maanantai 19. maaliskuuta 2018

Ampiaisesteellä (Tie Tähtiin 2018)

(Tämä on Tie Tähtiin -tarinacupin toisen osakilpailun tuotos. Mini meni luokan easy, 60cm.)

Olinhan minä ennenkin hypännyt esteitä hevosella, ja verrattaen suuria. Toisaalta silloin olin ollut nuori ja huimapäinen, ja meidän pieni mummopuoliverinen oli ollut samanlainen. Sitä paitsi se oli osannut hypätä, ja minulla oli ollut laajempi tapaturmavakuutus. Mini oli toista maata. Se oli jättiläismäinen ja kömpelö, ja vieläpä nuori ja melko kokematon. Ja minä tunsin itseni paljon vanhemmaksi kuin meidän puoliverisen kanssa hypätessäni. Oloni oli heikko ja hutera, kun jännitin oman luotettavan Minini selässä sen marssiessa päättäväisesti kohti estekenttää. Joku Hukkasuon väestä huusi perääni: "Reita! Älä yhtään jännitä! Sun pylly näyttää tosi solakalta työhevosen selässä!" Normaalisti olisin nauranut ja sanonut jotain siitä, miten näyttäisin niille huuteleville poniratsastajille mallia, mutta nyt vain henkäisin heidän suuntaansa läpinäkyvänä ja ahdistuneena kuin haamu.

Korvani alkoivat soida jo ennen ensimmäistä estettä niin kovasti, etten kuullut mitään muuta. Tunsin kyllä minin askelten raskaan tumpsahtelun ja näin omituisen katkonaisin välähdyksin, miten este lähestyi sadan kilometrin tuntivauhtia. En ollut ollenkaan valmis. Ensimmäinen este oli niin pieni, että sitä tuskin huomasi suuren ja mahtavan shirenhevosen selästä, vaikka olin tuntevinani kuinka Mini teki noin kerrostalon kokoisen jättiloikan. En pelännyt ollenkaan, että näyttäisimme Minin kanssa naurettavilta ponien seassa. Pelkäsin vain kuolevani. Saatoin rutistaa silmiäni kiinni. En tainnut jännittää hyppäämistä, vaan kisatilannetta.

Taisin pitää vielä toisella ja kolmannellakin esteellä suurin piirtein silmiäni kiinni, tai sitten olin niin kauhuissani, että minulla oli neulanpiston kokoinen näkökenttä, pelkäävällä ihmisellä kun on putkinäkö. Kun laukkasimme kohti neljättä estettä, hengitin oikein syvään ja kunnolla. Yritin muistaa, että eihän tässä ollut mitään hätää. Huomasin, että esteeseen oli maalattu ampiaisia, ja nuo pienet pulskat ötökät olivat niin iloisen näköisiä, että ne lohduttivat ja rauhoittivat minua. Painoin kantapäät alas, ja kun rentoutin hartiani, aloin kuulla taas. Mini hengitti ja askelsi tasaisesti, ja sen paksu harja oli tukevilla mutta vähemmän kauniilla sykeröillä. Olin välttämättä halunnut laittaa sille puoliveristen kampauksen ja itselleni vanhan kisapuvun, johon juuri ja juuri mahduin. Kisapuvun alla oli onnenpaitani, jossa oli ampiaisia. Se erottui aina kertavilkaisulla vaatekaapistani, jonka muu sisältö loisti kaikissa räikeissä mustan ja tummansinisen väreissä.

Painoin pohkeet Minin jykeviin kylkiin, ja niin me ponnistimme ampiaisesteellä. Minin jättikaviot irtosivat maasta, ja sen ponnistusvoiman täytyi olla huikea, koska irrottihan se maasta koko kaksimetrisen itsensä ja kaikkine varusteineen melkein sata kiloa kaksimetristä minuakin. Ja niin me lensimme kuin raketti, avaruuteen asti, tai ainakin se tuntui siltä. Leijuimme ilmassa ihan huikean kauan, eikä yhtään haitannut, vaikka lentomme valittiin universumin vähiten kauniiksi. Muistin samaan aikaan sen, miten hyppäsin ensimmäisen maahankaivetun esteeni 25-vuotiaalla vanhalla ravurilla meidän serkun takapihalla, ja sen, miltä kevät tuoksui silloin kun olin pikkulapsi ja leikin meidän pihassa pienillä muovihevosilla estekisoja erittäin värikkäät ja hieman märät sormikkaat käsissäni.

Alastulomme huikealta 60 cm korkealta ampiaiskuvioidulta esteeltä oli rysähtävä ja horjahdin pahasti satulassa, mutta me muistimme taas, että olimme tulleet tänne pitämään hauskaa ja ehkä oppimaankin jotain.

Ampiaisesteen jälkeen tuntui paljon paremmalta. Oli ihan helppoa kohdistaa katseensa seuraavalle esteelle. Se ei näyttänyt vuoren korkuiselta, vaan korkeintaan 60 senttiä korkealta, niin kuin se olikin. Ohjasin Minin suoraan kohti seuraavaa estettä ja katselin sen isojen korvien välistä, kuinka se lähestyi ihan realistisella vauhdilla Minin laukatessa omaa hidasta jättiläisenlaukkaansa.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Susihavainnot

Pakkanen kiristyi iltaa myöten. Koska päivällä oli ollut plusasteita ja nyt oltiin jo kymmenen pakkasasteen puolella, Aurelian isoista varsankavioista kuului rouske, kun se kuljeskeli tutkimassa tallipihaa. Mini sen sijaan oli paikallaan ja riiputti päätään väsyneenä, ihan niin kuin sen kallo olisi painanut kahdeksantoista kiloa tavallista enemmän. Sen harja oli kasvanut yhtäkkiä ihan paksuksi ja tuuheaksi, ja yritin pitää sitä oikealla kädellä poissa tieltä, kun harjasin tammani kaulaa. Ihanan sileiksi ja veltoiksi jollain lainatulla ihmeaineella pesemäni jouhet pyrkivät kuitenkin määrätietoisesti valumaan takaisin tielleni.

Tapasin tätä nykyä tulla paikalle vasta iltaisin. Kello kuudelta alkoi hämärtää, ja silloin aikaisintaan ilmestyin talliin. Siihen oli parikin syytä, toisin sanoen Ruska ja Aurelia. Ruska sai katsoa tunnin illalla televisiota, ja telkkarin edessä hän ei huomannut lähtöäni, vaikka olisi muuten tahtonut varmasti mukaan ja halkaissut päänsä varsan kanssa. Aurelia puolestaan oli utelias ja jäi jatkuvasti jonkun jalkoihin, jos sitä piti irti pihassa keskellä päivää, eikä sitä voinut kiinnikään sitoa.

Kuu tuli sopivasti esiin pilvien takaa, kun lähdimme peltojen välistä vievälle tielle. Mini narskutteli perässäni riimunaru löysällä tasaisesti ja luotettavasti. Aurelia sen sijaan pysähteli, kiihdytteli ja välillä jopa kaatuili, ja minä annoin sen mennä. Vaikka alueella oli ollut lopputalvella hillittömästi susihavaintoja, jopa keskustassa liikennevalojen tuntumassa, ja vaikka olin tänä talvena oppinut pelkäämään susia niin paljon että kuljin koirineni pippurisumutteen ja puukon kanssa, ei meitä pelottanut kolmisin. Mini ei ollut mikään suupala, ja jos se haistaisi Aurelian olevan vaarassa, se suojelisi samalla minuakin. Kun Mini oli mukana, en joutunut edes lyysäämään taskulampulla epävarmasti pusikoihin rasahduksia kuunnellen.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Syntymän ihme

24 tuntia ennen Aurelian syntymää olin tietenkin tallilla, koska olihan sunnuntaiaamu ja sää oli lämpöisempi kuin aikoihin. Taas kerran toivoin, että minulla olisi ollut hevonen, jolla laukata maastossa: toinen hevosistani oli edelleen iältään sataneljä ja toisen vatsassa potki noin valaan kokoinen vauva. Olin ruinaamaisillani, että saisin ratsastaa Starilla edes tämän yhden kerran, mutta jätin kinuamisen kuitenkin sikseen. Sen sijaan siivosin Mayan, Minin ja Jackalin haan, jossa Mini ei kuitenkaan oleskellut sinä aamupäivänä paksuutensa ja yllättävän kiukkuisuutensa takia.

21 tuntia ennen Aurelian syntymää olin lähdössä kotiin, kun tallilla ei ollut mitään tekemistä tammojeni asiaintilojen johdosta. Minut kuitenkin pysäytti Crimis, joka kysyi, tarvisinko makuupussia lainaan.
"Mitä hiton makuupussia? Minkä takia?" kysyin nälkäisenä ja siksi vihaisena.
"Ai etkö sä meinaa nukkua ollenkaa? En mäkää pystyny nukkuun sinä yönä kun meille syntyi eka varsa..."
"Nukkua? Pitääkö mun olla täällä yötä?"
"Ööm... No ei sun tarvi, mutta mä ajattelin, että sä haluaisit. Kun näyttää nyt siltä että varsa tulee ihan tässä muutamien tuntien sisällä..."
"Ai! No kyl mä haluan, mutta en mä mitää makuupusseja ota. Mä meen tallikämppään sitte jos mä väsyn."
"Joo. Mä ostin sinne uuden fleecepeiton, voit ottaa sen sitte. Löysin semmosen missä on arabialaisen kuva."
"Mä meen nyt kuitenkin käymään eka kotona. Mä vien Ruskan pulkkamäkeen."

Yhdeksän tuntia ennen Aurelian syntymää rauhoittelin räkäistä Ruskaa meidän kotiovellamme. Ruska oli viettänyt tarhassa paljon aikaa Joona-nimisen pojan kanssa, jonka vanhemmat olivat juuri eronneet. Joona oli muistanut tapauksen niin, että eräänä iltana isi vain lähti reppu selässä eikä koskaan palannut. Tämän version hän oli kertonut Ruskalle, joka pelkäsi, että nyt äiti ja isä erosivat. Ei auttanut, vaikka Joonan vanhemmat olivat oikeastaan puhuneet Joonalle erosta etukäteen, ja vaikka Joona oli viettänyt oikeasti heti seuraavan päivän isänsä kanssa. Eikä auttanut sekään, vaikka sanoin vain meneväni kaverin luokse yöksi, niin kuin Ruskakin on joskus mennyt mummolaan yöksi. Itkeminen loppui, kun sanoin, että Mini saa vauvan ja minä menen auttamaan. Tiesin, että Maija ei saisi Ruskaa nukkumaan enää millään, kun hän haluaisi tallille heti mukaan.

8,5 tuntia ennen Aurelian syntymää istuin kahvikupin kanssa Minin karsinaa vastapäätä ja odotin hämärässä tallissa syntymän ihmettä. Olin varma, etten nukkuisi. Lähdin kahdesti hakemaan lisää kahvia ja kerran vessaan.

Noin kahdeksan tuntia ennen Aurelian syntymää olin istahtanut ihan pieneksi hetkeksi tallikämpän sohvalle ja jäänyt siihen loppuyöksi.

4,5 tuntia ennen Aurelian syntymää kukaan ei herättänyt minua, vaikka tallilla alkoi olla jo täysi tohina päällä. Heräsin ihan itse kahvin tuoksuun vain 2,5 tuntia ennen Aurelian syntymää. Crimis oli tehnyt minulle voileivän ja kissa oli pissannut kenkääni ilmeisesti siitä syystä, että oli halunnut peittää vieraan koiran hajun.

Kaksi tuntia ennen Aurelian syntymää roikuin taas Minin karsinan edessä. Mini kävi kaksi kertaa makuulle, kuopi vimmatusti maata ja rauhoittui sitten taas. Se joi ja jopa söi vähän.

1,5 tuntia ennen Aurelian syntymää Mini oli nokosilla. Sitten se taas joi, kerjäsi minulta porkkanan ja nukkui lisää sen näköisenä, kuin ei aikoisi synnyttää ikinä yhtäkään varsaa.

Tuntia ennen Aurelian syntymää Mini muuttui taas levottomaksi. Se kuopi karsinassaan, piti meteliä ja yritti jopa potkia mahaansa välillä. Se meni makuulle, nousi taas ylös ja kävi uudelleen maahan. Se piehtaroi, kiersi kehää ja oli muutenkin ahdistunut. Sitä kesti ainakin puoli tuntia, ja sitten Mini oli taas ihan rauhallinen.

Kello 12:24 Mini laskeutui vielä kerran maahan. Se tärisi vähän aikaa, ja ponnisti sitten jättikokoisen mustan limaisen möykyn maailmaan ihan äänettömästi ja helpon näköisesti. Se puhkaisi möykyn sikiökalvon ja alkoi pari kertaa hengitettyään pestä ja hoivata tuota ällöttävää kasaa. Ei kestänyt montaa lipaisua ennen kuin musta klimppi alkoi näyttää yhä enemmän hevoselta. Sillä oli piirto päässään ja se ponnisteli hurjasti päästäkseen pitkille, huterille jaloilleen.