Mini, lumipallo

"Tonttuvisa!" kuulutin Jackalin kanssa vastaan kävelevälle Susannalle.
"Joulu meni jo", Susanna mutisi, mutta en välittänyt sellaisista kommenteista yhtään, vaan vedin vain melkein nukkuvaa Miniä perässäni kohti tallia.
"Ensimmäinen kysymys! Arvaa paljonko mä ja Mini ollaan lihottu tässä vaiheessa?"
"Mistä sä tiedät mitä Mini painaa?"
"En tiedäkkää, mutta Minin suhteen arvauksen voi esittää myös senttimetreissä."
"Kakstoi - kuule mä en nyt oikeestaan ehdi. Mun olis pitäny mennä jo."
"Kakstoista mitä? Senttiä vai kiloa? HÄ!"
"HEI HEI!" Susanna huusi vielä haan portilta ja huiskutti kättään. Minä ja Mini olimme jo melkein laahustaneet harjauspuomille.

Mini ei oikeastaan ollut likainen, eikä edes pölyinen, vaan ainoastaan pyöreä ja kolmesta jalasta täynnä lumiknöllejä suojasään takia. Kampasin sen jaloista enimmät lumet ja tungin loput paakut karvoineen suojaan pintelien sisään. Sulattaisin Minin jalat sitten vasta lenkin jälkeen, niin se pääsisi sitten sisälle kuivattelemaan karvojaan. Tamman jalat paketoituani laitoin sille silat, jotka kiinnitin omalla ihmeellisellä patentillani, jotta ympärysmitta riitti. Ne eivät ihan istuneet, mutta enpä minä aikonut niillä ajaa joka päivä monen tunnin lenkkejä. Pitkä rintaremmikin oli vain periaatteessa sopiva ja näytti hassulta. Sentään omat suitsensa Mini sai pukea, vaikka vaihdoinkin niihin lainatut ajo-ohjat. Sitten irrotin hevosen, laitoin minisukset jalkaan, otin pitkän rintaremmin päät oikeaan käteen ja ohjat vasempaan.

Mini ei ollut kai koskaan ennen vetänyt muuta kuin heinäkärryjä pari kertaa. Tunsin sen kuitenkin jo niin hyvin, että osasin ennustaa, mitä se uusissa tilanteissa tekisi. Nimittäin ei mitään. Se lähti kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja, kun maiskautin sille. Minun ei tarvinnut kuin pitää kiinni. Päätin, että seuraavalla kerralla naulaisin kyllä rintaremmin päät vanhaan traktorinrenkaaseen, istuisin kyytiin ja antaisin mennä. Minkään muun hevosen en kyllä uskaltaisi antaa vetää itseäni ilman, että välissämme olisi vähintään yksi aisa siltä varalta, että hevonen kesisi vaikka peruuttaa yhtäkkiä. Mini ei niin tekisi, eikä Pohjanmaan maasto ollut mäkistä, ei edes kohoilevaa, vaan maan profiili oli viivasuora. Helpon maaston ja ennalta-arvattavan hevosen yhdistelmän vuoksi pysyin pystyssä helposti, vaikka en ollut mikään hiihtoratsastaja. Tai hiihtäjä. Tai urheilija. Tai edes viihtynyt ulkona ilman että oli koiran tai hevosen takia pakko.

Mini suostui ravaamaan, kun oli pakko. En joutunut piiskaamaan siihen vauhtia pajunoksalla, vaikka melkein kyllä kurotin jo taittamaan yhden, kun tamma ei meinannut kiihdyttää sitten millään. Toisaalta tällä kertaa Mini kuitenkin pysyi ravissa ja puksutti tasaisesti eteenpäin, kun sen kerran raville sain ajettua. Siinä oli helppo hiihdellä. Kaaduin vain kolme kertaa, mutta pidin rintaremmistä kiinni. Pääsin kaksi kertaa takaisin jaloilleni niin, ettei Mini tuntunut edes huomaavan. Kolmannella kerralla olin niin poikki, että hetken ylös pyristeltyäni minun oli pakko pysäyttää Mini. Kerin ylimääräiset remmit möykyksi sen silojen päälle, nostin minisukset möykyn päälle ja kiipesin vaivalloisesti ja väsyneenä hevosen selkään kiven päältä. Kävelimme loppumatkan kotiin.

Mini ei ollut ollenkaan poikki lenkin jälkeen. Se yritti hiipiä hakaa kohti kun olin ottanut siltä varusteet. Se seurasi minua kiltisti talliin, kun talutin sitä, mutta huokaisi ovella syvään. Se tiesi, että seuraavaksi sulateltaisiin lumilönttejä sen jaloista, ja sekös oli Minin mielestä pitkäveteistä puuhaa.

Tarina kakasta ja räästä

Mini ennen kuin siitä tuli kolmitupsuinen
Line: Twist-Again/dA, muu omistaja

Jokainenhan sitä unelmahevosen haluaisi, mietiskelin ja nostelin kakkaa Minin karsinasta kottikärryihin pysyäkseni lämpimänä. Ja siinä hommassa totta tosiaan tuli kuuma. Jättihevoset kakkaavat nimittäin jättipainavia jättikakkoja, toisin kuin unelmahevoset. Ne eivät kakkaa, eivät sairasta, ja ruuakseenkin ne tarvitsevat vain aamukastetta kauneimmilta ruusunlehdiltä. Niiden ylläpito on ilmaista, toisin kuin Minin kaltaisen jytkyn, joka on muuten rikkonut jo kolmannen suolakivitelineensä kahden kuukauden sisällä.

Unelmahevonen on tavallaan villi. Se on musta ori, joka kuuntelee vain omistajaansa ja heittää kaikki muut armotta selästään. Minikin on musta, mutta se ei heitä selästään ketään, eikä oikeastaan kuuntele minua sen paremmin kuin muitakaan. Sen villein temppu on se, että joskus se aivastaa minun tai tarhakaveriensa päälle. Nostaisi Minin selkään sitten puliukon tai presidentin, se kävelisi samalla tavalla laiskasti eteenpäin. Noh, ainakin Mini kohtelee ihan kaikkia maailman ihmisiä tasa-arvoisesti, ja sitähän en aina voi itsestänikään sanoa.

Ravistelin talikon piikeistä viimeiset jumiutuneet lantakikanat pois. Oli niin kuuma, että riisuin takkini. Räkä valui nenästä ja oli pakko niistää. Unelmahevosen omistaja ei tosiaankaan niistäisi tallilla, eikä hikoilisi vanhat Laihian Lujan vuoden -99 verkkarit yllään. Ollapa unelmahevosen omistaja. Silloin minulla olisi pehmoiset vaaleat kihartuvat hiukset ja parta ajettuna jo herätessäni. Silmätkin olisivat siniset ja kaikki ystävät olisivat rikkaita brittejä, siis vaikka asuisin Suomessa. Olisi rahaa millä mällätä, ja tallilla pukeutuisin ainoastaan hienoihin merkkivaatteisiin. Pitäisin ratsastussaappaita kävellessänikin, eivätkä jalat tulisi kipeiksi, eikä saappaisiin tarttuisi pisaraakaan mutaa, tahmaa, liisteriä tai muuta mönjää. Varsinkaan hepan- tai koirankakkaan en ikinä astuisi, jos olisin sellainen.

Kun liukastelin täysien kottikärryjen kanssa jäisellä tallipihalla, toivoin omaa unelmahevosta enemmän kuin koskaan. Sellaisen karsinaakaan ei tarvitsisi koskaan siivota, eikä sen varusteita joutuisi pesemään. Unelmahevosen kanssa saisi vain ratsastella ruusunlehdillä aamusta iltaan, ja jokainen päivä olisi lämmin kesäpäivä. Sitten kun ei enää huvittaisi ratsastaa, unelmahevonen olisi puhtoinen ja valmis karsinasäilytykseen, ja itse voisi vain hiippailla auringonlaskuun vuodattamatta ainoatakaan hikipisaraa koko päivänä.

Kippasin kottikärryn sisällön lantalaan ja vilkaisin hakaan. Unelmahevoseni näytti kumipallolta. Se oli ilmeisesti uupunut kesken piehtaroinnin ja päättänyt loikoa hetken kyljellään puhtaassa lumessa pyöreä musta vatsa selväpiirteisenä vuorena kaukaisessa haassa häämöttäen. Ainakin se eili unelmaansa.