Mini, lumipallo

"Tonttuvisa!" kuulutin Jackalin kanssa vastaan kävelevälle Susannalle.
"Joulu meni jo", Susanna mutisi, mutta en välittänyt sellaisista kommenteista yhtään, vaan vedin vain melkein nukkuvaa Miniä perässäni kohti tallia.
"Ensimmäinen kysymys! Arvaa paljonko mä ja Mini ollaan lihottu tässä vaiheessa?"
"Mistä sä tiedät mitä Mini painaa?"
"En tiedäkkää, mutta Minin suhteen arvauksen voi esittää myös senttimetreissä."
"Kakstoi - kuule mä en nyt oikeestaan ehdi. Mun olis pitäny mennä jo."
"Kakstoista mitä? Senttiä vai kiloa? HÄ!"
"HEI HEI!" Susanna huusi vielä haan portilta ja huiskutti kättään. Minä ja Mini olimme jo melkein laahustaneet harjauspuomille.

Mini ei oikeastaan ollut likainen, eikä edes pölyinen, vaan ainoastaan pyöreä ja kolmesta jalasta täynnä lumiknöllejä suojasään takia. Kampasin sen jaloista enimmät lumet ja tungin loput paakut karvoineen suojaan pintelien sisään. Sulattaisin Minin jalat sitten vasta lenkin jälkeen, niin se pääsisi sitten sisälle kuivattelemaan karvojaan. Tamman jalat paketoituani laitoin sille silat, jotka kiinnitin omalla ihmeellisellä patentillani, jotta ympärysmitta riitti. Ne eivät ihan istuneet, mutta enpä minä aikonut niillä ajaa joka päivä monen tunnin lenkkejä. Pitkä rintaremmikin oli vain periaatteessa sopiva ja näytti hassulta. Sentään omat suitsensa Mini sai pukea, vaikka vaihdoinkin niihin lainatut ajo-ohjat. Sitten irrotin hevosen, laitoin minisukset jalkaan, otin pitkän rintaremmin päät oikeaan käteen ja ohjat vasempaan.

Mini ei ollut kai koskaan ennen vetänyt muuta kuin heinäkärryjä pari kertaa. Tunsin sen kuitenkin jo niin hyvin, että osasin ennustaa, mitä se uusissa tilanteissa tekisi. Nimittäin ei mitään. Se lähti kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja, kun maiskautin sille. Minun ei tarvinnut kuin pitää kiinni. Päätin, että seuraavalla kerralla naulaisin kyllä rintaremmin päät vanhaan traktorinrenkaaseen, istuisin kyytiin ja antaisin mennä. Minkään muun hevosen en kyllä uskaltaisi antaa vetää itseäni ilman, että välissämme olisi vähintään yksi aisa siltä varalta, että hevonen kesisi vaikka peruuttaa yhtäkkiä. Mini ei niin tekisi, eikä Pohjanmaan maasto ollut mäkistä, ei edes kohoilevaa, vaan maan profiili oli viivasuora. Helpon maaston ja ennalta-arvattavan hevosen yhdistelmän vuoksi pysyin pystyssä helposti, vaikka en ollut mikään hiihtoratsastaja. Tai hiihtäjä. Tai urheilija. Tai edes viihtynyt ulkona ilman että oli koiran tai hevosen takia pakko.

Mini suostui ravaamaan, kun oli pakko. En joutunut piiskaamaan siihen vauhtia pajunoksalla, vaikka melkein kyllä kurotin jo taittamaan yhden, kun tamma ei meinannut kiihdyttää sitten millään. Toisaalta tällä kertaa Mini kuitenkin pysyi ravissa ja puksutti tasaisesti eteenpäin, kun sen kerran raville sain ajettua. Siinä oli helppo hiihdellä. Kaaduin vain kolme kertaa, mutta pidin rintaremmistä kiinni. Pääsin kaksi kertaa takaisin jaloilleni niin, ettei Mini tuntunut edes huomaavan. Kolmannella kerralla olin niin poikki, että hetken ylös pyristeltyäni minun oli pakko pysäyttää Mini. Kerin ylimääräiset remmit möykyksi sen silojen päälle, nostin minisukset möykyn päälle ja kiipesin vaivalloisesti ja väsyneenä hevosen selkään kiven päältä. Kävelimme loppumatkan kotiin.

Mini ei ollut ollenkaan poikki lenkin jälkeen. Se yritti hiipiä hakaa kohti kun olin ottanut siltä varusteet. Se seurasi minua kiltisti talliin, kun talutin sitä, mutta huokaisi ovella syvään. Se tiesi, että seuraavaksi sulateltaisiin lumilönttejä sen jaloista, ja sekös oli Minin mielestä pitkäveteistä puuhaa.

Tarina kakasta ja räästä

Mini ennen kuin siitä tuli kolmitupsuinen
Line: Twist-Again/dA, muu omistaja

Jokainenhan sitä unelmahevosen haluaisi, mietiskelin ja nostelin kakkaa Minin karsinasta kottikärryihin pysyäkseni lämpimänä. Ja siinä hommassa totta tosiaan tuli kuuma. Jättihevoset kakkaavat nimittäin jättipainavia jättikakkoja, toisin kuin unelmahevoset. Ne eivät kakkaa, eivät sairasta, ja ruuakseenkin ne tarvitsevat vain aamukastetta kauneimmilta ruusunlehdiltä. Niiden ylläpito on ilmaista, toisin kuin Minin kaltaisen jytkyn, joka on muuten rikkonut jo kolmannen suolakivitelineensä kahden kuukauden sisällä.

Unelmahevonen on tavallaan villi. Se on musta ori, joka kuuntelee vain omistajaansa ja heittää kaikki muut armotta selästään. Minikin on musta, mutta se ei heitä selästään ketään, eikä oikeastaan kuuntele minua sen paremmin kuin muitakaan. Sen villein temppu on se, että joskus se aivastaa minun tai tarhakaveriensa päälle. Nostaisi Minin selkään sitten puliukon tai presidentin, se kävelisi samalla tavalla laiskasti eteenpäin. Noh, ainakin Mini kohtelee ihan kaikkia maailman ihmisiä tasa-arvoisesti, ja sitähän en aina voi itsestänikään sanoa.

Ravistelin talikon piikeistä viimeiset jumiutuneet lantakikanat pois. Oli niin kuuma, että riisuin takkini. Räkä valui nenästä ja oli pakko niistää. Unelmahevosen omistaja ei tosiaankaan niistäisi tallilla, eikä hikoilisi vanhat Laihian Lujan vuoden -99 verkkarit yllään. Ollapa unelmahevosen omistaja. Silloin minulla olisi pehmoiset vaaleat kihartuvat hiukset ja parta ajettuna jo herätessäni. Silmätkin olisivat siniset ja kaikki ystävät olisivat rikkaita brittejä, siis vaikka asuisin Suomessa. Olisi rahaa millä mällätä, ja tallilla pukeutuisin ainoastaan hienoihin merkkivaatteisiin. Pitäisin ratsastussaappaita kävellessänikin, eivätkä jalat tulisi kipeiksi, eikä saappaisiin tarttuisi pisaraakaan mutaa, tahmaa, liisteriä tai muuta mönjää. Varsinkaan hepan- tai koirankakkaan en ikinä astuisi, jos olisin sellainen.

Kun liukastelin täysien kottikärryjen kanssa jäisellä tallipihalla, toivoin omaa unelmahevosta enemmän kuin koskaan. Sellaisen karsinaakaan ei tarvitsisi koskaan siivota, eikä sen varusteita joutuisi pesemään. Unelmahevosen kanssa saisi vain ratsastella ruusunlehdillä aamusta iltaan, ja jokainen päivä olisi lämmin kesäpäivä. Sitten kun ei enää huvittaisi ratsastaa, unelmahevonen olisi puhtoinen ja valmis karsinasäilytykseen, ja itse voisi vain hiippailla auringonlaskuun vuodattamatta ainoatakaan hikipisaraa koko päivänä.

Kippasin kottikärryn sisällön lantalaan ja vilkaisin hakaan. Unelmahevoseni näytti kumipallolta. Se oli ilmeisesti uupunut kesken piehtaroinnin ja päättänyt loikoa hetken kyljellään puhtaassa lumessa pyöreä musta vatsa selväpiirteisenä vuorena kaukaisessa haassa häämöttäen. Ainakin se eili unelmaansa.

Perunan kokoinen

Mini heilutteli epävarmasti korviaan, kun yritin mahduttaa mittanauhaa sen mahan ympärille. Mittanauha loppui kesken, niin kuin aina. Normaalisti käteni riitti kuitenkin juuri ja juuri yhdistämään nauhan niin, että painoin etusormella toista päätä ja peukalolla toista. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Jes! Siellä se vauva kasvoi!

Olin ajatellut satuloida Minin ja mennä maastoon ravaamaan sen parantunutta jalkaa juhliaksemme, mutta yhtäkkiä tulinkin toisiin ajatuksiin. Mitä jos vatsassa oleva varsa litistyisi satulavyöhön? Tai mitä jos minä melkein kaksimetrisenä ja siksi myös tosi painavana olisin liian raskas taakka pienelle odottavalle shirenhevosemolle? Tai mitä jos se kompastuisi ja saisi keskenmenon, ja sitten masentuisi, kun minulla ei olisi rahaa astuttaa sitä ikinä uudelleen? Puristin hetken ahdistuneena Minin juuri hieman kasvanutta harjannysää ja päätin hälyyttää apua taukotilasta. Se täytyisi kuitenkin tehdä vaivihkaa, ettei kukaan vain kuvittelisi, etten pystynut huolehtimaan omasta hevosestani, tai että huolehdin jopa liikaa.

"Haluaako joku maastoon? Yksi Mini olisi menossa?" kysyin tallikämpässä olijoilta heti kun olin saanut pääni puikattua sisään ovenraosta.
"Mä voisin lähtee", Crimis sanoi, "haen vaan Sagan pihalta."
"Mäkin voisin", Ellen haukotteli ja laski kahvikupin pöydälle.
"Okei, mut ainii, mä en voikaan tulla kun mulla on toi totaniin jalka tosi kipeä", sanoin äkkiä ja muka onnuinkin vähän, "jompi kumpi teistähän voi sitten mennä Minillä, kiva, kiitos!"

Yritin livahtaa takaisin käytävälle ja laittaa Minille suitset valonnopeudella, että voisin sitten piiloutua. Ellenin ankarasti painotettu kysymys kuitenkin pysäytti minut.
"Miks sulla on jalka kipeä ja koska se tuli? Mä näin kun sä pelasit Mayan kanssa potkupalloa jotain vartti sitten."
"No okei! Ei ole jalka kipeä! Ajattelin vaan että jos joku kevyempi vois ratsastaa Minillä ettei sen vauva murskaannu! Ja mieluiten sitten ilman satula, niin ettei se myöskään litisty."
"No olisit sitten sanonu niin", Ellen huokaisi, "niin me oltaisiin voitu kertoa ettei siellä mikään litisty vielä moneen kuukauteen, ja että ei se varsa satulavyön alla kasva! Eikä se vielä ole edes perunan kokoinen!"
"Kyllä muuten on ainakin vesimelonin kokoinen", väitin ja kerroin, miten olin mitannut Minin ympärysmitan. Crimis purskahti nauruun ja alkoi yskiä vedettyään kahvia henkeen. Siitä päättelin, että hevoseni taisi olla vain lihonut. Lähdin kiukkuisena satulahuoneeseen hakemaan suitsia mitään puhumatta ja menin sitten takaisin Minin luo. Vitsit mitä porukkaa.

"...ja siellä vaan nauravat pullat suussa, mutta mä en ainakaan enää ikinä mene niiden kanssa sinne kahville, tuon kuule omat kahvit termosmukissa, pitäs muutenki perustaa joku talli mihin likat ei saa tulla pilaamaan, mut sä ja Maya voitte tulla kun te ootte hevosia, mutta muita likkoja ei tulis..." mutisin pitkää vihaista litanniaa Miniä suitsiessani. Mini katseli kaikessa rauhassa eteensä ja piti päätään alhaalla. Työnsin taukotuvasta kössityn sokeripalan sen suupielestä sisään ja se sai syötyä sen hienosti, kiitos uusien kielentilallisten kuolaintensa. Tamman otsaa rapsutettuani päästin sen irti puomista ja käänsin sivuttain. Sitten minun oli helppo kiivetä ensin puomille Ministä tukea ottaen ja sitten puomilta hevosen selkään. Mielessäni kävi, että mitä tapahtuisi, jos joskus putoaisin maastossa Minin selästä. Millähän pääsisin takaisin ylös? Päätin kuitenkin unohtaa moisen hypoteettisen jutun. Minihän meni aina tasaisesti kuin juna.

Ratsastin hetken rinkiä tallipihassa aikaa tappaakseni. Tiesin, että muut olivat tulossa mukaan, enkä ollut ihan niin vihainen, että olisin lähtenyt yksin edeltä. Mutta en kyllä puhuisi niille mitään koko aikana! Minin kolme tupsullista jalkaa ja yksi, ihan hyvin jo parantunut, punaiseen pinteliin verhottu tupsuton jalka siirtyilivät laiskasti allamme, kun matelimme rinkiä. Aloin taas haaveilla Minin varsasta ja katsella pilviä pää niin kenossa, että lopulta alkoi pyörryttää. Havahduin muiden tuloon.

"Ei sitte mennä kovaa", sanoin vielä tallipihasta pois ratsastaessamme.
"Joo ei, muuten te voisitte vaikka saada vahingossa liikuntaa ja Mini raskausrasvavatsa saattaa kadota", Ellen sanoi vakavalla naamalla.
"Ei sille varsalle mitään käy. Ravia!" Crimis komensi ja kiihdytti malliksi Sagan rentoon lämmittelyraviin.
"Ei kun mä vaan pelkään että te Tytöt jäätte kauas, kauas taakse kun mä kiihdytän tällä Miesten Ravihevosella", tuhahdin ja laitoin Minin äkkiä ravaamaan, jotta pysyisimme edes joten kuten muiden mukana.
"Pois alta sen pikkuponin kanssa kun Ralli tulee!" Ellen huusi ja ravasi Rallin kanssa kevyen näköisesti ohitsemme.

Kolmitupsuinen shirenhevonen

"Siinä! Ota! Syö! Tässä olis vielä vähän!" ärisin Minille eläinlääkärin lähdettyä ja heristin sille kahdenkymmenen euron seteliä. Niinhän se on, että hevonen ei tervettä päivää näe - ja vaikka Minilläkin on vakuutus, aina ne vakuutusihmiset löysivät jonkin porsaanreiän, etteivät joutuneet korvaamaan juuri mitään. Tällä kertaa Minin vaiva oli heidän mukaansa selkeästi itse huolimattomuudella aiheutettu. Teki mieli hajottaa jotain. Millä minä muka olin huolimattomuudella aiheuttanut rivin ja saanut koko kavionreunan märkimään niin, että karva putoili ja koko heppa ontuikin jo vähän? Kuka tahansa voisi todistaa, että vietin noin sata tuntia joka päivä Minin jalkoja hoitaen, ja vaikka sen tarha olikin vähän kurainen, ei se tosiaankaan missään polveen asti yltävässä liejussa seisoskellut.

Kun Mini ei kerran halunnut syödä enempää rahaa, vedin sen karsinasta käytävälle. Laitoin pelästyneen hevoseni molemmilta puolilta kiinni keskelle käytävää ja tartuin saksiin. No niin. Kohta se ei olisi oikea shirenhevonen enää. Kumarruin, otin kiinni yhdestä valkoisesta tupsusta, jota olin niin varjellut ja hoivannut, ja leikkasin. Ilkeän näköisen punaisesta, karvattomasta kohdasta huolimatta karvaa oli niin jumalattomasti, että sain saksia aika kauan ennen kuin yksikään karva ei kutitellut Minin kipeää jalkaa. Kun peräännyin ja katsoin, jalka näytti niin typerältä polvenaluskarvoineen ja kaljuine nilkkoineen, että saksin lopulta ihan kaikki karvat pois. Teki mieli vähän itkeä, koska näköjään Mininkin kauneus oli katoavaista. Tammaa itseään ei kuitenkaan karvojen menetys kiinnostanut, vaan se piti silmiään kiinni ja maiskutteli aina välillä varmaan jotain hampaisiin jäänyttä kauranhaituvaa.

Tupruttelin haavapulveria Minin jalkaan, kun Crimis ilmaantui säätämään talliradiota.
"Heei Mini", hän tervehti hevostani ja silitti sen kylkeä, "mitä lääkäri sanoi?"
"Se sanoi, että mä voin ilmottaa mun töihin sen tilinumeron mun oman tilalle, koska se kuitenkin käy niin usein mun hevosten luona", vastasin äreästi ja etsin pinteliä, joka oli ihan varmasti ollut juuri äsken kädessäni.
"Voihyväjumala! Mitäsäteit!?" Crimis henkäisi kierrettyään Minin etupuolelle ja nähtyään sen kaljun jalan.
"Lahjoitin sen karvat syöpälapsille peruukiksi varmaan, vai miltä näyttää, mitä luulet?"
"Ymmärrätkö sä että sillä kestää vuosia kasvattaa uudet karvat?"
"No en, kun ihan huvikseni mä nämä leikkasin. Kato tätä! Ne oli pakko leikata."
"No onpa inhottavan näkönen. Mitä sä nyt ajattelit tehdä sille?"
"Kääriä sen ihan ekana kuplamuoviin, ettei se enää käytä mun kaikkia rahoja eläinlääkäriin."
"Ei Minille kun tolle jalalle!"
"Amputoida? Olisko sulla sahaa?" ehdotin nyt jo vähän nauraen.
"Mulla on liimapinteliä. Yritä nyt edes välillä olla normaali!" Crimis torui.
"Mullakin oli äsken normaalia pinteliä mutta joku ilmeisesti vei sen."
"Se on tossa lattialla. Onneksi Mini on sun hevonen eikä mun. Tossa on kauhee homma hoitaa."
"Yöaikaan hän on sinun poikasi", sanoin Mufasan äänellä ja poimin pintelin, "sähän sen joudut illalla todennäköisesti hoitaa, tai joku muu teistä. Laitatte sitten lisää haavapulveria kans."
"No ei kun varmaan jätetään se rapaseksi ja likanen pinteli hautomaan sitä haavaa. Ja kai sä aiot leikata ton toisenkin jalan?"

Suojasin Minin jalan niin hyvin kuin taisin. Haavalle olisi ollut varmaan parempi saada hengittää ilman suojaa tai karvoja, mutta ei hevosen paikka ollut sisällä keskellä sateetonta iltapäivää. Vein siis lievästi linkuttavan, kolmitupsuisen Minin hakaan. Siellä sen jalka koki ihmeparantumisen, kun se huomasi, että heinää oli vielä jäljellä. Se oikein ravasi heinäkasalle ja kumartui syömään punainen pinteli loistaen. Mini varmaan pärjäisi pihatollakin, kun se on niin paksunahkainen. Saattaisin säästää rahaa, jos etsisin sille pihattopaikan. Vai jaksaisinkohan itse pihattoelämää kera aitauksen, jossa on ympäri vuoden kuitenkin osin rapainen pohja, ja kera hevosen, jolla on kolmessa jalassa maata laahaavat, kaiken ravan itseensä keräävät pölyhuiskut? Tuskinpa vain. Sitä paitsi saisinhan Minin eläinlääkäriin menneet rahat takaisin, ja vähän enemmänkin, jos myisin Mayan toisen satulan. Ruska voisi kyllä mennä aina samalla, eikä Mayan ikäinen hevonen kyllä noin uutta satulaa tarvinnut.

Kun ajoin kotiin, en katsonut haassa möllöttäviä Miniä, Mayaa ja Jackalia, etten näkisi kolmitupsuista shirenhevostani.

Mini ja sinivalkoruusuke

"Me mennään Minin kanssa valjakkoajokisoihin", kerroin ylpeänä kaikille taukotuvassa istuville ilmoittautumisvahvistusta heilutellen. Nostin sitä yläkulmista peukaloitteni ja etusormieni välissä ja kierrätin kaikkien näkyville ennen kuin laskin sen pöydälle ihailtavaksi.
"Niin että mitä?" Crimis kysyi ja poimi paperin.
"Ethän sä osaa ohjastaa, just ja just osaat ratsastaa", Max ihmetteli ja tarjosi kissalle kinkkua voileipänsä päältä.
"Totanoin, huomasitko sä, että tämä on kymmenen kisan cuppi, eikä mikään yksi kisa?" kysyi Emilia, joka istui sohvan selkänojalla ja luki paperia Crimiksen olan ylitse.
"Te sanotte ihan vääriä asioita", tuhahdin, "en mä sitä ohjastakaan, vaan Riitta, ja Riitta sanoi että kannattaa mennä noihin kisoihin kun ne on tässä lähellä. Se sanoi että Mini voi vaikka voittaa."
"No onnea sitten kai? Onko sulla varusteita? Mä voin etsiä jotain jos tarvii lainata", Crimis ehdotti kulmat kurtussa.

En ollut puhunut sen jälkeen koko valjakkoajokisoista mitään. Miniä olin kyllä kuljettanut Riitalle ajoon monta kertaa. Varusteet oli osin ostettu, osin saatu ja osin lainattu. Ne näyttivät samanparisilta. Kisoja edeltävänä iltana puunasin Miniä melkein kolme tuntia, ja niin kärsivällinen kuin se aina onkin, se ei olisi jaksanut millään seistä paikallaan. Kun jätin sen yöksi karsinaan nukkumaan, lähdin vielä viemään sen loppuja tavaroita Riitalle aamua varten.

Kisa-aamu koitti kylmänä ja lumisena. Heräsin neljältä, jotta ehdin kuudeksi tallille harjaamaan ja satuloimaan Miniä. Kukaan ei ollut vielä paikalla, joten sain viimeistellä sen rauhassa, kun se söi viimeisiä aamuheiniään. Lopulta kiskoin sukkahousunsääret suojaamaan sen jalkakarvoja, nostin satulan sen selkään ja lähdin ravaamaan kisapaikalle. Jännitti niin paljon, että vatsaa väänsi ja vähän oksetti, ja puolen tunnin ravimatka tuntui taittuvan noin kahdessakymmenessä sekunnissa. Perillä oli luojan kiitos vastassa Riitta, joka otti Minin ohjista kiinni ja melkein nosti minut sen selästä pois. Hän komensi minut pois jaloistaan ja vaikka kahville, ja määräsi, etten saisi tulla hermostuttamaan Miniä, vaan pysyisin kokonaan poissa. Taikka muuten.

Seurasin siis ahdistuneena Vuorna-nimisen tallin katsomossa Minin luokkaa, joka oli koulukoe noviiseille. Käteni tärisivät, eikä se johtunut liiasta kahvista, vaan siitä, miten hyviä Minin kilpakumppanit olivat. Olin valmis luovuttamaan ja lähtemään kotiin, kun Minin vuoro tuli. Se näytti rumalta ja kömpelöltä muihin verrattuna, ja Riitan olemus oli erittäin kumara ja harmaatukkainen, kun katsoin nuoria ohjastajanaisia. Voi vitsit. Miksi suostuinkaan tähän? Mini nolaisi itsensä, Riitan ja etenkin minut.

Loppujen lopuksi kävi niin, että unohdin seurata Minin suoritusta. Jäin silti katsomoon tuijottelemaan lumisia puita ja haoissa kauempana möllöttäviä hevosia niin kauaksi, että viimeinenkin hevonen ohjastajineen rullaili ulos ja Minin luokka loppui. Seurasi palkintojenjako. Riitta oli ilmeisesti vanha ja höperö, kun ohjasti Minin kentälle. Tai sitten Mini oli pillastunut ja ravasi sinne väkisin, vaikka se olikin epätodennäköisempi vaihtoehto. Seurasin tilannetta kiinnostuneena. Koskahan joku menisi sanomaan Riitalle, että häipyisi hevosineen?

Seurasin, kuinka tuomari lähestyi lopulta Riittaa ja Miniä. Hän kumartui hevoseni puoleen ja taputti sitä varmaankin säälivästi, kun käski Riittaa poistumaan sen kanssa. Tai enhän minä sitä kuullut, koska olin kaukana, mutta näin arvelin. Mutta kun tuomari poistui, olin näkevinäni Minin päässä sinivalkoisen ruusukkeen! Yritin tiirata silmät sirrissä ja katselin niin tarkkaan ja niin epäuskoisena, etten ottanut edes kuvia, vaikka minulla oli oikein järjestelmäkamera mukana.

Kun tulin auttamaan Riittaa Minin harjaamisessa ja satuloimisessa, totesin, että sen suitsissa tosiaankin oli ruusuke, ja Riitalla oli vieläpä ihan oikea kullanvärinen pokaali, joka nojasi huolimattomasti hänen autonsa takarenkaaseen. Mini oli voittanut, siis ollut ihan kaikkein paras luokassaan! Harmitti, etten ollut katsonut sen menoa, enkä ottanut sille herkkujakaan mukaan. Roikuin siis sen kaulassa ja Riitta joutui yksinään hoitamaan hevosen kuntoon. Olin niin omituisessa mielentilassa, etten meinannut päästä kiipeämään Minin selkään edes Riitan auton konepellin päältä.

Kotona hoidin ja puunasin Minin rauhassa odottamaan seuraavan päivän kisoja. Sitten päästin tamman rentoutumaan hakaan uusine sukkahousunsäärineen. Silittelin sitä ja mustasukkaista Mayaa hyvän tovin ennen kuin marssin nokka pystyssä satulahuoneeseen ja löin sinivalkoisen ruusukkeen pöytään niin pontevasti, että kahvikupit hypähtelivät.

Minin odotusajan ensimmäinen puolisko

Astutuspäätös oli helppo. Sitä jotenkin ajautui vain etsiselemään oria ja tiesi heti, että Minin pykäämä varsa olisi ehdottomasti hyvä idea ja mahtava juttu. Varsinaisesta orien selailusta ei voida puhua, koska Suomessa vaihtoehdot olivat rajalliset, tarkemmin sanoen niitä oli kolme ja kaikki olivat hienoja. Kun en saanut itse valittua Minille oria, tulostin kaikkien kolmen vaihtoehdon kuvat kirjastossa ja eräänä alkukesän iltana vein ne Minille katseltavaksi.

"Kenestä näistä sä tykkäät eniten?" kysyin hevoseltani, joka söi heinää karsinassaan, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
"Tässä on tällainen musta, teille tulis varmaan tosi karvainen vauva, kato nyt tätä harjaa, ja sitten nää valkoset on vähän pienempiä ja tällä toisella on jo jälkeläisnäyttöjä. Kato nyt. Voisitko kääntää nyt pään tänne sieltä? Ei sun tarvi tänään päättää, mutta voit edes katsoa."
Lopulta kyllästyin ja niittasin kaikki kolme kuvaa Minin karsinan sisäpuolelle. Kun seuraavana päivänä Mini oli melkein syönyt yhden kuvan, päätin, että se oli sen valinta.

Mini oli valinnut Aurelius-nimisen saksalaisen shirenhevosen, josta oli jo pakasteita Suomessa. Sillä oli siniset silmät, ja kuvassa se oli niin valkoinen, että tietokoneen näytönkirkkautta oli säädettävä, jotta sitä pystyi katsomaan. Mainittavia saavutuksia sillä ei ollut, mutta kiltiksi ja komeaksi sitä kehuttiin.

Kamalan kiimakontrollirumban jälkeen (pelkäsin, ettei tammalle edes tule mitään kiimaa) Mini astutettiin klinikalla. Se lähti omin päin palkatun kuskin mukana eräänä aamuna, ja palasi noin viikon päästä ihan saman näköisenä ja oloisena. Olin varma, ettei se ole kantavana. Kai tiineyden pitäisi jotenkin näkyä? Raskauden hehkuna? Parina iltana Mini hehkui kyllä hieman, mutta se oli vain hikeä, koska aloin käymään Minillä kouluratsastusvalmennuksissa. Kun tamma ei kerran ollutkaan kantavana, voisin vähän treenata sillä.

Unohdin koko varsa-ajatuksen ja keskityin opettelemaan ratsastamaan omalla hevosellani. Ruskakin ratsasti Minillä aktiivisesti koko alkusyksyn. Hyppäsin kerran esteitäkin, ja kiinnyin minun ja Minin valmentajaan, kovaääniseen ja -päiseen Riittaan niin, että aloimme käydä yhdessä maastossa joka perjantai.

Olin Riitan kanssa perjantaimaastossa silloinkin, kun meilläpäin alkoivat ensimmäiset yöpakkaset. Koska ratsastimme sillä kertaa aamuvarhain, maassa oli kuuraa. Vaikka nenäni oli jäässä varpaista puhumattakaan, olin erinomaisella tuulella. Riitta oli juuri sanonut, että ryhtini oli parantunut ratsastaessani.

"Me voidaan sitten jatkaa kouluratsastusharjoituksia kun Mini on varsonut", Riitta tokaisi.
"Mmmitä? Mitenniin varsonut?" kysyin hölmönä.
"Niin siis voidaanhan me vielä hetki treenata jos haluat, mutta kun sä sanoit että haluat pitää tässä vielä pari kuukautta lomaakin. Niin sittenhän Mini ei voi enää treenata sen jälkeen, kun alkaa maha kasvaa. Niin voidaan sitten varsan jälkeen jatkaa, eikä tarvi siis edes vieroitukseen asti odottaa jos ei halua, älä pelkää."
"Tuleeko Minille varsa?"

Riitta katsoi minua kuin idioottia ja sanoi hitaasti ja selkeästi, että sehän astutettiin kesällä, etkö muista. Väitin, ettei Mini tullut silloin kantavaksi. Riitta naurahti ja sanoi, että tulipas, näkeehän sen nyt sokeakin. Sitten hän määräsi, että nyt ravataan, enkä saisi jäädä Minin kanssa jälkeen ollenkaan.

Erosimme risteyksessä. Riitta ratsasti takaisin ratsastuskoululle, ja minä käännyin toiseen suuntaan. Mini käänteli korviaan kävellessään, ja minä aloin haaveilla varsasta. Toivoin, että se olisi tamma. Silloin voisin pitää sen itse ja antaa sen nimeksi Aurelia. Se voisi olla musta niin kuin Minikin. Voisin pyytää Riitan kouluttamaan sitä. Ja olihan ainakin Crimiksellä, Kirstulla ja Kevinillä kokemusta varsojen kouluttamisesta. Ja minullakin töiden puolesta Mêl Serenissä, vaikka minulla ei olekaan koskaan ollut omaa varsaa. Aurelian me opettaisimme kunnolla ratsuksi, ja siitä ei tulisi samanlaista epähevosta kuin Mini on! Ajoon opettaisin sen niin hyvin, että joskus sillä vielä kilpailtaisiin valjakkoajoa! Ihan varmana!

Liu'uin alas Minin selästä ja luovuin Aurelia-mietteistäni. Nyt pitäisi harjata kunnolla muuatta raskaana olevaa naista ja viedä se päiväksi ulos. Maya ja Jackalkin olivat varmana jo hereillä ja ulkona odottamassa sitä.

Kunniamustangi

"Miksen mä saa enää ikinä ratsastaa Mayalla?" Ruska intti kiukkuisesti.
"Miten niin ikinä? Etkö sä enää tykkää mennä Minillä? Laita nyt tää tolle", vastasin heiluttaen riimua Ruskan edessä Minin päätä kohti.
"En mä osaa!"
"Osaatpa! Älä ole vauva. Nyt ihan totta, kyllä sä tiedät että turpa menee tosta reiästä eikä siitä!"

Mini piti päätä niin matalalla, että sen turpa hipoi Ruskan kumppareita, kun Ruska ähelsi sille riimua päähän. Laitoin Mayan kiinni ja oioin vaivihkaa Minin riimun kieroimpia hihnoja, kun Ruska yritti kulmat kurtussa paksuilla hanskoilla saada riimun klipsulukkoa renkaaseen kiinni. En silti puuttunut muutoin toimitukseen, vaan ojensin vain halpaa salmiakkikuvioista riimunarua, jonka Ruska kiinnitti väärään renkaaseen saatuaan Minille riimun vinosti mutta tukevasti päälle. Jouduin hätistelemään Jackalia kauemmas sen aikaa, että Ruska ja Mini pääsivät portista ulos, ja livahdin sitten Mayan kanssa perästä.

Maya ja Mini rapsuttelivat toisiaan korvien takaa seisoessaan harjauspuomilla. Ruska opetteli nostamaan itse Minin kavioita ja puhdisti ne ainakin kolmesti sillä aikaa kun harjasin ja satuloin Mayan. Kun aloin harjata Miniä, Ruska siirtyi suitsimaan Mayaa ja sai raivarin, kun tamma ei avannut suutaan, kun Ruska yritti tukkia sinne kuolainrengasta. Muistutin häntä hiljaa olemisesta ja annoin muistella itse, miten päin kuolaimet kuului laittaa. Mayan omppukuolaimilla ei saisi paljoa tuhoa aikaan, vaikka niitä työntäisi sen kitaan kuinka päin. Lopulta, kun olin kokonaan varustanut Minin satulalla, suitsilla ja riimulla, oli Mayallakin suitset ihan oikein päässään, vaikka otsalle kuuluva harja olikin sotkuisesti ja epämiellyttävän näköisesti sekä otsa- että niskahihnan alla. Maya ei siitä kuitenkaan piitannut.

"Mä meen Mayalla", Ruska vinkui, vaikka kävelikin kypäränsä leukahihnaa räpeltäessään Miniä kohti.
"Älä unta näe. Iskä menee Mayalla. Nyt kun mä nostan, laita jalka tohon jalustimeen. Mä en jaksa muuten sua nostaa noin ylös."
"Miks sä meet aina Mayalla?"
"Koska se on mun hevonen. Mini on sun poni. Älä ole noin löysä!"
"AI! Mun tukka on siellä välissä!!"

Ruska vääntelehti hetken liian isossa satulassa ja otti sitten löpsöistä ohjista kiinni. Silloin päästin hevoset irti ja nousin itse Mayan selkään. Mietin, pitäisikö minun ottaa piiska mukaan ja ajaa sillä Miniä, vai pitäisikö minun ja Mayan ratsastaa edellä, jotta se seuraisi. Ennen kuin tein päätöksen, Ruska oli hytkynyt Minin selässä niin kauan, että tamma oli tajunnut pienen ratsastajan yrittävän antaa pohjeapuja. Sitten Ruskan oli helppo omin päin vetää ensin toisesta ja sitten toisesta ohjasta, jotta Mini ajautui maastopolulle. Siellähän se sitten meni aina niin kuin juna raiteillaan, ellei sitä erikseen pakottanut kääntymään, pysähtymään tai lisäämään vauhtia. Annoin siis Mayan löntystellä Ruskan ja Minin perään ja otin mukaani vain riimunarun niin kuin olin alun perinkin aikonut.

Kun kävelimme lutakossa inhottavan kylmässä viimassa molemmat hevoset rauhallisina ja tyytyväisinä, ajattelin Minin olevan ihan hyvä ensiponi, vaikka se olikin iso. Sehän on tosi rauhallinen, vaikka se on nuori, ja jos Ruska minuun ja äitiinsä tulisi, hän kasvaisi niin isoksi ja niin nopeasti, että kymmenen vuoden päästä Mini olisi ihan minimikokoa. Sitä paitsi Minillä Ruska ei voisi kaahata ikinä kauhean lujaa, eikä hypätä liian korkeita esteitä, ja maastossakin olisi turvallista mennä. Maya sen sijaan, vaikka olikin jo vanha ja kooltaan paljon pienempi, olisi ollut huono lastenhevonen. Se hyppi korkealle, ja nuorena se oli vilkas ja hermostui helposti. Maastossa se säikkyi fasaaneja ja innostui ottamaan laukkakisoja entisessä kodissaan asuneiden tallin Terryn ja Sakun kanssa, ja silloin se pääsi tosi lujaa. Nyt se oli jo mummo, mutta nuorempana se olisi suuttunut Ruskan epämääräisestä ratsastuksesta ja pukitellut levottoman kakaran armotta alas. Mini taas ei paljoa piitannut, vaikka Ruska höpötti koko ajan sille ja minulle, keinui edestakaisin ja osoitteli yllättäen haalari rahisten milloin mitäkin. Se vain marssi tyynesti eteenpäin, ja kerran kun sitä kutitti kyljestä, se pysähtyi rapsuttelemaan itseään hampaillaan ja jatkoi matkaa omin päin, kun sai asiansa valmiiksi. Ruska ei kai edes huomannut, että Mini pysähtyi. Aktiivinen ratsastajatyttäreni oli unohtanut jo ohjat roikkumaan Minin kaulalle.

"Ravataan", Ruska sanoi yhtäkkiä.
"Eikä!" parkaisin.
"Miksei!"
"Siks että mä en nyt voi taluttaa sua etkä sä ole aitauksessa."
"Ei mua tarvi taluttaa!"

Mietin hetken. Pahimmassa tapauksessa Ruska putoaisi. Kyllähän hän voisi kentälläkin pudota, ja olihan hänellä kypärä. Mini ei varmana keksisi mitään outoa, paitsi että se ei välttämättä suostuisi ravaamaan ollenkaan.

"Ravaa sitte. Sä voit ravata tonne kuusen luo ja takasin, sitten mennään kotia. Onko selvä? Askeleenkin jos ravaat kauemmas, niin mun pitää taluttaa sua maastossa niin kauan että sä oot kolmekymmentä vuotta! Ja siihen on kuule niin tosi pitkä aika!"
"Ai kuinka paljo on kolmekymmentä? Onks mummo kolmekymmentä?"
"Ei! Mummo täyttää pian viiskytkuus. Iskä on kakskytviis. Eli kolmekymmentä on paljo nuorempi kun mummo ja vähän vanhempi kun iskä."
"Ai yhtä vanha kun setä?"
"Ei, setä on iskää kaks vuotta nuorempi. Ravaa nyt vaan!"

Ruska sai Minin kävelemään antamalla pohkeita niin tomerasti satulasiipiin, että satula narisi. Raviin tamma ei kuitenkaan siirtynyt samalla taktiikalla. Hetken Ruska yritti, mutta veti sitten ohjasta niin että sai käännettyä Minin takaisin. Molemmat katsoivat minua syyttävästi. Huokaisin.

"Okei. Kokeile uudestaan. Tällä kertaa nojaa vähä eteenpäin. Jos se ei muuten lähde, niin vähän lyöt sitä niillä ohjanperillä niskaan samalla."
"Mutta kovaa ei saa lyödä!" Ruska jatkoi iloisesti fraasilla, jonka olin juuri lisäämässä.
"Niin. Ja voit tehdä sitä heppamaiskutusta, muistakko?"
"Joo!"

Ruska narisutteli uudelleen käyntiin ja maiskutteli Minille sitten niin tehokkaasti, että räkä lensi. Kiihdytysmatka oli aika pitkä, mutta lopulta Mini ravasi muutaman askeleen hervoton Ruska niskassaan roikkuen, ja pysähtyi sitten ilmeisesti omin päin merkiksi määräämäni kuusen luona. Ruska käänsi sen suurella vaivalla ympäri, kiihdytti taas yli puoli matkaa ja ravasi noin neljä Minin isoa askelta. Vaikka ravipätkä ei paljoa ravia oikeasti sisältänytkään, Ruska oli tyytyväinen ja käännyimme takaisin. Hän ilmoitti laukkaavansa seuraavalla kerralla, koska oli katsonut Spirit-elokuvan viikonloppuna ja päättänyt ryhtyä isona hevosia kouluttavaksi intiaaniksi, jonka ystäviä villti mustangitkin halusivat olla. Mustangit muistettuaan Ruska alkoi tähyillä levottomana ympärilleen ja kysyi, onkohan Suomessa mustangeja. Pettymys oli suuri, kun sanoin, ettei Suomessa ainakaan villimustangeja ole. Lohdutin Ruskaa kertomalla siitä norjalaisesta Cheyenne-nimisestä mustangista, joka alkujaan oli villi. Sanoin sen olevan edelleen norjassa, vaikka en ole ollenkaan varma, elääkö Cheyenne vielä. Ruska kysyi, onko Mini mahdollisesti mustagi, ja kun hän kuuli että se on shirenhevonen, hän alkoi lohdutella sitä, että ei se haittaa, Mini ja Ruska voisivat kyllä leikkiä Mininkin olevan mustangi.

Loppumatka kului hitaasti käveleskellen ja Ruskan Spirit-elokuvasta tuttuja laulutulkintoja esittäen. Mini vei Ruskaa minun ja Mayan edellä tasaisesti ja turvallisesti. Tallin pihassa se käveli suurin piirtein itse harjauspuomille ja jäi odottamaan niin kauaksi, että sidoin molemmat hevoset kiinni ja otin alas liukuvasta Ruskasta kopin.

Emme erityisemmin enää hoitaneet hevosia ratsastuksen jälkeen. Ruska kyllä koputteli molempien kavioita kaviokoukulla ja minä puhdistin ne perässä oikeasti. Sitten tuleva intiaanini talutti kunniamustanginsa ihan itse haan portille odottamaan, että minä päästäisin sen takaisin aitaukseen ulkoilemaan. Jackal ravasi heti portille tervehtimään ja oli näköjään viimein oppinut väistämään Ruskan osin melko väkivaltaisia paijausyrityksiä. Maya ja Mini sen sijaan roikkuivat vielä kauan portilla toisiaan tönien ja Ruskan silityksistä kilpaillen. Ajattelin, että kai siitä tytöstä sitten ihan hyvä Dreamworksin villihevostenkesyttäjäintiaani tulisi, kun molemmat tammat niin häntä rakastivat.

Kun Mini siivet sai (ensimmäinen estevalmennus)

Olin ajatellut, että ne olivat jääneet siihen viime ratsastustunnilta. Että joku oli unohtanut ne sinne. Siksi en edes katsonut niihin päin ja yritin olla ajattelematta niitä. Olin nähnyt samanlaisista pahaa unta monena yönä, joten toivoin, että ne menisivät pois. Ravasin Minillä rinkiä niiden ympärillä ja katsoin suoraan eteenpäin, jotten näkisi niitä. Minin uutta ravia, jonka äkäinen valmentajamme Riitta oli kaivanut kömpelöstä hevosestani esiin. Se sujui jo aika hienosti välillä, vaikka aivan yhtä usein Mini löllyi eteenpäin räkäklimppinä kuin ravasi kauniisti.

"Sitte käännä esteelle", Riitta komensi ja naputteli tuttuun tapaan raipalla saapastaan.
"Mille esteelle?" huusin mennessäni tahallani ohitse Minin kanssa, vaikka tiesin, että puhe oli olemattomasta ristikosta Riitan selän takana. Se ei ollut kadonnut, vaikka olin yrittänyt olla huomaamatta sitä.
"No miten olis vaikka tämä?" Riitta äyskäisi ja osoitti raipallaan taakseen. Kun annoin Minin ravata uudelleen ohitse, Riitta rääkäisi "NYT!" ja löi raipalla käsivarteeni ohi mennessämme, enkä uskaltanut enää olla tottelematta.

Mini piti korvat keskittyneesti hörössä. Kun ravasimme pienen pientä ristikkoa kohti, tiesin, ettei se voisi väistää. Toisella puolella oli aita ja toisella puolella seisoi Riitta. Itse ainakin väistäisin aidan läpi, jos olisin väistääkseni, koska Riitan puolelta saisi varmasti raipasta. Mini tuntui ajattelevan samoin, mutta oli liian laiska rikkoakseen aitoja. Tai ehkä se ei ollut väistäjätyyppiä. Se siis ravasi keskittyneesti ja hitaasti eteenpäin ja pieni pelottava este kasvoi kerrostalon kokoiseksi lähestyessään.

Mini teki omituisen esihypyn ennen estettä. Se oli ilmeisesti päättänyt itse ponnistuspaikan etukäteen, mutta sen askeleet eivät olisi osuneet oikeisiin kohtiin, ellei se olisi venyttänyt viimeistä. Tunsin selvästi, miten sen takajalat asettuivat melkein täsmälleen etujalkojen jättämien jälkien taakse, kun se nousi pystympään niin kuin hidastetussa elokuvassa. Takajalat jysähtivät paikoilleen hitaasti ja tukevasti, ihan kuin olisin seurannut jonkin maagisen jättiholvin sulkeutumista. Jysähdystä seurasi robottimaisen hidas ponnistus, jonka voima vastasi varmaan lentokoneen nousua maasta. Sitten oli ilmalennon aika. Mini roikkui ilmassa liian pitkään niin isoksi hevoseksi. Ehdin nähdä mielessäni veden alta kuvatun dokumentin kaloista: nehän näyttävät lentäviltä eivätkä uivilta. Leijunnan jäljeen Mini rysähti alas, ja sen etujalat olivat maassa vain nanosekuntia ennen takajalkoja. Tammani otti kaksi laukka-askelta ja jatkoi sitten raviaan.

"Se oli kauheeta!" ilmoitin Riitalle.
"No niin oli! Se hyppäs tasajalkaa! Saisit vähän reippaammin viedä sen sinne esteelle, jos se vaikka sitten hyppäis kunnolla, niin katotaan sitten joku toinen kerta näitä muita tuhansiamiljoonia virheitä!"
En viitsinyt sanoa Riitalle, etten ollut puhunut Minin hyppytyylistä.

Hyppäsimme Minin kanssa ristikon vielä kolmesti, ja ihan viimeiseksi ylitimme kerran Riitan kokoaman, vain 30cm korkean puomiviritelmän, jonka tolpissa oli tuulessa rapisevia muovipusseja. Kaksi ensimmäistä ristikkohyppyä olivat yhtä rumia kuin ensimmäinenkin, mutta kolmannella kerralla laitoin Minin ravaamaan täysillä (mikä vastasi nopeudeltaan Mayan hölkkää). Silloin Riitta huusi, että tuo alkoi näyttää hyppäämiseltä jo.

Kun kävelimme Minin kanssa reippaita loppukäyntejä, en ollut yhtä puhki kuin aina ennen Riitan valvonnassa ratsastaessani. Mini oli yhtä hikinen ja puhalsi, mutta sitä ei pitänyt enää pakottaa kävelemään reippaasti. Joko se oli ehdollistunut siihen, että loppukäynnit ovat ripeät, tai sekään ei ollut vielä väsynyt. Tuttuun tapaan Riitta pikakäveli vierellämme ja kommentoi eli haukkui kaikkea tekemääni. Hän muisti myös kysyä, kävinkö jo kuntosalilla ja tarvitsisinko vinkkejä hyvän personal trainerin löytämiseen, koska olinhan Riitan mielestä liian löysä. Sanoin jyrkästi, että minulla on kaksi hevosta, kokopäivätyö, lapsi ja koiria, mutta ei yhtään ylimääräistä aikaa, eikä tavoitteeni ollut tulla ammattilaisurheilijaksi. Riitta tuhahti niin, että näin valoa vasten räkäpisaroiden lentävän.

Viimeiseksi Riitta komensi, että ainakin laukkaa pitää harjoitella kotona ennen ensi kertaa: sekä nopeita spurtteja että hitaasti ja pitkään menemistä. Hän ei kuulemma sietäisi yhtään sellaista, että Mini hidastelisi laukassa, jos joskus laukassa hyppäämistä harjoiteltaisiin. Sanoin vain joojoo, vaikka epäilin, että minun ja Riitan käsitys "hitaasta laukasta" olisi jonkin verran eri. Kotiläksyt määrättyään Riitta käveli ripeästi tiehensä heitä sanomatta ja kiristi harmaan nutturansa tiukemmaksi marssiessaan.

Minin kymmenes kouluratsastusvalmennus

"Kahdeskymmeneskahdeksas kerta toden sanoo!" ratsastuskoulun eläköitynyt opettaja Riitta ilmoitti reippaasti ja naputteli kouluraipalla saapastaan, kun minä valutin hikeä ainakin otsastani ja verta rakkoisista kantapäistäni uusissa ratsastuskengissä ja istuin takakenossa peräänannossa ravaavan shirenhevosen selässä. Ei haitannut yhtään, vaikka olo oli kuin maratonin juosseella: olin kuitenkin onnistunut kymmenennessä kouluratsastusvalmennuksessani noin miljoonannella yrityksellä ja saanut Minin ravaamaan melko hienosti kenttää ympäri. Riittakin ymmärsi, että nyt oltiin päästy tavoitteeseen - olkoonkin, että tavoitteemme oli niin naurettava, että Riitta olisi mielellään valmentanut meitä paljon nopeammin, paljon tiheämmin ja paljon paremmaksi ratsukoksi. Sain kuitenkin ravata Minillä rauhassa monta kierrosta ilman että Riitta vaati meiltä mitään muuta, ja se oli hienoa! Minin ravi lompsotti vähemmän kuin tavallisesti, eikä sen maha heilunut puolelta toiselle, kun se piteli minua selässään lihaksillaan selkärankansa sijaan. Askeleet sillä olivat ihan yhtä suuret kuin aina, mutta tunsin sen takajalat, joita se piti allaan eikä roikottanut kentän vastakkaisessa päädyssä saakka.

"Noni! Sitten selkä suoraksi ja istu kunnolla", Riitta äyskähti. Katsoin kentän lyhyellä sivulla olevaan peiliin ja yritin hilautua istumaan keskemmällä hevosta, päälaki ylös- eikä taaksepäin. Muutama askel meni hienosti, ja sitten Mini venähti taas pitkäksi allani. Riitta osoitti sen takapäätä raipalla ja huusi, että nyt sitä pohjetta pitäisi käyttää, eikä vain lomailla siellä selässä. Ja minähän käytin. Ahersin Minin vähä vähältä takaisin siistiin pakettiin. Kolmen kierroksen jälkeen se näytti taas hyvältä, mutta painoi kauhean kovasti kuolaimelle. "Mitä sitte? On tässä isompiakin ongelmia", Riitta rähähti, kun sanoin, että Mini roikkuu koko painollaan ohjissa.

Seuraavaksi alettiin tehdä voltteja ravissa. Aluksi ne olivat neliskulmaisia, sitten kolmiomaisia ja lopulta kuin kananmunia. Riitta laittoi meidät ravaamaan rinkiä ympärillään ja piti raippaa ojossa, ettei Mini oikoisi. Sitten yritettiin taas voltteja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja vielä toisessa kierroksessakin, uudestaan, uudestaan, uudestaan, eikä Riitta ollut tyytyväinen ollenkaan. Minusta jokainen voltti oli kuitenkin entistä pyöreämpi, mikä olikin Riitan mukaan tärkeintä, mutta välillä kuului huuto: "LIIAN PIENI! UUDESTAAN", tai jotain muuta, ja taas sitä mentiin, uudestaan, uudestaan.

"TÄYDELLISTÄ, HYVÄ, LOPPUKÄYNNIT!" Riitta huusi kentän lyhyellä sivulla olevan peilin edestä, kun tein viimeisen voltin Minin kanssa vastakkaisessa päädyssä. Hidastin Minin saman tien käyntiin, päästin ohjat ja selkärankani löysiksi ja valahdin Minin kaulalle kiskomaan happea keuhkoihini ja valuttamaan hikeä. Mini käveli väsyneenä omin päin kaviouralla ja minä pidin silmiä kiinni.

"Kannattais ottaa hyöty irti loppukäynneistäkin eikä vaan maata aina. Sä oot muutenkin vähän löysä ja sun pitäis muuttaa tota rasvaa vähän lihaksiksi", Riitta huomautti, kun kävelimme hänen ohitseen. En kehdannut siis enää maata, vaan kampesin itseni istuvaan asentoon, vaikka jokaista lihasta särki taas. Mini pärskähti äkäisesti, kun kokosin ohjat ja vaadin sitä marssimaan lontimisen sijaan. Se totteli, vaikka sen häntä suihkikin vihaisesti.

Riitta alkoi kävellä vierellämme ja sopottaa nopeasti kotiläksyjäni. Suurin piirtein kaikki vaati kuulemma harjoitusta noin tuhatkaksisataa tuntia, ja etenkin minun läskini tarvitsivat edelleen kuntosalia. Silti Riitta ilmoitti, että menisin Minillä helppoa C:ta pikkukisoissa ensiviikolla. Hän sanoi heipat ja katosi paikalta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Käänsin siis uljaan ratsuni keskelle kenttää ja aloin miettiä, millä ilveellä pääsisin alas sen selästä, kun jalat eivät totelleet enää selkärangasta puhumattakaan.

Mini & mini-me

Kun Mini oli kaksi päivää peräkkäin ratsastuskoulussa töissä, se sai jäädä yökylään. Yleensä vietin sellaiset illat joko nauttien täysin siemauksin siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni ei yksikään hevonen vaatinut välttämättä huomiotani, tai sitten rapsuttelin Mayaa haassa. Eräänä iltana olinkin menossa Mayaa katsomaan, mutta Hukkasuon kohdalla päätinkin painaa kaasua ja ajaa sittenkin katsomaan, miten Mini viihtyi yökylässään.

Ratsastuskoulu oli vilkas paikka, vaikka ei Hukkasuossakaan hiljaista ole, koska ihmisiä ja hevosia on vaikka kuinka monta. Täällä kuitenkin pieniä, varmaan Ruskan ikäisiä tyttöjä kiljui ja juoksenteli pihassa, ja vähän isommat yrittivät kävellä perässä ja sanoa, ettei heppojen lähellä saa riehua ja huutaa. Vanhemmat, lähinnä äidit, yrittivät paimentaa jälkikasvuaan, ja henkilökuntaa parveili pihassa pitelemässä hevosia, jututtamassa asiakkaita ja taluttamassa pikkuratsastajia kentällä. Ja kun katsoin kentälle, jossa pidettiin ala-astelaisilla tytöille alkeiskurssia, näin onnellisen Minin - ja sen selässä istui noin kahdeksanvuotias mini-me!

Kentän vieressä oli penkki, johon istuin ihan hiljaa, ettei Mini huomaisi minua tai etten häiritsisi tunnin kulkua ainakaan enempää kuin selkäni takana pyörivät lapset ja hevoset. Katselin Miniä, joka hiipi varovaisesti puoliveristen, ponien ja suomenhevosten mukana kuin norsu. Se hipsutteli menemään pientä askelta ja sen toinen korva törrötti huomaavaisesti kohti sen pientä ratsastajaa. Toisella se kuunteli, kuinka taluttaja jutteli pienelle pojalle, joka oli uskaltautunut tyttölauman keskelle ison hevosen selkään. Minin pienellä ratsastajalla oli otsa kurtussa ja hän puristi nyrkit valkoisena satulaa. Kypärän alta näkyi vaaleaa pitkää kiharaa, joka oli ollut kiinni niskassa, mutta hermostuneena hierottu auki sotkuiseksi pörröksi. Sinisen takkin selkäpuolelle oli neulottu ratsastavan ritarin kuva, ihan niin kuin minulla pienenä, ja jaloissa oli ratsastussaappaiden asemasta kumisaappaat. Jalustimet eivät ihan pysyneet paikoillaan ja kypäräkin hölskyi sen verran, että väillä oli uskallettava irrottaa toinen käsi satulasta ja työnnettävä kypärää paremmin takaraivoille. Varmaan jännitti! Mistä vetoa, niin oli hänen ensimmäinen tuntinsa ja heti laitettiin noin ison hevosen selkään!

Kun ratsastustunti oli päättymäisillään, Mini vaappui taluttajan perässä keskelle kenttää seisomaan muiden kanssa siistiin riviin kuin ammattilainen. Siinä se möllötti ohjat ja riimu kaulalla, kun sen taluttaja nosti sen aivan liian pienen ratsastajan pois satulasta. Poikahan ei ollut edes istunut Minin selässä, vaan pikemminkin Minin huipulla! Päästyään maahan pieni ratsastaja huojui hiukan ratsastamisesta kipeiden jalkojensa varassa, mutta kiitti sitten heppaa taputtamalla. Koska hän ei ihan yltänyt taputtamaan Miniä kyljestä, hän taputti pikemminkin vatsasta. Mini käänsi päänsä hänen suuntaansa, ja näin väpättävästä turvasta, että tammani hörähteli. Pikkupoika hinkkasi käsillään ja poskillaan hevoseni naamaa ja lähti sitten ylpeänä taluttamaan sitä riimunarusta talliin taluttajan häälyessä varmuuden vuoksi hevosen pään toisella puolella.

Siirryin talliin ja tervehdittyäni tallin omistajan eläköitynyttä Riitta-äitiä jatkoin vähän matkan päästä Minin puuhien tarkkailua. Taluttajan oli varvistettava, että hän sai satulan pois Minin selästä, ja hän oli aivan varmasti satuloinut sen jakkaran päältä tuntia varten aiemmin. Mutta sen sijaan Minin rohkea tuntiratsastaja sai hevoseltani suitset pois päästä aikuisen neuvoja noudattaen ihan helposti. Mini nimittäin piti päätään suurin piirtein polviensa tasalla, jotta pikkukaveri ylsi harjoittelemaan solkien avaamista. Se oli selvästi ollut joka ilta pienten hoidettavana! Kun Mini vapautui suitsistaan, se odotti pää hievahtamatta paikoillaan, että sen pieni hoitaja sai nostettua suitset syrjään ja ehti laittamaan riimun takaisin. Sitten tamma hörisi ja hipoi miniratsastajan vaaleita otsakiharoita ylähuulellaan.

Lähdin kävelemään autolleni, kun pieni ratsastaja alkoi opetella hevosen kavioiden siivoamista Minin ja taluttajansa opastamana. Toivoin, että olisin itsekin saanut opetella ratsastamaan ratsastuskoulussa tyttöjen ja kunnollisten hevosten kanssa, enkä vihaisella pohjoisruotsinhevosella isän kanssa. Viiden vuoden päästä tuo pikkupoika olisi parempi hevosmies kuin minä, ja syksymmällä tuntinsa aloittava Ruskakin käsittelisi Miniä pian paremmin kuin minä! Tyytyväisenä Minin ja kaikkien pienten ratsastuskoululaisten tilanteeseen istuin autooni ja peruuttelin pois täydeltä parkkipaikalta. Mini ja ratsastuskoulun työ oli täydellinen yhdistelmä.

Kuinka Mini löysi uuden ratsastajansa

Moni tyttö kävi katsomassa Miniä. Yhteensä varmaan neljäkymmentä heitä oli, ja kaikki otimme Minin kanssa vastaan parissa viikossa. Se oli melkein kokonaan kurjaa puuhaa.

Melkein puolet Miniä katsoneista alaikäisistä tytöistä säikähti, kun hevonen olikin niin tosi iso, vaikka olin etukäteen kyllä varoitellut Facebookissa ja puhelimessa. Ja jos ei tyttö pelästynyt, niin mukana ollut äiti tai iskä tarrasi jälkeläistään olkapäästä kiinni ja yritti kuiskata niin hiljaa, etten kuulisi, että tuon hirviön lähelle ei ole sitten mitään asiaa. Teeskentelin aina, etten kuullut mitään, ja olin kovasti uskovinani, kun minulle sanottiin, että koeratsastetaan Miniä sitten toisella kertaa, tänään on katsottava vielä toista vuokrahevoskandidaattia. Näistä ihmisistä en koskaan kuullut uudelleen, paitsi yhdestä 17-vuotiaasta tytöstä, joka kävi katsomassa Miniä ihan omin päin. Hän soitti minulle seuraavana päivänä ja sanoi, ettei valitettavasti voi vuokrata Miniä, koska hevonen on vain kerta kaikkiaan niin iso. Hänelle sanoin, että ymmärsin hyvin: olihan Mini pelottanut minuakin aluksi.

Osa katsojista oli sellaisia ratsastajia tai eläintenkäsittelijöitä, että jouduin itse sanomaan joko ennen ratsastusta tai sen aikana, että en halua tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Yksi tyttö oli sitä mieltä, että hevosen kunnioituksen saa lyömällä, niin kuin koirankin. Kerroin, etten saanut itse hevostani liikkumaan kauniisti, ja olin aloittanut kouluratsastustunnit sen kanssa. Hän vastasi, ettei Minissä ole mitään sellaista vikaa, mitä kunnon selkäsauna ei parantaisi. Vilkuttaessani hänelle tallipihassa, kun hän lähti isänsä kyydillä pois, näin farmariauton takakontissa spanielin, joka siristi silmiään ja pelkäsi tytön kättä, kun hän silitti koiraa takapenkin selkänojan yli.

Osa huonoista eläintenkäsittelijöistä oli puolestaan liiankin hellämielisiä. Äärimmäisin tapaus oli vasta kolmentoista vuoden ikäinen tyttö, joka katsoi minua melkein kyynelsilmin, kun helistin Minin ohjia vihaisesti tamman yrittäessä kävellä pois selkäänsä nousevan ratsastajan alta. Kuulemma hevoseen sattui. Tämä tyttö olisi kohdellut vuokrahevostaan silkkihansikkain, mutta ei saanut sitä menemään edes käyntiä, koska Mini vaatii välillä aika ronskeja pohjeapuja. Mini kyllä tykkäsi heti tästä tytöstä ja tuli hänen kanssaan hienosti toimeen, kun harjasimme hevosen yhdessä epäonnistuneen ratsastuksen jälkeen.

Yksi perhekin meillä kävi: äiti kolmen tyttärensä kanssa. Mini olisi ollut heille oiva perhehevonen, mutta samalta tallilta olisi pitänyt saada vuokrattua tunniksi kerrallaan silloin tällöin kahta tai kolmea ponia maastoreissuja varten. Sanoin, etten ole tallin ja muiden hevosten omistaja, paitsi Mayan. Jos olisin neuvotellut Mayan mukaan kauppaan, olisin saanut asialliset vuokraajat. En kuitenkaan usko, että Maya olisi selviytynyt lisätyöstä.

Äärimmäisin tapaus sattui viimeisenä iltana, kun näytin Miniä.
"Hei. Meillä on tapaaminen Reitan kanssa", ilmoitti asiallinen nainen jämäkästi, kun tulin uusia katsojia vastaan. Minin uusi ratsastajakandidaatti, viisitoistavuotias pitkä tyttö pysytteli äitinsä takana.
"Hei, se olen minä. Mini on täällä tallissa valmiina."
"Sulla on tytön nimi! Minkälainen pedofiili houkuttelee pikkutyttöjä talliin jollain hevosella ja teeskentelee naista? Kyllä me kuule tehdään susta rikosilmoitus!"

Sen jälkeen kukaan ei enää ottanut minuun yhteyttä. Viimeisin katsoja oli järjestellyt asiat niin, että olin saanut bannit Facebookin hevosryhmästä ja ilmoitukseni poistettiin. Tämän huomattuani soitin lähiratsastuskoululle, jossa opettelin itsekin parhaillaan ratsastamaan Minillä. Kerroin, että minulla oli mainio hevonen etenkin aikuisten alkeistunneille noin kaksi tai kolme kertaa viikossa koko päivän ajaksi. Mini sai kerralla tosi monta kilttiä ratsastajaa, ja minä sain muutaman illan viikossa vapaata ja muutamia roposia lisää rahaa joka kuukausi.

Minin ensimmäinen kouluratsastusvalmennus

"Tasaisempi ohjastuntuma! Älä heiluttele niitä käsiä! Keskity nyt vaan siihen, että pidät ne kädet paikallaan! Äläkä roikota ranteita noin löysinä! Nyt ei ole ratsastusta tuo! Nyt sä istut vaan jalat kahta puolin hevosta! Ulko-ohja nyt heti yhtä hyvälle tuntumalle kun sisäohja! Unohda ne jalat vielä, kunhan ne ranteet ei ole enää makaronia, keskity nyt vaan yhteen asiaan!"

Lähiratsastuskoulun opettajan eläköitynyt Riita-äiti oli ankara ja vihainen täti johtuen osin hänen särkevästä lonkastaan ja osin minun ja Minin surkeasta yhteistyöstä. Kenelle tahansa muulle tädille olisin raivostunut ja ratsastanut tiehensä, mutta en tälle, joka harmaantuneet hiukset tiukalla poninhännällä osoitteli käsiäni raipalla ja laittoi meidät ravaamaan, vaikka henki ei meinannut enää kulkea kummallakaan. Tälle tädille en toden totta raivonnut - tälle maksoin, jotta hän raivoaisi minulle. Mini hikosi ja minä hikosin, naamaa punoitti kuumasta ja turhautumisesta, mutta leukaperät kireinä korjasin yhä uudelleen pelkkää ohjasotettani, joka oli vielä kahdenkymmenenkin minuutin ratsastuksen jälkeen yhä kuulemma hirvittävä. En valittanut, enkä edes huokaissut tai irvistellyt, koska minä olin päättänyt vielä joskus rasastaa omalla hevosellani sen sijaan, että istuisin vain sen selässä.

"NO NYT SE KUUNTELEE OHJAA!" rääkäisi opetajamme yhtäkkiä, ja minä todella tunsin eron. Annoin Minille lisää kaasua pohkeilla, ja uusi opettajani löi piiskalla omaa saapastaan niin että kajahti, ja määräsi minut istumaan satulaan niin kuin pylly olisi siihen liimattu. Minin selkä pyöristyi ylöspäin, ja sen tanakka kaula vaahtosi niin, että ohjissa oli sen erittämää kuraa sormiini asti. Yritin pitää yllä ilmeisen kelvollista ohjastuntumaani ja istua tiukasti satulassa.

Sain nauttia etäisesti ratsua muistuttavan Minin menosta kokonaista kolme kierrosta ratsastuskoulun tilavan kentän ympäri ennen kuin kuului uusi komento: "HIDASTA KÄYNTIIN, ÄLÄKÄ HERRAN TÄHDEN PÄÄSTÄ SITÄ PONIA VIELÄ OHJAN JA POHKEEN VÄLISTÄ!" Niin minä siis tein parhaani mukaan. Tuntui kuin olisin yrittänyt saada Minin etupäätä hidastamaan enemmän kuin sen takapäätä, jotta se pysyisi selkä pyöreänä. Pidin Minin omaan makuuni ihan liian tiukalla ohjastuntumalla ja kannustin sitä kävelemään hyvin reippaasti. Uusi opettajani painoi piiskansa kärjen Minin pyllyä vasten ja eteni puolijuoksua vierellämme käskien meitä kävelemään vielä reippaammin. "Sanoin, että mene KÄYNTIÄ! Älä anna sen laahustaa!"

Aika pian kävelimme itse. Marssitin Miniä sellaista tahtia, että hengästytti, ja ainakin viikon mittaisen marssin jälkeen sain luvan kävelyttää hevosta pitkällä ohjalla, vähän rennommin. Silti meitä kiellettiin ankarasti laahustamasta, ja me tottelimme, Mini peläten piiskaa ja minä huutoa.

Kun pysähdyimme keskelle kenttää, Mini oli kuin Spirit ratsukoulutuksessa siinä samannimisessä elokuvassa, jota aina lapsena katseltiin. Se puuskutti kaula pitkällä, pää melkein maassa asti ja kaikki jalat harallaan. Minä annoin ohjien pudota sen kaulalle ja nojasin sen niskaan. Pyörrytti, oksetti ja hikoilutti. Taputin hevoseni kaulaa ja potkin jalkani vapaiksi jalustimista. Sitten laskeuduin, ja jalkani olivat kuin keitettyä spagettia. Oli pakko nojautua hevosen kylkeen, kun mikään lihas ei enää totellut.

"Noni. Jutellaas vähän samalla kun laitat sen hevosen valmiiksi", luokseni ehtinyt opettajani tokaisi kuuluvalla äänellään.
"Jooh", myöntelin läkähdyksissä ja lähdin ontumaan kohti parkkipaikkaa neliraajahalvaantunutta Miniä perässäni vetäen.
"Teidän suurin ongelma on se, ettet sä ikinä vaadi siltä hevoselta tarpeeksi", Riitta sanoi tiukasti.
"Mä luulin, että suurin ongelma on se, etten mä osaa vielä ratsastaa."
"Se kans. Mutta oikeasti. Tiedätkö ihmisiä, joilla on pieni koira, ja ne pienet koirat saa tehdä mitä vaan, koska omistaja aina sanoo, että no kun ne on niin pieniä. Sä oot samanlainen. Minin ei tarvi osata mitään eikä mennä kunnolla, kun se on niin paksu ja kylmäverinen."
"...kun ei se osaa", väitin heikosti.
"Osaapa. Kyllä se nyt herranjumala on ratsukoulutettu. Nämä on perusasioita mitä me käydään. Sen ei ole vaan tarvinnut tehdä mitään sun kanssa, niin eihän se halua. Siinä on kova työ, että sillä voi tehdä muutakin kuin mennä maastossa. Vai haluatko sä ikuisesti vaan kävellä rinkiä sillä?" opettaja tiukkasi, kun sidoin Minin trailerin kylkeen kiinni.
"No en todellakaan halua!"
"No niin. Tehdään siis niin, että tulette takaisin ensiviikolla ja jatketaan. Ja siihen mennessä lopetat tupakanpolton, koska eihän tommosesta mitään tule että nuori ihminen on ihan hengetön parin kierroksen ravaamisen jälkeen", opettaja sanoi tomerasti.
"Tupakanpolton?" ihmettelin riisuessani Miniltä suitsia.
"Niin. Sitten sillä rahalla ostat uudet kuolaimet. Nämä katkeaa suuhun millä hetkellä hyvänsä. Voit ihan tavalliset nivelet ostaa aluksi. Ei ne maksa paljoa."
"...okei."

Seisoin hetken Minin suitset käsissäni ja katsoin Riitan perään. Sinne se meni, harmaa poninhäntä viuhuen, ja katosi talliin katsomatta kertaakaan peräänsä tai edes sanomatta hei. Mikä hevosnainen!

Mini oli niin väsynyt, että nuokkui, kun harjasin siitä pahimmat löntit pois ja tarkastin sen kaviot. Se ei edes piitannut, kun kiskoin sille loimen selkään, vaikka yleensä se ravistelee itseään ja heiluttelee päätään. Traileriin se vaappui heiveröisesti kuin lavantautinen, eikä edes syönyt heiniä verkosta, vaan alkoi lepuuttaa päätään verkkoa vasten. Silitin sen poskea ennen kuin suljin trailerin ovet ja istuin autoon kyyditäkseni Minin takaisin kotiin Hukkasuohon. Mitenhän meidän vielä käy Riitan kanssa?

Annetaan puoliylläpitoon maailman kiltein hevonen

Miksei se hakeudu ohjalle? Miksi sen kaula on noin pitkänä ja velttona? Miksi sen takajalat ovat melkein tallissa asti vielä? Osaakohan se edes hakeutua ohjalle? Tai tietääköhän se, mitä ohjalla tehdään? Tai siis oikea ratsastaja tekee? Tiedänköhän muuten edes itse? Pitäisikö antaa jonkun muun ratsastaa sillä? Auttaisiko, jos menisin itse ratsastustunnille?

Mini käveli kentällä vasemmassa kierroksessa ja minä vain istuin sen selässä niin turhautuneena, että teki mieli ulvoa niin kuin Ruska. Hengitin oikein syvään, suoristin selkäni ja istuin syvälle vielä melko uudelta ja kankealta tuntuvaan rungottomaan satulaan. Jalustimet olivat tarpeeksi pitkät, ja painoin kantapäät erityisen huolellisesti alas. Keräsin kuluneet, ikivanhat, turparemmillä kotikutoisesti pidennetyt, alun perin Mayan entisiin suitsiin kuuluvat ohjat lempeälle tuntumalle. Laskin käsiä alaspäin. Lukitsin katseeni Minin korvien välistä täsmälleen sinne, minne olin menossa. Ja aina vain Mini meni kuin kameli, ja kehtasi vielä haukotella.

Haukotuksesta huolimatta tein pienen puolipidätteen puristamalla käsiäni aavistuksen nyrkkiin peräjälkeen. Painoin Minin kylkiä pohkeilla kevyesti mutta terävästi ja yritin istua mahdollisimman hyvin. Laskin käsiäni vieläkin alemmas houkutellakseni tamman peräänantoon, ja ratsastin pohkeillani sen takapäätä tarmokkaasti, jotta sen kaikki neljä jalkaa olisivat hienosti sen alla. Vitsit, kun olisi oikein pitkä raippa. Tai taikavoimia.

Mini käveli reippaammin kuin aluksi, mutta oli vieläkin vetelä. Siihen loppuivat minun taitoni. Koetin ravata sillä hetken, jotta se piristyisi, ja yritin sinnikkäästi uudelleen. Kun puolen tunnin jälkeen olimme yhtä hirvittävä näky kuin aiemminkin, valahdin Minin kaulalle turhautuneesti ja toivottomasti mölisten. Ohjat roikkuivat löpsöinä allani Minin kaulalla ja oikea jalkani luiskahti jalustimesta, mutta Mini vain käveli, kun minä makasin ja voivottelin itsekseni.

En ole ihan varma, kauanko Mini käveli omin päin tylsästi rinkiä, mutta havahduin, kun portti avattiin.
"Tota, voiks tänne tulla?" joku kysyi Kirstun äänellä.
"Siitä vaan", vastasin nostamatta naamaani Minin harjasta.
"Onks sulla kaikki ihan hyvin?"
"Aivan loistavasti kuule."

Makasin vielä hetken kädet ison ponini kaulalla löpsyen. Kuulin pärskintää, vähän hirnuntaa ja äkäisiä askelia jossain Minin tasaisen lompsotuksen ja hengityksen lomassa ja päättelin, että Khal riehui keskemmällä kentällä. Noin sadan vuoden kuluttua viitsin kampeutua pystyyn ja ottaa ohjat käsiin, eikä sillä ollut mitään vaikutusta Minin kävelyyn. Tamman kyllä muutti kurssiaan kohti avointa porttia, kun sitä ohjasin, mutta portista livuttuamme se purjehti omaa rauhallista tahtiaan kohti harjauspuomia. Liu'uin alas kesken sen kävelyn ja korvaansakaan väräyttämättä se vain eteni perässäni harjauspuomille kuin valtamerialus, vaikka en sitä varsinaisesti taluttanutkaan. Jos ohjaisin sen maastolenkin alkuun, se varmasti kävelisi lenkin vaikka yksin, eikä edes huomaisi olevansa vailla ohjausta.

Mini seistä törrötti harjauspuomin edessä, kun nostin siltä varusteet pois, laitoin sille riimun ja nostin riimunarun harjauspuomin päälle merkiksi siitä, että tamman tuli pysyä paikallaan. Vaikka pysyisi se varmaan muutenkin. Vaikka tulisi maanjäristys. Harjasin sitä huolimattomasti toisella kädellä samalla kun soitin äidille ja ruinasin koirilleni ja Ruskalle hoitopaikkaa viikonlopuksi. Sanoin hevosilta terveisiä ennen kuin lopetin puhelun ja aloin harjata kunnollisesti yhtä niistä.

Vein Minin karsinaansa, kun se oli harjattu. Ovella se hyvästeli minut painamalla turpansa hetkeksi kämmenelleni, mutta sen jälkeen olemassaoloni oli sille taas se ja sama. Jätin sen siis omiin oloihinsa.

Mitähän Minin kanssa pitäisi oikein tehdä? Ajellessani kotiinpäin harkitsin kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Valmentajaan ei olisi rahaa kouluttajasta puhumattakaan, ja minä en saisi siitä hevosta kymmenessäkään vuodessa. Ruskalle se oli hyvä hevonen, mutta liian iso vielä kymmenen vuotta. Pitäisikö se myydä pois tai vaihtaa johonkin pienempään hevoseen? Ottaisiko joku sen vai joutuisinko lopettamaan sen, jos päättäisin luopua siitä? Haluaisikohan joku ratsastuskoulu vuokrata sitä välillä alkeis- ja maastotunneille sitä vastaan, että sitä koulutettaisiin samalla siellä?

Kotipihassa avasin Facebookin ja etsin ryhmän Etsitään/ostetaan/myydään/vuokrataan hevosia. Ennen kuin nousin autosta lähetin sinne viestin:
Annetaan puoliylläpitoon omalta talliltaan maailman kiltein hevonen. Mini on melkein kaksi metriä korkea shirenhevostamma, jonka sydän on kultaa, mutta joka ei osaa kummempia temppuja. Kolme askellajia ja jarru löytyy. Kiltti hoidettava ja täysin maastovarma. Sopii myös lapsille.

Maailman vahvin Mini

"Mä haen, mä haen!" ilmoittauduin saman tien, kun alettiin puhua, että pitäisi noutaa muutaman pellon takaa naapurista isot heinäkärryt, jotka olivat olleet siellä kuulemma toista vuotta lainassa. Muut olisivat joutuneet hakea ne autolla, mutta minä ajattelin heinäkärryjen vetämisen olevan kivaa vaihtelua Minille. Häivyin siis saman tien, kesken kahvin, valjashuoneeseen etsimään jonkinlaisia lainalänkiä. Silat ja rintaremmi - virityksellä ei sellaista jättikärryä vedettäisikään.

Löysin ehjät länget ja valjaat, jotka vein harjauspuomille. Ilmeisesti niitä oli joskus käytetty kirkkoreen tai vastaavan vetämisessä, niissä kun oli pölyn alla kilikelloja ja kulkusia ja vaikka mitä.

Mini lähti mielellään mukaani haasta, vaikka päivä oli lämmin ja heinää oli tarjolla. Mayakin yritti tunkea mukaan niin vimmaisesti, että lopulta päätin kytkeä senkin riimunaruun ja ottaa mukaan. En halunnut joutua hevosteni väliin, joten talutin Mayaa vierelläni ja Miniä sen perässä takavasemmalla.

Tammani jaksoivat hienosti odottaa tuplapitkän, kaksi hevosta kattavan harjaussession ajan. Mini torkkui pää puomilla, kun harjasin hevoset. Se jaksoi juuri ja juuri nostaa jalkansa, kun puhdistin ne, ja heräsi vasta kun yritin ujuttaa länkiä sen päähän. Ne eivät nimittäin mahtuneet sen pään läpi edes ylösalaisin, joten jouduin ensin löyhdyttämään ylempää remmiä ja avaamaan sitten kokonaan alemman saadakseni ne oikein Minin jykevälle kaulalle. Tamma ei piitannut kilinästä, eikä kalinasta. Valjaiden häntäremmiä se kuitenkin moitti häntäänsä huiskimalla, vaikka se ei varmana ollut yhtään liian kireällä.

Kun Minillä oli suitset, länget ja valjaat, ja Mayalla ainoastaan suitset, sidoin Minin kaulaan pari riimunarua ja ajo-ohjat. Nostelin kaikki valjaiden roikkuvat remmit ylös ja sidoin kiinni. Sitten kiipesin vaivalloisesti ämpärin päältä harjauspuomille ja siitä Minin selkään valjaiden päälle. Sitten mentiin.

Mini löntysteli hidasta käyntiään pois tallin pihasta ja valtatien vieressä olevaa pyörätietä eteenpäin. Se ei vilkaissutkaan valtatiellä ajavia autoja. Maya ei ollut yhtään hurjemmalla tuulella kuin Mini. Se lompsotti tasaisesti pää pohkeeni tienoolla ja pää alhaalla niin, että ohjat, joista sitä talutin Minillä ratsastaessani, olivat koko ajan löysällä. Vaikka menomme näytti ja tuntui täysin rauhalliselta, tylsältäkin, en olisi uskaltanut lähteä yksin liikkeelle varsinkaan liikenteeseen minkään muun heppakaksikon kanssa. En tosiaankaan ollut niin taitava ratsastaja ja hevosmies, että saisin samaan aikaan pideltyä turvallisesti kahta hevosta. Näiden kahden kanssa tilanne oli kuitenkin ihan eri. Mini oli ihan liian laiska temppuillakseen tai säikähtääkseen, ja Maya oli liian vanha. Ainoa varteenotettava vaara oli, että auto suistuisi tieltä päällemme, ja hevoseni olisivat liian laiskalla tuulella väistääkseen pois alta.

Parin pellon jälkeen käännyimme naapurin koivukujalle. Maya olisi halunnut maistaa vähän voikukkia, mutta seurasi kyllä Miniä, kun ravistelin Mayan ohjia. Isäntä oli onneksi talonsa pihassa ilmeisesti pihakeinua kokoamassa, joten hän pystyi pitelemään Mayaa, kun laskeuduin alas Minin selästä.

"Jaa ettei tämä mossikka jaksa muka yksin kärryä vetää kun pitää olla toinen tamma mukana", ihmetteli isäntä, kun sanoin tulleeni kärryä hakemaan.
"Yksin se saa jaksaa vetää, kun tämä toinen on vaan seuraneitinä", vastasin.
"Pitääkin jaksaa. On siinä suuri hevonen!"

Isäntä valjasti Minin kanssani sillä aikaa, kun perheen kolme lasta tuikkivat sen suupieliin pieniä porkkanoita. Maya katseli kauempana nälkäisen näköisenä, ja oikein pärskähti loukkaantuneena, kun istuin kärryille ja vedin sen ohjista kärryn vasemmalle puolelle. En uskaltanut sitoa sitä kiinni kärryn perään, kun kärry oli niin pitkä ja leveä: en saisi sitä itse irti, jos jotain sattuisi. Pyörätie oli sitä paitsi melko leveä, eikä siinä ollut liikennettä juuri koskaan. Niin me siis lähdimme köröttämään tien oikeaa laitaa, eikä kumpikaan hevonen riehaantunut kärrystä. Itse istuin suurelta lavalta tai peräkärryltä näyttävän kärryn etureunassa, roikotin jalkojani reunan yli ja pidin ohjia löysinä toisessa kädessä. Sillä kädellä, jossa en pitänyt ohjia, talutin Mayaa.

Mini kääntyi tallin pihatielle ja tallipihaan, kun puristin ohjanperät polvieni väliin ja vedin vapaalla kädelläni toisesta ohjasta. Se pysähtyi äänimerkistä. Soitin Crimiksen puhelimeen: olin unohtanut kysyä, minne kärryt laitetaan.

Loppujen lopuksi kärryä ei irrotettu Ministä vielä missään. Siitä oli jo hetki, kun Hukkasuossa oli asunut tarpeeksi väkevä hevonen vetämään heinäkärryjä: viimeksi kuulemma joku suokki. Päätimme siis lastata kärryn täyteen tallin väkeä. Kävin päästämässä Mayan takaisin hakaan, ja niin lähdettiin Minin kanssa lenkille. Mini jaksoi pelkkää käyntiä ja yhden pätkän hidasta ravia, kuormalla kun oli muutama sata kiloa painoa. Kaikilla oli silti kivaa, paitsi kissalla, joka rimpuili itsensä Maxin puristuksesta heti alkumatkasta ja karkasi pusikkoon raivostuneesti mouruten.

Miten Mini käyttäisi tutua?

"Mitä - miks - mitä sä teet?" Crimis kysyi.

"Miltä näyttää? Puetan tälle sukkahousuja!" vastasin hikisenä ja kiskoin sukkahousunsäärtä väkisin Minin jalkaan. Mini suhtautui koko toimitukseen rennon letkeästi. 

"Aaaah.. Vielä kolme lisää" huokaisin saatuani hevoselle yhteen sääreen sukkahousua.

"Okei... Miksi sä mahdollisesti laitat sille sukkahousuja? Tulitko sä vihdoin hulluksi?"

"Kahdesta syystä. Ensinnäkin, tämän kengitys on ihan näillä näppäimillä ja nää pitää karvat poissa tieltä. Toiseksi, mä aion ratsastaa, ja ootsä nähny mikä rapakko tuolla ulkona on?"

"On sulla konstit", Crimis kommentoi.

"Mä oon niksipirkkamies."

Mini nosti kiltisti toisen takajalkansa ja jaksoi seistä kärsivällisestä paikallaan, kun tungin sen aivan liian isoa jalkaa aivan liian pieneen nylonputkeen. Kun koipi sujahti lopulta sisään, tein sukkahousuputkeen solmut ylös ja alas, jotta reunat kiristyisivät vähän ja karvat pysyisivät tukevasti sisällä. Etujalkojen kanssa pussittaminen oli vielä vaikeampaa. Vaikka tamma käyttäytyi hyvin, sen etukaviot olivat jopa takakavioita suuremmat. Kiskoin niin, että sukkahousu ritisi, ja raivostuin hommaan koko ajan enemmän. 

Kun seppä tuli, jätin hevoseni hänen huolekseen ja menin hetkeksi tallikämppään juomaan vettä ja viilentämään tunteitani. Siellä olivat melkein kaikki kahvinjuonnissa.

"Seppä tuli", kerroin Ellenille, jonka ponit kengitettäisiin samalla, jotta saisimme pakettialennuksen.

"Hei arvatkaa mitä! Etenkin Max, arvaa mitä", Crimis aloitti, "Minillä on sukkahousut päällä!"

"Miks?" Kicks kysyi minulta.

"Siks että tänään ostan sille tutun ja laitan sen balettiin tietenkin", vastasin.

"Hei jos sillä olis tutu, pitäskö se sitä näin vai näin?" Max kysyi ja näytti kännykästään kuvaa. 

"Sen jalkakarvat saa hyvin tungettua sukkahousuun", Susanna vastasi, "niin ne teki Starinkin kanssa."

"Ketkä ne? En mä ole ikinä tehnyt", Crimis kysyi sohvalta.

"Hantsu ja ne tietenki."

"Mä meen nyt! Enkä mä välttämättä palaa tänne meteliin enää" ilmoitin.

"Hei odota! Tuleeko se tutu tänään?" Max kysyi.

"Ei tietenkään! Se oli vitsi", sanoin vielä ovenraosta ja karkasin nopeasti pois.

Seppä oli jo melkein valmis. Viimeisen kengän kiinni lyötyään hän suoristi selkänsä ja taputti hevostani. Hän sanoi, että on hyvä tehdä töitä, kun hevonen osaa käyttäytyä. Suurin osa kuulemma osaa, mutta aina on kaiken maailman riehujia, purijoita ja jalanlepuuttajia. Seppä myös ehdotti hevoshierojan tilaamista joskus, kuulemma uusi elämä harrasteratsuna on saanut Minin vähän solmuun. Kiitin seppää ja lähdin ulos satuloimaan Miniä, jotta Ellenin ponit pääsisivät tallikäytävälle. 

Miniä oli hyvä hoitaa myös itse. Sillä ei ilmekään vähähtänyt, kun kampesin satulan sen selkään. Kuolaimia se ei kääntynyt itse ottamaan, mutta ei paennutkaan niitä, vaan antoi minun pujottaa suitset päähänsä. Riimu ujutettiin vielä löysälle suitsien päälle, ja sitten minä kumottua vesisaavia apuna käyttäen kiipesin satulaan. 

Sitten mentiin. Kun kävelimme, annoin ohjien roikkua löysänä. Mietin, mitä minä Minille kesähommiksi keksisin. Se oli muutenkin niin kevyellä käytöllä minulla, ettei sitä kannattaisi laitumelle laittaa lihomaan, kun ei se lomaa tarvitsisi. Pikemminkin lisää puuhaa sille pitäisi keksiä. Saisin rahaa, jos antaisin sen kesäksi ratsastuskouluun, ja Mini varmasti rakastaisi lapsia. Toisaalta en ollut niin varma, uskaltaisivatko lapset ratsastaa Minillä. Toivoin löytäväni sille kesäksi jostain vuokraajan, joka voisi tarjota sille rutkasti liikuntaa ja jakaa ylläpitokuluja kanssani. Olin jo jokin aika sitten todennut, että en olekaan niin ahkera ratsastaja, kun Miniä hankkiessani kuvittelin. 

Pyysin Miniä ravaamaan, mutta se vain röhkäisi kummallisesti. Naksutin sille kieltäni ja pukkasin siihen vauhtia oikein kantapäillä. Silloin se nytkähti niin kuin auto, jonka vaihdelaatikko on hajoamassa, ja sai ravivaihteen päälle. Ravissa ei kuitenkaan ollut valittamista, kunhan alkuun päästiin. Maisemat vaihtuivat hitaasti, Mini hölkkäsi luotettavasti ja mutkittelematta, sen askelissa oli koko ajan helpompi istua, ja se jaksoi juosta koko ajan pidempään. Päästelimme menemään läpi rapakoiden ja lutakoiden niin että rapa litsahteli kavioista ja pienimmät puut vapisivat Minin elopainon tömähdellessä polulle.

Kun palasimme tallille, oli ihan mahtavaa harjata Mini! Sen vatsanalunen oli ravassa, mutta kun leikkasin sen sääristä sukkahousunpalat pois, alta paljastui - TADAA - valkoista, villavaa, putipuhdasta, vastakammatun näköistä, rapavapaata, liatonta, kiiltävää, upeaa, takutonta, sileää, hoidettua karvaa! Onnittelin itseäni sukkahousuideasta taluttaessani Minin tarhaan. Siellä se varmasti sotkisi jalkatupsunsa, mutta säästyinpä edes yhdeltä liotuskerralta!

Kevätsiivous

"No niin! Kaikki kolme vajakkia! Pois siitä!"
Niitä oli joka puolella. Niiden alueellahan minä olin, mutta olisin toivonut sentään vähän kunnioitusta. Yksi niistä työnsi turpaansa huppuuni, ja vaikka hätistelin sitä pois, aina sen ruskea olemus oli uudelleen takanani. Vähän väliä löin sitä vahingossa talikonvarrella kaulaan, kun se seisoi niin lähellä. Eivätkä ne kaksi muutakaan paljoa kauempana olleet! Toinen kummitteli kottikärryjen takana ja tuijotti silmää räpäyttämättä tosi ahdistavasti. Sitä ei haitannut alkuunkaan, vaikka se sai välillä lantaa silmilleen, koska niin kiinnostavaa oli sen mielestä haan puhdistaminen. Siinä se vain törrötti ja tuijotti, mitä se muutenkin kyllä teki aina suurimman osan päivästään. Kolmas sentään liikkui koko ajan: ravasi kahden tamman ja minun ympärillä ja yritti haastaa tarhakavereitaan leikkiin. Ruunakin oli onnesta soikea, kun sen haassa oli oikein elävä ihminen, ja vieläpä niin jännissä hommissa kuin siivoamassa!

"Maya! Oikeasti häivy!" ulvoin epätoivoisena, kun pajautin taas ruunikkoa talikolla poskeen. Maya otti nyrpeän askeleen taaksepäin ja Mini hirnahti kysyvästi kottikärryn toiselta puolelta. Jackal vilisi joka puolella niin kuin sitä olisi ollut seitsemän kappaletta, ja minua hikoilutti. Heitin Mayaa pipollani, jotta se leikkisi vaikka sillä. Tottahan tamma poimi uuden lelunsa maasta ja heilutteli sitä suussaan, mutta pian sen naama oli taas niskassani, kun en lähtenyt sen enempää leikkiin mukaan.

"Ei Crimis varmaan tarkottanu että siellä pitää siivota just tällä sekunnilla", Ellen huusi tallipihasta. 
Käännyin katsomaan. Oli hiki ja ärsytti. Ellen näytti taluttavan Rallia, ilmeisesti olivat menossa ratsastamaan.
"Mä lähden kohta kotiin!" huusin takaisin, "en mä ehdi enää yöllä siivota!"
"Laita Susanna siivoamaan!"
"Enkä! Valtaosa tästä kakasta tulee mun hevosista!"

Jatkoin siivoamista. Talikoin lantaa, vähän Jackalin kavioita ja kerran uteliaan Minin nenääkin, joka ilmestyi tyhjästä tielleni. Välillä pysähdyin ottamaan Mayalta pipon takaisin päähäni, ja hetken kuluttua tein saman uudestaan, koska hevoseni on varkaiden sukua. Siirsin kottikärryt seuraavaan paikkaan ja puskin ne Miniä päin, jotta se väistäisi. Hätistelin Jackalin kauemmas ympäriinsä varisseilta heiniltä ja keräsin nekin lantakuormaan. Estin Mayaa syömästä heiniä ensimmäisen, toisen ja kahdeksannen kerran. Uhkailin Miniä talikolla pois tieltä ja työnsin Mayan pois muhkean lantakasan päältä samalla kun yritin huutaa Jackalille, ettei kaataisi kottikärryjä. Ei kaatanut, mutta hetken kuluttua Mini kaatoi, ja sain urakoida koko kasan uudelleen kyytiin. Jouduin pistämään Mayaa kylkeen talikolla, jotta se pysyisi vähintään metrin säteen päässä kottikärrystä ja huonoksi menneistä heinistä. 

Kun viimein olin valmis, hilpeä saattueeni käveli kanssani ihan portille asti. Jokainen olisi tullut mielellään mukaan, mutta ajoin kolmikon kauemmas. Hyvästelemättä minä sitten poistuin ja päätin, etten enää ikinä haluaisi nähdä hevosia. Ainakaan ennen ensi kertaa.

Kadonnutta laukkaa etsimässä

"Toi on naurettavan näköistä", Keitaro kommentoi talikon varresta, kun ravasin Minin kanssa hänen ympärillään. Satulansovittaja oli käynyt eilen, kun en ollut itse osannut etsiä sopivanlaista penkkiä, ja tottakai minun oli heti aamusta päästävä kokeilemaan uutta superkallista yleissatulaa.
"Lapioi sitä lantaa vaan siellä ja kato miten me laukataan!" irvin takaisin ja nostn Minillä ihan ensimmäistä kertaa laukan, nyt kun satulan tukemana uskalsin. Tai yritin nostaa.

Mini käänsi korvansa minua kohti ja hidasti raviaan epävarmana. Annoin sille laukka-avut uudelleen. Sain pari askelta outoa, kompuroivaa peitsiä, ja sitten taas mentiin hidasta mutta tasaista ravia.
"Vitsit sillä on kaunis laukka, ootsä ajatellu mennä koulukisoihin?" kentältä kuului.
"Joo en kans tienny että tää on näin taitava. Koska sä mahdollisesti menet pois, että mä voin kokeilla lähteekö tää laukkaamaan jos kompastuu? Vai juoksutatko meitä niin menis nopeemmin?"
"En kyllä juoksuta, enkä varmaan mene pois, tän mä haluan nähdä!"

Keitaro siirtyi aidan toiselle puolelle nojailemaan ylimpään aitalankkuun, ja minä aloin ravata Minillä mahdollisimman pientä ympyrää, mahdollisimman lujaa. Jos se kompastuisi, sen olisi pakko laukata. Hieno ideani ei kuitenkaan toiminut, koska ilmeisesti Mini oli täysin kompastumisvarma, eikä sillä edes päässyt lujaa. Sen korvat vain törröttivät hämmentyneinä minua kohti. Kai se luuli, että olin vihdoin tullut hulluksi.

"Okei, ei toimi. Mä haen juoksutusliinan ja piiskan", ilmoitin.
Mini jäi hengästyneenä kentälle seisoskelemaan. Juoksin talliin ja toin sieltä mukanani liinan ja piiskan. Minille juoksuttaminen näytti olevan tuttua hommaa, se kun antoi kiinnittää itsensä hienosti liinaan ja alkoi kävellä ympyrää tosi kiltisti, kun maiskautin. Ja pian taas mentiin. Minä toivoin, että Mini kompuroisi. Mini toivoi, että minä lopettaisin sen kiusaamisen jo. Vaikka kuinka ajoin sitä, en saanut aikaan muuta kuin hikeä sen kylkiin ja kaulalle.

"Voi Jeesuksen pyssyt ja puukuulat! Miten tää on mahdollista?" ulvoin hetken päästä turhautuneena. Annoin Minin pysähtyä käynnin kautta ja odotin raivoni laantuvan ennen kuin kävelin ponini luo.
"Laukkaaks se jos se säikähtää?" Keitaro kysyi ja käveli meitä kohti irrottaessani Miniltä liinaa.
"En tiedä. Mä en ole koskaan nähnyt, että se olisi säikähtänyt. Jonkun auton pakoputki paukahti kerran kun mä vein sitä siitä ohi, ja se vaan kääntyi katsomaan. Maya olisi juossut Seinäjoelle asti pakoon..."
"No sun pitäis vaan - AAAAAAAAA!" Keitaro huusi keuhkojensa pohjasta ja vihtoi käsillään. Purskahdin nauruun, kun Mini käveli huolestuneen näköisenä Keitaron luokse ilmiselvästi häntä rauhoitellakseen.

Otin tammaa ohjasta kiinni. Minulta olivat keinot lopussa. Toisaalta tällaisena Mini olisi ihan hyvä hevonen Ruskalle sitten, kun Ruska olisi hurjapää esiteini.

"Hei. Kuule. Juoksisko se kilpaa? Jos lainataan jotain ponia ja kokeillaan?" Keitaro ehdotti.
"En mä usko. Ei tällä ikinä ole tarvetta olla ekana missään..."
"Ootsä kokeillut ajaa?"
"En itse asiassa. Mutta eikö sen silloin pitäisi toimia selästä? Kyllä tää Alegressa nosti laukan ihan kun ne talutti sitä, mutta ei se juoksutuksessa mulla ainakaan", mumisin.
"Olisit heti sanonu! Nouse selkään, isäs näyttää miten talutetaan."

Niin minä taas olin talutuksessa ponillani. Tällä kertaa minulla ei ollut edes ohia käsissäni, vaan ne roikkuivat Minin niskassa, kun Keitaro puristi niitä tamman turvan alta. Mini lähti mielellään kulkemaan vaappuvaa käyntiään, ja raskaaseen raviinsakin se kiihdytti vielä kerran meidän mieliksemme. Kun Keitaro maiskutti ja naksutti tammalle kieltään ja nykäisi sitä ohjista sen näköisenä, että nyt mennään, laukka löytyi ensiyrittämällä. Annoin pohkeita, kun meidät päästettiin parin askeleen päästä irti. Yritin saada Minin pysymään liikkeessä ja näin silmäkulmastani, kuinka Keitaro poimi juoksutuspiiskan maasta.

Piiskan ja rasittavien, maitohapoille jalat laittavien pohjeapujen avulla Mini pysyi laukassa, ja sen laukka oli hassua. Vaikka Mini oli jättiläinen, se tuntui leijuvan ilmassa tosi kauan joka askeleella. Ja kun se osui maahan, se rysähti kiinni puolijäiseen kenttään sellaisella voimalla, että pelkäsin kauempana tönöttävän tallin hypähtelevän ilmaan Minin jysähtelyn jälkimainingeissa. Norsunlaukka ei ollut pelottavaa, koska se oli niin tosi hidasta ja varman tuntuista. Mini ei varmasti ainakaan yrittäisi kiihdytellä ilman lupaa: sehän yritti vain pysähdellä.

Hetken laukkaamisen jälkeen annoin Minin kävellä pitkin ohjin useita minuutteja ja rapsuttelin samalla sen niskaa. Tamma katseli väsyneenä ja tyytyväisenä hevoskavereitaan, jotka kurkkivat meitä haoistaan.
"No ei se kauheen kaunista kyllä ollut", Keitaro tuumasi.
"Ei varmasti. Ei me mitään ruususia olla, mutta kyllä ne perunatkin kukkii."
"Harjottelet vaan. Kyllä se oppii. Opetat kato sen ensi juoksutuksessa ja sitten vaan lisäät ratsastajan ja avut. Ei oo paha!"
"Joo. Odota sen aikaa, että mä päästän tämän takaisin hakaan, niin mä tuun sitten siivoamaan sun kanssa sen Mossen ja niiden haan."

Iso poni

Tumps tumps tumps tumps.
Se ei todellakaan ollut niin kuin lentämistä, eikä edes niin kuin tanssia. Norsulla ratsastaminen voisi olla sellaista. Tuntui vähän samanlaiselta, kun ensimmäisen kerran sai ajaa isän autoa metsäteillä, kun oli siihen asti saanut mennä vain Suzuki PV:lla. Jännältä, vähän kivalta, mutta ennen kaikkea pelottavalta. Ja tosi nololta, koska isä katseli kaikkia virheitä, jotka auton kanssa tein, ja minua ja ajokkiani katseli nytkin yksi silmäpari.

Suuri vieras hevonen ravasi tasaisesti ympäri kenttää ja minä tasapainottelin sen oudon harvassa ja aivan liian isossa liikkeessä, jättiläisen paljaassa selässä. Hirviö tuntui olevan hallinnassani vain heppoisella nahkasuikaleella, josta ohjasotteeni oli kauhusta kankeiden sormieni takia välillä liian löysä ja välillä liian kireä. Vaikka olin päättänyt istua jätin ravissa täsmälleen niin kauan, että se alkaisi olla turvallisen tuntuista, minun oli pakko pysäyttää olento keskelle kenttää.

Jätti pysähtyi. Se heilutteli kuolainta suussaan ja korvia päässään. Kun se käänsi kaulaansa vilkaistakseen minua seuraavia apuja odotellen, siitä tuli taas Mini. Silloin rentouduin ja taputin sen kaulaa. Paikallaan seistessämme tuntui aina hyvältä. Tiesin, että jos en uskaltaisi ikinä ratsastaa Minillä normaalisti, siitä tulisi samanlainen laiska lemmikki kuin Mayastakin, eikä se olisi huono tulevaisuus. Toisaalta olin kuitenkin ostanut Minin nimen omaan siksi, että saisin ratsastaa useammin.

"No? Miksi sä siihen jäit?" Kirstu huusi aidan toiselta puolelta.
"Mä en uskalla ratsastaa!" tunnustin heti ja nojasin käsilläni Minin niskaan.
"Höpö höpö!"
"Oikeesti! En uskalla!"
"No varmaan! Sehän menee tosi kiltisti", Kirstu nauroi.
"Auta mua tai häivy! Mä en uskalla ratsastaa omalla hevosella", huusin pää punaisena, kun Kirstu ei uskonut.

Mini vaihtoi painoa puolelta toiselle. Luovuttaneena liu'uin sen selästä varovaisesti alas. Ajattelin viedä sen takaisin hakaan. Kuvittelin Kirstunkin jo lähteneen loukkaantuneena, mutta hän nojasi edelleen aitaan.

"Haluutsä että mä juoksutan teitä? Mä voin vaikka taluttaakin", Kirstu kysyi myötätuntoisen näköisenä.
"No en kyl tiiä kehtaanko mennä jos juoksutetaan", sanoin, vaikka ehdottomasti halusin, että joku pitelee Ministä kiinni.
"Kehtaat kehtaat, nouse takasin selkään."
"...en mä pääse jos en mene aidalta..."

Miniä ei haitannut, vaikka kiipesin takaisin sen kyytiin. Päästin ohjista irti ja otin sen harjannysästä kiinni. Kirstu ei sanonut mitään, kiinnitti vain hevoseni liinaan, talutti vähän keskemmälle kenttää ja ajoi sen käynnin kautta raviin.

Taas Minin outo ravi oli jännää ja kivaa. Se puksutti rinkiä korvat pystyssä ja luotettavan näköisenä. Pidin kovasti kiinni ja yritin kohota kunnolliseen istuntaan heiveröisestä etukumarastani. Ja taas harmitti, etten uskaltanut. Suututti niin, että itketti, ja teki mieli taas pysäyttää koko hevonen.

"Noniin, nouse istumaan!" Kirstu komensi, kun olin vaipunut murheen alhoon ja ilmeisesti taas myös zombiemaiseen istuntaan. Hengitin syvään ja suoristin selkäni. Ei hevonen mihinkään karkaisi, sehän oli kiinnikin, ja sitä paitsi se oli kiltti kuin mikä.
"Sitte rentouta ne hartiat!"
Ravi jatkui jatkumistaan. Välillä vaihdettiin suuntaa. Mini alkoi puuskuttaa jossain vaiheessa, ja silloin huomasin katsoa ympärilleni. Mehän menimme tosi hitaasti! Maya ei varmaan edes osannut mennä näin hitaasti. Ei tässä kuinkaan kävisi, vaikka putoaisin. Korkealta tulisin alas, mutta vauhti oli sentään matelemista.
"Kuvittele että sä oot viis ja Mini on vaan iso poni!"
Mini on vain iso poni. Tältäkö se muka tuntui, kun lapsena aloitti ratsastuksen? Kuinka ikinä uskalsin nousta hevosen selkään? Näinkö paksulta ponienkin selkä tuntui? Mutta kuinka pian sitä luulikin olevansa taitava ratsastaja, oli osaavinaan kaiken! Nopeasti hevosen jaloista tulikin omat jalat. Ei tarvinnut enää ajatella erikseen jokaista apua, kun ratsasti, sen kuin meni vain ja luotti itseensä ja poniinsa!

Kirstu pysäytti meidät, käveli Minin pään viereen ja päästi tamman irti. Kiitin iloisesti ja minua nauratti. Ravasin isolla ponillani vielä pari kierrosta kentän ympäri ihan itse. Sen selkä oli liukas ja leveä, ja maa oli tosi kaukana, mutta sen askel oli tasainen. Mini hidasti käyntiin saman tien kun pyysin. Jäin yksin ratsastamaan loppukäyntejä isolla ponillani. Minä, Reita viisi vuotta.

Minin ensinäytös Hukkasuossa

Mini muutti Hukkasuohon virallisesti 24.2.2017

Line: Kholran/dA, muu minä

Sateesta huolimatta Hukkasuon pihassa oli kummallisessa rivirykelmässä vaikka keitä, kun avasin auton oven ja astuin ulos. Kaikkia kiinnosti aina uusi hevonen, olihan se jonkun omistaman hevosen tarhakaveri, joku sen ruokkisi ja jotkut veisivät sen joskus ulos. Olihan kaikkien tietenkin varmistuttava siitä, että uusi hevonen olisi turvallinen käsitellä ja kiva tarhakaveri. Etukäteen ei voinut tietää hevosesta koskaan tarpeeksi, vaikka uusi ylpeä omistaja aina kertoi hevosestaan kaikille, jotka olivat suostuneet kuuntelemaan. Minä olin kertonut vain, että uusi ponini on nimeltään Mini, ja se on kiltti. En muutenkaan ollut höpöttelijä.

Crimis toimi selostaja-sirkustirehtöörinä, kun nousin autosta ja olin tervehtiyt uteliasta rivistöä.
"Ja sieltä hän saapuu, kera uuden poninsa! Huhutaan, että poni on kiltti, mutta saamme pian nähdä, millainen ihmissyöjä trailerista paljastuu! Nyt hän avaa rampin kiinnikkeet! Pian näemme, millainen poni on - hän laskee ramppia - ja siellä näkyy - se on upea! Se on suloinen! Se on kiltti! Se on - hetkonen. Mini?"
Kun Minin musta pylly häämötti trailerissa laskettuani rampin, kaikki olivat ihan hiljaa. Päätäni pudistellen kiersin hevoseni etupuolelle sivuovesta ja päästin sen peruuttamaan ulos. Se silmäili varautuneesti ihmiskatrasta, joka tuijotti sitä kiinteästi monilla silmillään. Kului vaikka kuinka kauan aikaa, eikä kuulunut kuin sateen ropinaa. Sitten uusi hevoseni kurotti kaulaansa kohti ihmislaumaa. Susanna reagoi ensimmäisenä ja ojensi Minille kätensä, johon tamma laski turpansa. Mini hörisi. Silloin koko sakki alkoi puhua päällekkäin ja touhata kuka mitäkin.

Max halusi tietää, kuinka pitkä hän olisi hevoseen verrattuna, ja yritti varvistella Minin lavan tienoolla. Kirstu tarjoutui kantamaan Minin satulaa sisään ja tarttui harjasankoon, kun sanoin, ettei sillä ole vielä satulaa. Jotkut taputtelivat hevoseni kylkiä ja kaulaa. Emilia ja Ellen lähtivät hoitamaan omia hevosiaan muutaman muun mukana.

Aika nopeasti olin taas kahden Minin kanssa. Vaikka satoi, halusin viedä sen ulos. Sitä jännitti uusi paikka niin kovasti, että se yritti piilottaa koko kaksimetrisen olemuksensa selkäni taakse. Päästin sen yksin hakaan, jotta se saisi purkaa mahdollista ahdistustaan rauhassa. Se könysi hitaasti sisään ja jäi portin eteen seisoskelemaan ja korviaan heiluttelemaan. Ojentelin käsiäni sitä kohti, mutta se ei tullut rapsutettavaksi niin kuin Maya. Tuntui omituiselta ja pelottavalta, ettei Mini ollut Mayan kaltainen ajatustenlukija ja tullut heti luokseni. Nojauduin siis kyynärpäilläni aitaan ja vain katselin sitä. Eikä se tehnyt paljoa. Se oli niin kuin marsuni Sven, Svante ja Stefan. Seisoi ja katseli silmät möllöttäen. Näytti söpöltä. Välillä liikahti vähän. Kohta se varmasti painuisi omiin hommiinsa, syömään tai nukkumaan. Ellei se alkaisi pitää marsuääniä saadakseen porkkanaa ja ruisleipää...

Kun tuli kylmä, lähdin talliin juomaan kahvia. Yritin istua Emilian viereen, mutta hän nosti kätensä torjuvaan eleeseen ja osoitti takkiani.
"Tossa märässä et kyllä istu siihen, mä just kuivuin."
Ravistelin takkini viereiselle jakkaralle ja istuin.
"Onko nyt pieni ja surkea olo?" Emilia kysyi.
"Joo. Onko se normaalia että ahdistaa näin kovaa, vaikka pitäis olla iloinen?"
"Mä tarkoitin kylläkin sitä, että sä oot niin pieni ja surkea niin ison hevosen vierellä", Emilia oikaisi, "mutta on se normaalia. Ainahan pelottaa, kun joku muuttuu, vaikka muutos oliskin hyvä."
"Ei musta tuntunu ahdistuneelta kun sain Mayan."
"Mieti missä tilanteessa sä sen sait", aiemmin luentoni Mayan historiasta kuunnellut Emilia sanoi. "Sä tunsit sen ihan kokonaan, ja se tuli tallille jossa olit töissä, ja jossa se oli koulutettu, eli josta sai aina apua ihmisiltä, jotka tunsi sen yhtä hyvin kuin sä. Kukaan ei vielä tunne Miniä, mutta älä murehdi, kyllä me kaikki siihen vielä tutustutaan. "
"Äläpä, muakin ahdisti kun Khal tuli", Kirstu liittyi keskusteluun toiselta sohvalta.
"No se nyt ahdisti kaikkia muitakin", Emilia nauroi.
"Äläs kuule nokittele. Prookkiksesta tulee varmaan Minin tarhakaveri, kun niillä on yhtä isot mahat", Kirstu virnisti takaisin.

Vaelsin vielä Minin luokse kuin levoton sielu. Maya yritti juosta aidanviertä omassa haassaan, jotta olisin tullut puuhaamaan sen kanssa. Vihelsin sille, ja se hirnahti korvat pystyssä. Kun pääsin Minin luokse, se ei kuitenkaan tervehtinyt millään tavalla. Se söi heiniään sateensuojassa puun alla ja nosti välillä päänsä katsellakseen leppoisasti maisemia. Huusin sitä ja se vilkaisi minua. Huusin uudelleen ja naksutin kieltäni. Silloin se kääntyi minua kohti mahtavasti kuin sinivalas ja käveli portille. Se nosti päänsä aidan ylitse eteeni ilmeisesti siksi, että minun olisi helppo laittaa sille riimu päähän. Minun kävi sitä sääliksi. Kukaan ei varmasti ollut tarpeeksi usein tullut vain olemaan sen kanssa.

Silitin Miniä kauan aikaa. En rapsutellut sitä niin kuin Mayaa, vaan niin kuin vierasta hevosta. Vierasta hevosta silitetään varovaisesti, sen annetaan haistella silittäjän käsiä. Se ei välttämättä nauti, jos sen naamaa hinkataan, mutta kaulasta voi taputella. Mini alkoi roikottaa päätään rentona, kun taputtelin sitä. Luikahdin aitalankkujen välistä hakaan rapsuttelemaan sen säkää, joka oli ainakin kymmenen senttiä korkeammalla kuin päälakeni. Nauratti, kun Minin otsa oli korkeammalla kuin omani, vaikka se seisoi muka kaula pitkänä ja rentona. Kun rapsutin Minia sen olemattoman harjan tyvestä, se hieroi ylähuulellaan aidantolppaa. Mietin, millaisella voimalla se hieroi. Maya oli niin varovainen, että se sai hinkata Ruskaakin.

Viimeiseksi taputin Miniä kaulalta. Hölmistynyt hevonen jäi hakaan katsomaan perääni. Se ihmetteli aivan varmasti, miksi kävelin vain autolle, enkä vienyt sitä pois haasta samalla, kun kerran vaivauduin sen luokse tulemaan. Rakastin sitä heti enemmän. Varmasti se oppisi pian, että minun hevosiani kävisi joku katsomassa monta kertaa päivässä. Aina joku silittäisi. Pian Mini osaisi juosta haan portille innosta pinkeänä silitysten toivossa, ihan niin kuin Mayakin.