perjantai 16. helmikuuta 2018

Minin Aurelia

Mini nautiskeli, kun harjailin sitä suojasäässä. Sen alahuuli roikkui pitkänä ja löysänä ja värähteli, kun pysähdyin hetkeksi rapsuttelemaan kumisualla sen sään ympärystää. Sanoin sille jotain löysänaamaisuudesta ja luonnollisesta naiskauneudesta, ja se möhisi tyytyväisenä lammasmaisia äännähdyksiä lauhaan ilmaan. Liu'utin kumisukaa sen pulleaa kylkeä masten siirtyessäni hinkkaamaan sen takapäästä talvikarvakluttuja irti taputtelin tammaa toisella kädellä mennessäni, ja-

"Herranjumala!"

Yhtäkkiä Minin maha taputti minua takaisin. Liike oli niin pieni, että tuskin olin tuntenut sen, mutta olin ihan varma, että se tapahtui. Tuijotin tamman mustan karvan peittämää vatsaa tiukasti. Minin pää kääntyi katsomaa, miksi mahdoin lopettaa sen hoivaamisen. Päätin, että olin kuvitellut kaiken. Taputin tammaa pyöreään vatsapuoleen tosi varovasti ja olin juuri käymässä sen takkuisen pyllypuolen kimppuun, kun se tapahtui taas.

Se näytti ihan siltä kuin Minin mahassa olisi kiertänyt sitkeä pieru. Mutta kun pierut eivät näy ulospäin. Kauhistuin, kun huomasin juuri ajatelleeni, että Minin ikioma vauva näytti pierulta. Ajattelin heti katuvaisena, että se näytti oikeastaan pieneltä enkelvauvalta. Minun oli pakko kiskoa lapanen kädestäni ja kokeilla, liikkuisiko Minin mahassa vielä joku vieras hevonen.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Tunsin kuinka Minin maha pullisteli, kun se hengitti. Sen suolistossa kurisi, kun sen aamupala kurvaili eteenpäin sen sisällä. Kuulin sen sydämenlyönnitkin, kun keskityin niin kauheasti. Maha jännittyi, pullistui ja löysistyi, kun Mini huokaisi niin kovasti, että sen sieraimetkin tutisivat. Olin juuri ottamassa käden pois ja jatkamassa harjaamista, kun jokin varsan ulokkeista - turpa tai jalka varmaan - painautui kaikenmaailman sikiökalvojen ja Minin kudosten läpi puoleksi sekunniksi kättäni vasten ja poistui sitten taas.

Jes! Se oli minun ensikontaktini pikku-Aurelian kanssa! Mini katsoi yllättyneenä perääni, kun juoksin talliin hakemaan ketä tahansa todistamaan, kuinka vauva potki.

Löysin Crimiksen ja Emilian, ja sain heidät juoksemaan perääni. Mini näytti epävarmalta olostaan, kun komensin molemmat töistään revityt tallilaiset koskettelemaan sen mahaa.

"Se potki! Mä näin!" kimitin Minin mahaa osoitellen ja melkein ilmaan hyppien.
"No ei se nyt ainakaan potki", Emilia kertoi.
"Sä koitat väärin! Laita käsi näin! Äsken se kyllä potki... Miksei se potki?"
"No tottakai se potkii. Sehän on jo vaikka kuinka vanha", Crimis nauroi, "onks tää muka eka kerta kun sä näet että se potkii?"
"Joo? Ei se oo ennen potkinu?"
"NO ONHAN! Se potkii koko ajan! Mä oon nähny ainaki miljoo-" Emilia aloitti.
"HYS!" Crimis sanoi tosi kovaa ja tönäisi Emiliaa.

Tunnustelin Minin kylkeä loukkaantuneena. Vai semmoinen Aurelia. Että muita sitä oli sitten potkiskeltu ja varmaan jo ensimmäisestä päivästä asti, mutta ei minua. Mini katseli meitä kummastuneena.

"Miksei se nyt potki?" kysyin ahdistuneena, kun en enää viitsinyt olla loukkaantunut.
"Ehkä se nukkuu. Ei ne koko aikaa jyskytä sielä", Crimis sanoi.
"Nukkuu? Miten niin nukkuu?"
"Se osaa nukkua ja vaikka mitä, etkö tienny?"
"Mitä muuta multa on pimitetty?"
"Sillä on jo harja ja häntä", Emilia sanoi, "ja ripsetkin tässä vaiheessa."
"Ja jos se äitiinsä tulee, niin valkoset jalkakarvat ja iiiso merkki", Crimis jatkoi.
"Se on varmaan aika hieno vauva", unelmoin ja melkein jo näin mustavalkoisen Aurelian.
"Tietenki", Crimis myönteli.
"Pianhan me saadaan tietää", Emilia sanoi ja silitti Miniä, joka näytti siltä, että tiesi jo.