sitä kertaakaan kuukauteen!"

Ensimmäinen ja ainoa kasvattamani hevonen

Ihan liian pian Aurelia sitten lähti. Olimme harjoitelleet jo ennalta koppiin menemistä Mini rauhallisena esimerkkinä ja Aurelia tarkkaavaisena oppilaana. Lyhyitä matkojakin olimme jo ajelleet, ja Aurelia osasi olla kopissa myös yksinään. Se oli ajellut Hukkasuon kuljetuskopissa ja vieraan hajuisissa lainakopeissa, joten se ei ihmetellyt yhtään, kun talutin sen saksalaisten traileriin. Mini puolestaan oli viettänyt jo niin paljon aikaa ilman vauvaansa, ettei se edes nostanut päätään heinäkasasta nähdäkseen viimeisen vilauksen tyttärestään. Minä sen sijaan autoin nostamaan lastaussillan Aurelian takana ja kiersin sitten trailerin etuovelle katsomaan Aureliaa vielä yhden kerran.

Hyvästelin Aurelian lyhyesti silittämällä sen poskea. Se vilkaisi minua ja oli yhtä rauhallinen kuin emänsä aina. Se räpäytti silmiään, ja minä suljin oven, ja se oli viimeinen kerta, kun näin ensimmäisen ja ainoan itse kasvattamani hevosen. Sitten auto käynnistettiin ja vaunu vaappui pois pihasta.

Katselin hetken tyhjää pihaa ja autiota pihatietä. Sitten käännyin, ja vietyäni Aurelialle kuuluneen riimunarun Minin tavaroiden sekaan, lähdin Minin, Mayan ja Jackalin hakaan. Mini oli tyynni. Ei se vielä tiennyt, mitä me olimme menettäneet. Se oli syönyt taas liikaa ja ähkien ja uristen se raahautui luokseni aidalle. Se töykki käsivarttani turvallaan ja halusi, että lohduttaisin sitä sen mahakivuissa rapsuttelemalla sen otsaa.

Nojatessani koko yläruumistani Minin otsaan ja letittäessäni sen otsatukkaa en enää murehtinut mitään. Näinhän kaiken pitikin mennä. Aurelia ei ollut minun ja Minin, mutta Aurelian ansiosta minulla oli rahaa maksaa Minin ja Mayan tavanomaiset kulut noin vuodeksi eteenpäin. Sitä paitsi mistä sen tiesi, olisiko minulla ja Minillä joskus toinenkin Aurelia.

Ampiaisesteellä (Tie Tähtiin 2018)

(Tämä on Tie Tähtiin -tarinacupin toisen osakilpailun tuotos. Mini meni luokan easy, 60cm.)

Olinhan minä ennenkin hypännyt esteitä hevosella, ja verrattaen suuria. Toisaalta silloin olin ollut nuori ja huimapäinen, ja meidän pieni mummopuoliverinen oli ollut samanlainen. Sitä paitsi se oli osannut hypätä, ja minulla oli ollut laajempi tapaturmavakuutus. Mini oli toista maata. Se oli jättiläismäinen ja kömpelö, ja vieläpä nuori ja melko kokematon. Ja minä tunsin itseni paljon vanhemmaksi kuin meidän puoliverisen kanssa hypätessäni. Oloni oli heikko ja hutera, kun jännitin oman luotettavan Minini selässä sen marssiessa päättäväisesti kohti estekenttää. Joku Hukkasuon väestä huusi perääni: "Reita! Älä yhtään jännitä! Sun pylly näyttää tosi solakalta työhevosen selässä!" Normaalisti olisin nauranut ja sanonut jotain siitä, miten näyttäisin niille huuteleville poniratsastajille mallia, mutta nyt vain henkäisin heidän suuntaansa läpinäkyvänä ja ahdistuneena kuin haamu.

Korvani alkoivat soida jo ennen ensimmäistä estettä niin kovasti, etten kuullut mitään muuta. Tunsin kyllä minin askelten raskaan tumpsahtelun ja näin omituisen katkonaisin välähdyksin, miten este lähestyi sadan kilometrin tuntivauhtia. En ollut ollenkaan valmis. Ensimmäinen este oli niin pieni, että sitä tuskin huomasi suuren ja mahtavan shirenhevosen selästä, vaikka olin tuntevinani kuinka Mini teki noin kerrostalon kokoisen jättiloikan. En pelännyt ollenkaan, että näyttäisimme Minin kanssa naurettavilta ponien seassa. Pelkäsin vain kuolevani. Saatoin rutistaa silmiäni kiinni. En tainnut jännittää hyppäämistä, vaan kisatilannetta.

Taisin pitää vielä toisella ja kolmannellakin esteellä suurin piirtein silmiäni kiinni, tai sitten olin niin kauhuissani, että minulla oli neulanpiston kokoinen näkökenttä, pelkäävällä ihmisellä kun on putkinäkö. Kun laukkasimme kohti neljättä estettä, hengitin oikein syvään ja kunnolla. Yritin muistaa, että eihän tässä ollut mitään hätää. Huomasin, että esteeseen oli maalattu ampiaisia, ja nuo pienet pulskat ötökät olivat niin iloisen näköisiä, että ne lohduttivat ja rauhoittivat minua. Painoin kantapäät alas, ja kun rentoutin hartiani, aloin kuulla taas. Mini hengitti ja askelsi tasaisesti, ja sen paksu harja oli tukevilla mutta vähemmän kauniilla sykeröillä. Olin välttämättä halunnut laittaa sille puoliveristen kampauksen ja itselleni vanhan kisapuvun, johon juuri ja juuri mahduin. Kisapuvun alla oli onnenpaitani, jossa oli ampiaisia. Se erottui aina kertavilkaisulla vaatekaapistani, jonka muu sisältö loisti kaikissa räikeissä mustan ja tummansinisen väreissä.

Painoin pohkeet Minin jykeviin kylkiin, ja niin me ponnistimme ampiaisesteellä. Minin jättikaviot irtosivat maasta, ja sen ponnistusvoiman täytyi olla huikea, koska irrottihan se maasta koko kaksimetrisen itsensä ja kaikkine varusteineen melkein sata kiloa kaksimetristä minuakin. Ja niin me lensimme kuin raketti, avaruuteen asti, tai ainakin se tuntui siltä. Leijuimme ilmassa ihan huikean kauan, eikä yhtään haitannut, vaikka lentomme valittiin universumin vähiten kauniiksi. Muistin samaan aikaan sen, miten hyppäsin ensimmäisen maahankaivetun esteeni 25-vuotiaalla vanhalla ravurilla meidän serkun takapihalla, ja sen, miltä kevät tuoksui silloin kun olin pikkulapsi ja leikin meidän pihassa pienillä muovihevosilla estekisoja erittäin värikkäät ja hieman märät sormikkaat käsissäni.

Alastulomme huikealta 60 cm korkealta ampiaiskuvioidulta esteeltä oli rysähtävä ja horjahdin pahasti satulassa, mutta me muistimme taas, että olimme tulleet tänne pitämään hauskaa ja ehkä oppimaankin jotain.

Ampiaisesteen jälkeen tuntui paljon paremmalta. Oli ihan helppoa kohdistaa katseensa seuraavalle esteelle. Se ei näyttänyt vuoren korkuiselta, vaan korkeintaan 60 senttiä korkealta, niin kuin se olikin. Ohjasin Minin suoraan kohti seuraavaa estettä ja katselin sen isojen korvien välistä, kuinka se lähestyi ihan realistisella vauhdilla Minin laukatessa omaa hidasta jättiläisenlaukkaansa.

Susihavainnot

Pakkanen kiristyi iltaa myöten. Koska päivällä oli ollut plusasteita ja nyt oltiin jo kymmenen pakkasasteen puolella, Aurelian isoista varsankavioista kuului rouske, kun se kuljeskeli tutkimassa tallipihaa. Mini sen sijaan oli paikallaan ja riiputti päätään väsyneenä, ihan niin kuin sen kallo olisi painanut kahdeksantoista kiloa tavallista enemmän. Sen harja oli kasvanut yhtäkkiä ihan paksuksi ja tuuheaksi, ja yritin pitää sitä oikealla kädellä poissa tieltä, kun harjasin tammani kaulaa. Ihanan sileiksi ja veltoiksi jollain lainatulla ihmeaineella pesemäni jouhet pyrkivät kuitenkin määrätietoisesti valumaan takaisin tielleni.

Tapasin tätä nykyä tulla paikalle vasta iltaisin. Kello kuudelta alkoi hämärtää, ja silloin aikaisintaan ilmestyin talliin. Siihen oli parikin syytä, toisin sanoen Ruska ja Aurelia. Ruska sai katsoa tunnin illalla televisiota, ja telkkarin edessä hän ei huomannut lähtöäni, vaikka olisi muuten tahtonut varmasti mukaan ja halkaissut päänsä varsan kanssa. Aurelia puolestaan oli utelias ja jäi jatkuvasti jonkun jalkoihin, jos sitä piti irti pihassa keskellä päivää, eikä sitä voinut kiinnikään sitoa.

Kuu tuli sopivasti esiin pilvien takaa, kun lähdimme peltojen välistä vievälle tielle. Mini narskutteli perässäni riimunaru löysällä tasaisesti ja luotettavasti. Aurelia sen sijaan pysähteli, kiihdytteli ja välillä jopa kaatuili, ja minä annoin sen mennä. Vaikka alueella oli ollut lopputalvella hillittömästi susihavaintoja, jopa keskustassa liikennevalojen tuntumassa, ja vaikka olin tänä talvena oppinut pelkäämään susia niin paljon että kuljin koirineni pippurisumutteen ja puukon kanssa, ei meitä pelottanut kolmisin. Mini ei ollut mikään suupala, ja jos se haistaisi Aurelian olevan vaarassa, se suojelisi samalla minuakin. Kun Mini oli mukana, en joutunut edes lyysäämään taskulampulla epävarmasti pusikoihin rasahduksia kuunnellen.

Syntymän ihme

24 tuntia ennen Aurelian syntymää olin tietenkin tallilla, koska olihan sunnuntaiaamu ja sää oli lämpöisempi kuin aikoihin. Taas kerran toivoin, että minulla olisi ollut hevonen, jolla laukata maastossa: toinen hevosistani oli edelleen iältään sataneljä ja toisen vatsassa potki noin valaan kokoinen vauva. Olin ruinaamaisillani, että saisin ratsastaa Starilla edes tämän yhden kerran, mutta jätin kinuamisen kuitenkin sikseen. Sen sijaan siivosin Mayan, Minin ja Jackalin haan, jossa Mini ei kuitenkaan oleskellut sinä aamupäivänä paksuutensa ja yllättävän kiukkuisuutensa takia.

21 tuntia ennen Aurelian syntymää olin lähdössä kotiin, kun tallilla ei ollut mitään tekemistä tammojeni asiaintilojen johdosta. Minut kuitenkin pysäytti Crimis, joka kysyi, tarvisinko makuupussia lainaan.
"Mitä hiton makuupussia? Minkä takia?" kysyin nälkäisenä ja siksi vihaisena.
"Ai etkö sä meinaa nukkua ollenkaa? En mäkää pystyny nukkuun sinä yönä kun meille syntyi eka varsa..."
"Nukkua? Pitääkö mun olla täällä yötä?"
"Ööm... No ei sun tarvi, mutta mä ajattelin, että sä haluaisit. Kun näyttää nyt siltä että varsa tulee ihan tässä muutamien tuntien sisällä..."
"Ai! No kyl mä haluan, mutta en mä mitää makuupusseja ota. Mä meen tallikämppään sitte jos mä väsyn."
"Joo. Mä ostin sinne uuden fleecepeiton, voit ottaa sen sitte. Löysin semmosen missä on arabialaisen kuva."
"Mä meen nyt kuitenkin käymään eka kotona. Mä vien Ruskan pulkkamäkeen."

Yhdeksän tuntia ennen Aurelian syntymää rauhoittelin räkäistä Ruskaa meidän kotiovellamme. Ruska oli viettänyt tarhassa paljon aikaa Joona-nimisen pojan kanssa, jonka vanhemmat olivat juuri eronneet. Joona oli muistanut tapauksen niin, että eräänä iltana isi vain lähti reppu selässä eikä koskaan palannut. Tämän version hän oli kertonut Ruskalle, joka pelkäsi, että nyt äiti ja isä erosivat. Ei auttanut, vaikka Joonan vanhemmat olivat oikeastaan puhuneet Joonalle erosta etukäteen, ja vaikka Joona oli viettänyt oikeasti heti seuraavan päivän isänsä kanssa. Eikä auttanut sekään, vaikka sanoin vain meneväni kaverin luokse yöksi, niin kuin Ruskakin on joskus mennyt mummolaan yöksi. Itkeminen loppui, kun sanoin, että Mini saa vauvan ja minä menen auttamaan. Tiesin, että Maija ei saisi Ruskaa nukkumaan enää millään, kun hän haluaisi tallille heti mukaan.

8,5 tuntia ennen Aurelian syntymää istuin kahvikupin kanssa Minin karsinaa vastapäätä ja odotin hämärässä tallissa syntymän ihmettä. Olin varma, etten nukkuisi. Lähdin kahdesti hakemaan lisää kahvia ja kerran vessaan.

Noin kahdeksan tuntia ennen Aurelian syntymää olin istahtanut ihan pieneksi hetkeksi tallikämpän sohvalle ja jäänyt siihen loppuyöksi.

4,5 tuntia ennen Aurelian syntymää kukaan ei herättänyt minua, vaikka tallilla alkoi olla jo täysi tohina päällä. Heräsin ihan itse kahvin tuoksuun vain 2,5 tuntia ennen Aurelian syntymää. Crimis oli tehnyt minulle voileivän ja kissa oli pissannut kenkääni ilmeisesti siitä syystä, että oli halunnut peittää vieraan koiran hajun.

Kaksi tuntia ennen Aurelian syntymää roikuin taas Minin karsinan edessä. Mini kävi kaksi kertaa makuulle, kuopi vimmatusti maata ja rauhoittui sitten taas. Se joi ja jopa söi vähän.

1,5 tuntia ennen Aurelian syntymää Mini oli nokosilla. Sitten se taas joi, kerjäsi minulta porkkanan ja nukkui lisää sen näköisenä, kuin ei aikoisi synnyttää ikinä yhtäkään varsaa.

Tuntia ennen Aurelian syntymää Mini muuttui taas levottomaksi. Se kuopi karsinassaan, piti meteliä ja yritti jopa potkia mahaansa välillä. Se meni makuulle, nousi taas ylös ja kävi uudelleen maahan. Se piehtaroi, kiersi kehää ja oli muutenkin ahdistunut. Sitä kesti ainakin puoli tuntia, ja sitten Mini oli taas ihan rauhallinen.

Kello 12:24 Mini laskeutui vielä kerran maahan. Se tärisi vähän aikaa, ja ponnisti sitten jättikokoisen mustan limaisen möykyn maailmaan ihan äänettömästi ja helpon näköisesti. Se puhkaisi möykyn sikiökalvon ja alkoi pari kertaa hengitettyään pestä ja hoivata tuota ällöttävää kasaa. Ei kestänyt montaa lipaisua ennen kuin musta klimppi alkoi näyttää yhä enemmän hevoselta. Sillä oli piirto päässään ja se ponnisteli hurjasti päästäkseen pitkille, huterille jaloilleen.

Minin Aurelia

Mini nautiskeli, kun harjailin sitä suojasäässä. Sen alahuuli roikkui pitkänä ja löysänä ja värähteli, kun pysähdyin hetkeksi rapsuttelemaan kumisualla sen sään ympärystää. Sanoin sille jotain löysänaamaisuudesta ja luonnollisesta naiskauneudesta, ja se möhisi tyytyväisenä lammasmaisia äännähdyksiä lauhaan ilmaan. Liu'utin kumisukaa sen pulleaa kylkeä masten siirtyessäni hinkkaamaan sen takapäästä talvikarvakluttuja irti taputtelin tammaa toisella kädellä mennessäni, ja-

"Herranjumala!"

Yhtäkkiä Minin maha taputti minua takaisin. Liike oli niin pieni, että tuskin olin tuntenut sen, mutta olin ihan varma, että se tapahtui. Tuijotin tamman mustan karvan peittämää vatsaa tiukasti. Minin pää kääntyi katsomaa, miksi mahdoin lopettaa sen hoivaamisen. Päätin, että olin kuvitellut kaiken. Taputin tammaa pyöreään vatsapuoleen tosi varovasti ja olin juuri käymässä sen takkuisen pyllypuolen kimppuun, kun se tapahtui taas.

Se näytti ihan siltä kuin Minin mahassa olisi kiertänyt sitkeä pieru. Mutta kun pierut eivät näy ulospäin. Kauhistuin, kun huomasin juuri ajatelleeni, että Minin ikioma vauva näytti pierulta. Ajattelin heti katuvaisena, että se näytti oikeastaan pieneltä enkelvauvalta. Minun oli pakko kiskoa lapanen kädestäni ja kokeilla, liikkuisiko Minin mahassa vielä joku vieras hevonen.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Tunsin kuinka Minin maha pullisteli, kun se hengitti. Sen suolistossa kurisi, kun sen aamupala kurvaili eteenpäin sen sisällä. Kuulin sen sydämenlyönnitkin, kun keskityin niin kauheasti. Maha jännittyi, pullistui ja löysistyi, kun Mini huokaisi niin kovasti, että sen sieraimetkin tutisivat. Olin juuri ottamassa käden pois ja jatkamassa harjaamista, kun jokin varsan ulokkeista - turpa tai jalka varmaan - painautui kaikenmaailman sikiökalvojen ja Minin kudosten läpi puoleksi sekunniksi kättäni vasten ja poistui sitten taas.

Jes! Se oli minun ensikontaktini pikku-Aurelian kanssa! Mini katsoi yllättyneenä perääni, kun juoksin talliin hakemaan ketä tahansa todistamaan, kuinka vauva potki.

Löysin Crimiksen ja Emilian, ja sain heidät juoksemaan perääni. Mini näytti epävarmalta olostaan, kun komensin molemmat töistään revityt tallilaiset koskettelemaan sen mahaa.

"Se potki! Mä näin!" kimitin Minin mahaa osoitellen ja melkein ilmaan hyppien.
"No ei se nyt ainakaan potki", Emilia kertoi.
"Sä koitat väärin! Laita käsi näin! Äsken se kyllä potki... Miksei se potki?"
"No tottakai se potkii. Sehän on jo vaikka kuinka vanha", Crimis nauroi, "onks tää muka eka kerta kun sä näet että se potkii?"
"Joo? Ei se oo ennen potkinu?"
"NO ONHAN! Se potkii koko ajan! Mä oon nähny ainaki miljoo-" Emilia aloitti.
"HYS!" Crimis sanoi tosi kovaa ja tönäisi Emiliaa.

Tunnustelin Minin kylkeä loukkaantuneena. Vai semmoinen Aurelia. Että muita sitä oli sitten potkiskeltu ja varmaan jo ensimmäisestä päivästä asti, mutta ei minua. Mini katseli meitä kummastuneena.

"Miksei se nyt potki?" kysyin ahdistuneena, kun en enää viitsinyt olla loukkaantunut.
"Ehkä se nukkuu. Ei ne koko aikaa jyskytä sielä", Crimis sanoi.
"Nukkuu? Miten niin nukkuu?"
"Se osaa nukkua ja vaikka mitä, etkö tienny?"
"Mitä muuta multa on pimitetty?"
"Sillä on jo harja ja häntä", Emilia sanoi, "ja ripsetkin tässä vaiheessa."
"Ja jos se äitiinsä tulee, niin valkoset jalkakarvat ja iiiso merkki", Crimis jatkoi.
"Se on varmaan aika hieno vauva", unelmoin ja melkein jo näin mustavalkoisen Aurelian.
"Tietenki", Crimis myönteli.
"Pianhan me saadaan tietää", Emilia sanoi ja silitti Miniä, joka näytti siltä, että tiesi jo.

Nappi ja loput

Avasin taukotuvan oven. Pidin sitä aika kauan raollaan, jotta kolme ystävääni ehtivät tallustella sisään. Sitten astuin itse niiden perässä lämpöiseen huoneeseen ja tervehdin Emiliaa, Crimistä ja Reaa, jonka olin nähnyt vain kerran aikaisemmin. Meitä tervehdittiin ylitsevuotavan ystävällisesti.

"Voi vitsit mikä ihana sieltä tuli! Voi kun sä oot pulska ja suloinen!" Crimis lirkutti.
"Joo kiitos, oot säki ihan ihana", vastasin tylsällä äänellä ja kaadoin kahvia.
"Mikä sun nimi on? Tuuksä syliin istumaan?" Crimis jatkoi minusta välittämättä.
"Mä oon Reita, mut en mä nyt tuu sun syliin", sanoin pää jääkaapissa, "ja se on herra Painike."
"Painike. Reita miksi sun koiran nimi on herra Painike?"
"No oikeastaan se on Nappi. Kun se on hyvä poika, se on Nappula. Nyt se söi autossa mun jatkoroikkaa, ja se on paha poika, niin se on Painike. Noi on Nisu ja Taavi. Emilia älä anna Nisulle enää pullaa kun se on muutenki niin lihava."

Aamukahvi tuli hörpättyä siinä koirista kertomisen ohella. Kukaan ei uskonut, kun sanoin yli seitsemänkiloisen Nisun olevan ihan puhdasrotuinen chihuahua. Emilia oli kauhistunut, kun ilmoitin tulleeni lenkittämään koko lauman kerralla: Mayan, Minin ja kaikki koirat. Kuulemma niin pienet koirat jäisivät helposti jalkoihin. Sanoin, että sittenpä luonnonvalinta karsisi jyvät akanoista. Kyllä koirat osaisivat väistellä kavioita. Jopa Nappi, jota ei ole muuten järjellä pilattu. Olin kuulevinani huvittunutta hymähtelyä, kun puetin Taaville ja Napille villapaidat päälle ennen kuin sovitin kaulapannat niiden ja Nisun kaulaan ja sujahdin laumani kanssa tallin puolelle.

Pihassa ei ollut yhtäkään ihmistä ja hevosetkin vain katselivat laiskasti aitauksistaan. Sidoin kaikkien koirien narunpäät harjauspuomiin ennen kuin lähdin hakemaan hevosia. Taavi tärisi, jotta varmasti huomaisin, että sen on tosi tosi kylmä, ja armahtaisin sen ulkoilusta talven ajaksi. Nappi söi lunta, jotta se saisi onnistuneesti oksennettua paluumatkalla autoon.

Maya ja Mini lähtivät mielellään haasta mukaani. Maya pujotti päänsä itse riimuun, kun avasin sitä sille, ja Minikin seistä jökötti paikallaan kun ahersin riimun sen päähän. Portilla ainoa ongelma oli pitää Jackal turvallisesti aitauksen sisäpuolella, koska sekin olisi halunnut mukaan. Ohjasin ensin Mayan ulos ja nostin sen riimunarun aidan päälle, jotta tamma pysyisi paikallaan. Sen jälkeen pidin Jackalia paikallaan painamalla kättäni sen turpaa vasten, kun mahdutin Miniä toisella kädellä portista. Sitten luikahdin itse portinraosta, suljin salvan nopeasti, otin Mayan narusta kiinni ja lähdin taluttamaan hevosiani harjauspuomille.

Maya tunsi Nisun vuosien takaa ja laski päänsä korvat hörössä tervehtiäkseen. Nisu oli kuitenkin vanhentunut nippa nappa luovutusikäisestä pennusta vanhaksi äijäksi, eikä enää muistanut moista suuripäistä olentoa, joka yritti selvästi käydä sen kimppuun. Se rääkäisi niin kuin joku olisi astunut sen päälle, ja Maya säikähti niin että nosti päänsä ja perääntyi pari askelta. Minikin katsoi äänen suuntaan, mutta sen mielenkiinto lopahti saman tien. Mitä se tuollaisista rotista piittaisi?

Kahdeksan kavion puhdistaminen kävi aika nopeasti. Irrotin hevoseni harjauspuomista ja pitelin niiden riimunaruja vasemmassa kädessä. Koirien hihnoja pidin oikeassa kädessä. Sitten lähdettiin seikkailuun. Eniten odottamani hetki koko seikkailussa koitti vasta kahden minuutin kuluttua: pääsimme niin kauas tallipihasta, että pystyin päästämään koirat irti. Silti talutin molempia hevosia samalla kädellä. Vaikka ne olivat kuinka rauhallisia, en halunnut joutua niiden väliin.

Nisu ja Nappi nauttivat eniten ojia reunustavien lumipalteiden kaivamisesta ja niiden päällä hyppmisestä. Hevoset hengittelivät syvään ja katselivat kiinnostuneina ympärilleen kävellessämme. Taavi, monsieur Hienopieru, piti korvat masentuneesti lurpassa perää ja odotti lupaa juosta takaisin autoon tai talliin lämpimään. Seuraavalla kerralla en ottaisi sitä mukaan. Ellei seuraava kerta olisi kesällä. Espanjassa. Tai saunassa.

Koko kuuden tai seitsemän kilometrin pikkulenkillä ei tapahtunut sen suurempia vastoinkäymisiä kuin herra Painikkeen löytämä ja syömä tuore hevosenkakka, jonka Nappi pian muodonmuuttaisi koiran oksennukseksi. Sain kävellä pysähtelemättä hevosten kanssa, ja koirilla oli lupa juosta vapaana vaikka kuinka kaukana, kunhan näköyhteyteni niihin säilyi. Kaikilla oli hyvä mieli, paitsi Taavilla, joka jäi koko ajan enemmän ja enemmän jälkeen meistä muista. Toisaalta sekin sai ihmeellisen virtapiikin, kun huomasi tallirakennusten kajastavan edessämme ja minun vetävän koiranhihnoja huppuni alta.

Vaan vielä sai Taavi odottaa sisälle pääsemistä. Joka koira istui ja odotti harjauspuomin äärellä niin kauan, että harjasin ensin Mayan ja sitten Minin niin, että niiden pintaverenkierto ihan varmasti virkistyi. Kun tyytyväiset tammat pääsivät takaisin hakaan syöpöttelemään, vein koirat vielä hetkeksi sisälle jotta saisin lisää kahvia.

"Max. Otapa nisua", Crimis tarjosi mairean näköisenä taukotuvassa, "Reita toi."
"En mä tykkää", Max vastasi vaimeasti jonkin lehden takaa.
"Ei kun ota nyt, tästä sä tykkäät", Crimis sanoi. Hän laski ihan hiljaa puhdistamansa suitset käsistään ja nosti Nisun kainaloista Maxin lehden taakse.
Max huokaisi ja laski lehtensä odottaen joutuvansa maistamaan jotain todennäköisesti tosi pahanmakuista pullaa. Siinä olikin ihan toisenlainen Nisu.
"Jos Taavi olis tullu mulle pentuna, mä olisin antanu sen nimeksi Kaffi", yritin sanoa mahdollisimman selkeästi kokonainen keksi suussani.
"Mikäs Nappi olis sitten ollu?" Crimis kysyi.
"Jos Nappi olis tullu pentuna, se olis Paskalinko tai Yrjösprinker..."
"Mä voin ottaa sen jos sä vihaat sitä. Tule Nappi tule."
"Sano makkara. Se luulee et se on sen nimi niin sitte se tulee. En mä vihaa sitä. Se vaan on niin tosi ahkera. Tuottaa koko ajan jotain. Molemmista päistä. Se teki varmaan kuus ripu-"
"Mä yritän syödä", Max keskeytti ja jatkoi keksin syöttämistä Taaville.
"Ens kerralla mä en ota tota mukaan jos vielä tuon koiria lenkille", sanoin Crimikselle Taavia osoittaen.
"Joo ei se mitään, se voi olla täs taukohuoneessa jos kukaan ei oo allerginen", Crimis vastasi, vaikka olin tarkoittanut jättäväni Taavin autoon tai kotiin lämpöiseen.

Tammikuu

Ne olivat kaikki kolme tyytyväisiä saadessaan uuden, muhkean heinäkasan. Mini melkein sukelsi kasaan. Se työnsi turpansa mahdollisimman syvälle ja ohjaili jättikielellään kitaansa oikein suuria heinätukkoja. Maya seisoi sen vieressä, kylki kyljessä sen kanssa, tai oikeastaan Mayan kylki oli Minin sääressä, kun Maya oli niin paljon Miniä pienempi. Vanha tamma söi rauhallisesti ja pyyhkäisi aina välillä niskaansa Minin kaulaan hellyyttä osoittaakseen. Kasan toisella puolella seisoi pitkäkoipinen Jackal, josta laskevan auringon valossa näkyi pelkkä siluetti. Se poimi ainoastaan heinäkasan päälimmäisiä korsia. Kuulin sen hörähtelevän välillä Mayalle, joka vastasi heiluttelemalla kärjistä harmaantuneita korviaan.

Kun Maya oli syönyt tarpeekseen, se erkani Ministä. Se painoi turpansa hetkeksi Minin lapaan, värisytteli huuliaan ja kiersi sitten Jackalin puolelle. Häntäänsä huiskaisten tamma käänsi pyllypuolensa kohti heinäkasaa. Nivelet naksahtaen se asettui niin, että sen kylki hipoi kevyesti Jackalia. Ilmeisesti se asettui niin siksi, että se alkoi olla vähän kuuro ja sokea. Se halusi tietää, koska lauma lähti liikkeelle. Päästyään asemiinsa Maya laski päänsä ja alkoi torkkua.

Hetken kuluttua syömisen lopetti Jackal. Sen hengitys höyrysi, kun se ravisteli pölyt itsestään ja pärskähti. Valoa vasten näkyi pisaroita, jotka se aivasti ilmaan. Vaikka se pudisteli päätään ja jopa kuopi etujalallaan maata, se varoi koko ajan irtautumasta Mayasta. Se jäi seisomaan paikalleen ja tähyilemään ympärilleen Minin vielä syödessä.

Mini söi kauan ja paljon uskollisen vartijansa valvonnassa. Lopulta kuitenkin jopa sen vatsa täyttyi ja se nosti päänsä, jota oli pitänyt koko ajan hupenevan heinäkasan sisällä. Se katsoi vasemmalla silmällään Jackalia ja hörähti. Ruuna maiskutteli kieltään hetken, mutta sitten se, ihan kuin olisi juuri sopinut asiasta Minin kanssa, nyhjäisi Mayaa hellästi kyljestä. Kun tamma ei heti herännyt, Jackal pukkasi sitä otsallaan ja sai sen nostamaan päänsä.

Kun Maya oli herännyt, hevoset järjestäytyivät uudelleen. Jackal kiersi seisomaan Minin oikealle puolelle. Molemmat mustat hevoset tuijottivat Mayaa, joka ilmeisesti ymmärsi niiden tarkoituksen ja käveli niiden väliin. Oli jo pimeää, mutta Jackal ja Mini johdattivat Mayan juoma-automaatille varoen tarkasti ajamasta sitä liukkaisiin kohtiin. Sinne ne jäivät, kun minä lähdin niitä katselemasta. Maya oli keskellä ja joi, ja isommat hevoset katselivat levollisesti kumpikin eri suuntaan.