Ruska, jolla ei ole ovimestaria

Chai

Chai kertoo

En olisi millään uskaltanut päästää otettani Minin ohjista. Tiesin kuinka turvallinen se on, mutta silti puristin niitä mustia nahansuikaleita kouristuksenomaisesti. Kuului syvä huokaus. Nenän kautta. Katsoin ylös - hui kuinka korkea Mini onkaan - ja sain katsekontaktin pieneen Ruskaan, joka istui suu viivana jättiläishevosen huipulla.
"Mä menisin nyt Šaai", Ruska sanoi minulle ihan rauhallisesti ja yritti ohjista vetämällä saada minut päästämään irti.
"Ootsä nyt - ai nong-saw ootsä nyt varma?"
"Šaai..."

Ruska pyöräytti silmiään ihan samalla tavalla kuin hänen äitinsä välillä. Hän käänsi katseensa pääni ylitse kauas. Se oli helppoa. Hän istui tosi korkealla.
"Iskä! Käske Šaain päästää irti!" hän rääkäisi, ja minä käännyin katsomaan hänen isäänsä, joka nojasi kentän aitaan.
"Minä en tosiaankaan teidän erotuomariksi rupea!" Reita huusi takaisin.
"Päästä!" Ruska karjaisi minulle niin kovasti, että aivan nytkähti satulassa sen voimasta. Minin korvat kääntyivät häntä kohti ja häntä huiskaisi.
"Ruska! Et huuda hevosen selässä!" Reita komensi.
"No kun toi ei päästä!" Ruska huusi.
"Chai! Päästä nyt jumaliste se irti!" Reita komensi niin äreästi, että vedin nopeasti käteni pois Minin läheltä. Kuulin miten Reita vielä huokaisi kuuluvasti, että voi Jeesus, tämähän on niin kuin mulla olis jo nyt kaks kakaraa.

Ruska puristeli Miniin heti vauhtia. Iso tamma alkoi kiertää kentällä laajaa ympyrää, ja minä kävelin pois alta sen isännän viereen nojaamaan aitaa. Reita siirtyi heti kauemmas minusta, ihan kuin huomaamattaan, ja katseli samalla keskittyneen näköisest kännykkäänsä.

Ruska

"Eiksä muka ikinä pelkää kun se ratsastaa noin isolla?" kysyin häneltä nojaten selälläni aitaa ja nyökäten kohti peruutuksia jättihevosella harjoittelevaa Ruskaa.
"No en tosiaankaan", Reita tuhahti. "Enemmän mä pelkäisin, jos se menis niillä isoilla poneilla, joilla pääsee lujaa ja kaikkea. Mitä sä sitä paitsi sitä murehdit? Et säkään tota kauheesti näytä enää pelkäävän. Se ratsastaa aiva varmaan paremmin ku sä."
"Niin... Mut se on niin pieni..."
"Ehkä. Mut koetapa kuule sille sanoa, että se on liian pieni tekeen jotain", Reita tuhahti. "Se on ihan niinku äitinsä", hän vielä jatkoi ja näytti suorastaan lumoutuneelta nostaessaan hetkeksi katseensa puhelimesta tyttäreensä. Ruska ravasi asiantuntevan näköistä kevyttä ravia kauempana, korkkiruuvikiharat selässään pomppien, ohjat käsissään löpsyen.

Olin jonkin aikaa hiljaa ja katselin Ruskan määrätietoisia mutta valitettavasti epäonnistuneita laukannostoyrityksiä. Viihdyin vallan mainiosti siinä ratsastusta katsellen. Jokin varjo kuitenkin häiritsi hupiani. Kun oikein ajatuksiani tutkailin, tajusin sen olevan kateutta. En ikinä myöntäisi ääneen olevani niin hirveä ihminen, että olin kateellinen viisivuotiaalle, mutta niin minä vain olin!

Olin kateellinen hevosista. Ruskalla oli oma hevonen. Hän osasi ratsastaa. Hänen yhteiskuntaluokastaankin olin kateellinen. En minä päässyt viisivuotiaana oikein minnekään, mutta Ruska oli ollut sinäkin talvena perheineen mökillä, ja kuulemma saanut keskitalvella mustan silmän kieltäydyttyään laskettelemasta suksilla ja vaatiessaan päästä lumilaudalla, vaikka ei tosiaankaan osannut. Oli taiteellinen äiti ja akateeminen iskä, jotka mahdollistivat helpomman pääsyn yliopistoonkin sitten myöhemmin, jos Ruska haluaisi. Hänen luonteensa ominaisuuksistaankin olin kateellinen! Ruskalla oli vaikka mitä - omasta hevosesta lähtien - ja hän jakoi auliisti kaiken muiden kanssa. Äskenkin Reita oli sanonut, että minä saisin ratsastaa Minillä ensin, ja Ruska oli tuumannut, että jaaha. Selvä. Hän voi odottaa.

Kaikkein eniten olin kateellinen Ruskan perheestä. Reita oli ehkä äksy, mutta ei Ruskalle. Hän tuntui sietävän tyttäreltään ihan mitä tahansa. Maija puolestaan puolusti tytärtään niin kuin leijona. Hän ajoi kerran raivosta palaen treeneistä päin jonkun Ruskan kerhokaverin pihaan selvittämään hänen vanhempiensa kanssa, miten ihmeessä lapsi oli kehdannut heittää hänen tyttärensä päähän lusikallisen puuroa. Jos Ruskalle tapahtuisi jotain vakavampaa, Maija tekisi välittömästi murhan. Ja siitä huolimatta Ruska sai kasvatustakin. Edes Maija ei ikinä sanonut ei meidän tyttö ainakaa, kun Ruskaa syytettiin jostain tempauksesta. Olen nähnyt raivoisan Ruskan kotiarestissa, nakkelemassa kenkiä protestiksi kotinsa eteisessä. Ja Reitan seisomassa ovensuussa kädet puuskassa. Sanomassa, että sen kun nakkelet, nakkele oikeen kuule niin että tuntuu, mutta joka ainoan poposen keräät kun oot valmis, etkä ole muuten menossa silti ulos.

Ruska pysäytti Minin keskelle kenttää.
"Iskä. Iskä. Iskä", hän toisteli, kun Reitalla kesti hänen mielestään liian kauan vastata.
"Ruska, Ruska, Ruska", Reita vastasi.
"Nosta mut pois."
"Eksä mee enää?"
"En!"
"Vartinhan se nyt jaksoikin..." Reita mutisi niin hiljaa, ettei Ruska tosiaankaan kuullut, ja käveli Minin vierelle ottamaan hänestä kopin.

Ruska aikoi saman tien lähteä kävelemään minua kohti. Reita osoitti kuitenkin koko kädellään Miniä ja sanoi jotain. Ruska nosti nokkansa pystyyn ja pudisti päätään. Reitan ryhti suoristui, hän sanoi taas jotain Ruskalle ja osoitti uudelleen hevostaan, tällä kertaa hyvin terävällä liikkeellä.
"MUT EN MÄ JAKSA!" Ruska huusi.
"Sit sä et kyllä voi ratsastaa jos sä et jaksa edes hevosta hoitaa sen jälkeen!" Reita ilmoitti.
"Hoida sä!"
"En tosiaankaan! Mä en saanu edes ratsastaa. Nyt otat ohjasta kiinni ja viet talliin!"
"Šaai voi viedä-" Ruska aloitti ja osoitti minua.
"Kuule Chai ei ole mikään sun hovimestari, orja tai tallipoika", Reita keskeytti heti.
"Mikä on ovimestari?" kuulin Ruskan vielä kysyvän, mutta ohjasta hän silti otti kiinni viedäkseen hevosen itse talliin.
"P'Šaai ma nii kha!" Ruska vielä huusi minulle, ja minä käännyin katsomaan suu auki hänen isäänsä.
Reita kuitenkin vain kohautti olkiaan. "Se oppii saman tien kaikki ihmeelliset kiinan kielet", hän sanoi ja oli olevinaan väliinpitämätön, vaika oli kovin ylpeä.
"Se on thain kieltä."
"Ihan sama. Se skypettää sun siskos kaa. Se osaa tehdä näin", Reita sanoi ja näytti minulle kömpelön wain, "ja sanoa äitilles sawaddee kha. Ja silti se ei muka muista että hevoset pitää hoitaa ratsastuksen päälle."

Ystävänpäivämaasto

Minä ja Mini olimme ystävänpäivänä Adinan maastolenkillä, vaikka ei meillä siellä ennalta tuttuja ystäviä varsinaisesti ollutkaan. Päätimme nyt kuitenkin lähteä, koska emme me varsinaisesti ystävänpäivää mitenkään vietä. Ei siis ollut kauheasti muutakaan hommaa. Ja oli hyvä, että lähdimme. Taisimme molemmat tarvita pientä maisemanvaihdosta.

Sissin ja Lunan ratsut Villa ja Bee olivat pienimmät maastoilijat, ja vaikka minun Minini oli suurin, niin ponien kanssa samaa vauhtia menimme. Minkäs teet, kun hevonen on laiskiainen? Matkassa oli myös yksi suokki, Aliisa ratsastajansa Minnin kanssa, sekä vähän jalommat kaverit Diti ja Tella, joilla Sonja ja Meera ratsastivat.

Vaikka kotona Hukkasuossa kivat ja sopivan helppokulkuiset maastot onkin, niin olipa ihanaa poistua välillä tutuilta reiteiltä. Erityisen kivaa oli tavata uusia ihmisiä: Hukkasuossa on ollut jo pitkään aika hiljaista ja sitä myöten ahdistavaa. Nyt on taas vähän sellainen olo, että olemme uudelleen elämässä kiinni.

Minin mielestä parasta koko reissussa oli joko taukopaikka ja siellä odottava täysi heinäverkko, tai sitten vapaana vaeltanut porolauma. Muista isoista hevosista joku vähän hypähteli säikähdyksestä, kun porot pelmahtivat reitille kesken kaiken, mutta ei meidän Mini. Se nyt ei muutenkaan pienistä säiky. Vähän se kaula pitkällä kyllä katsoi näitä omituisia pieniä harmahtavia sorkilla kulkevia hevosia, ja olisi kauheasti halunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Poroparat taisivat kuitenkin pelätä Miniä vähän, joten minun oli pakotettava se vain katselemaan vähän kauempaa.

Adinan Jannica vähän harmitteli lämmintä säätä. Plusasteita oli pari ja polut olivat tosi hyvässä kunnossa: eivät jäisiä, mutteivät märkiäkään. Kuulemma olisi kuitenkin ollut kivemman näköistä, jos olisi ollut kunnolla pakkasta. Silloin kaljut koivunoksatkin olisivat olleet ihan valkoisia. Minusta ja Ministä lämmin sää oli kuitenkin ainoastaan hyvä juttu. Ei ole montaa yhtä epämiellyttävää asiaa kuin ratsastaa pakkasessa. Ravatessa tulee hiki, ja sitten viimeistään jäätyy.

Sellainen oli meidän ystävänpäivämme: minun ja parhaan ystäväni, Minin.

Kahvi mustana

Mini oli ilahtunut lumimyrskystä. Kun suurin osa muista hevosista oli raahattu sisään turvaan, se oli ilmaissut selkeästi tahtonsa jäädä ulos, joten siellä se sitten törrötti. Olin katsellut sitä hetken tuulensuojasta maneesin seinustalta. Se oli ravannut umpihangessa ja sen naamalla oli ollut samanlainen haltioitunut ilme kuin Maijalla perjantaina, kun hän oli löytänyt Fordista taas jonkin uuden hemmetin hienon vian. En käsittänyt, mitä hienoa oli kinoksissa kahlaamisessa sen paremmin kuin auton ruuvaamisessakaan, joten lähdin sisälle suojaan.

Tallituvassa oli Ekku ja se siihen usein kiinnittynyt Chai. Hyvä juttu, siis näin hyötymisnäkökulmasta. Minun ei tarvitsisi kahlata takaisin hakaan Miniä noutamaan enää illalla, jos poika aikoi jäädä tallille. Chai oli helppo saada tekemään kaikki tympeät hommat: se tuntui olevan vain iloinen saadessaan selvitellä Minin jalkakarvoja ja tehdä muita sellaisia hanttihommia. Toivoin että se viettäisi kesänsä kotosalla. Se voisi katsoa Mayan perään ja minä voisin kerrankin juoda saunakaljani ajattelematta hevosia.

"Otaksä kahvii?" Chai kysyi minulta, kun nousi kaatamaan kahvia ilmeisesti Ekulle. Eihän se itse juonut kahvia, vaikka tyhjensi kyllä valonnopeudella kaikki mehupurkit jääkaapista.
"Joo. Mustana. Niinku mun sielu", haukottelin silmiäni hinkaten.

Sain kahvikupin ojennettuun käteeni. Silmiäni avaamatta hörppäsin siitä. Nenäni nyrpistyi. Kuulin miten Chai hihitteli istahtaessaan takaisin sohvalle ja avasin silmäni parahiksi nähdäkseni maitokuppini ylitse miten hän ojensi Ekulle kahvikupin. Se Ekkukin pärskähti minua katsoen.
"Sähän sanoit et mustana niinku sun sielu..."

En viitsinyt avautua siitä, mitä ihmisen suoliston terveydelle käy, jos hän oli tiukasti vegaani parikymmentä vuotta ja juo sitten kahvikupillisen lehmänmaitoa. Tai siitä, että opettaisin sen pojan kyllä hyvin nopeasti tavoille, jos se erehtyi kuvittelemaan minua näin leppoisaksi tyypiksi. Sen sijaan kysyin, voisiko se poika mahdollisesti hakea Minin illalla sisään, jos se edes antaisi kiinni lumihulluudessaan. Hiljaa itsekseni ajattelin menettäneeni otteeni elämästäni ja siitä pojasta. Sen piti pelätä minua, eikä vitsailla minun kustannuksellani. Siitä oli tullut yhtä rohkea kuin oppilaistani: he uskalsivat olla nenäkkäitä ja mukamas vitsikkäitä, mutta joka ainoa avasi kirjasta sivun viisikymmentäkuusi, kun niin komensin. Ihania kakaroita. Vallattomia ja ajattelemattomia ehkä, mutta eivät ilkeitä. Ihania. Kaadoin maidon pois ja otin kahvia, joka oli ilmeisesti Chain mielestä jonkin verran mustempaa kuin sieluni.

"No hyvä sitten jos sä haet sen mun ponin. Mun pitää nimittäin hakee Ruska vissiin kävellen kotia, kun mun vaimo haluaa leikkiä poikien kanssa autoilla ja vie meidän Fordin muka korjatakseen sen--"
"Ai se osaa korjata itte", Ekku sanoi sohvalta. "Mulla on tuulilasis särö ja se sen vaihtoki maksaa hirveesti. Tai siis kun miettii että esimerkiks sulakkeet maksaa jotain kaks euroa kappale, niin sitte kun mä en osaa itte vaihtaa niin huoltsikalla ne ottaa ainaki kuuskymppii et--"
"Eiks toi tunne sen Dahlstenien nuorimman kakaran?" keskeytin Ekun ensimmäisen tilaisuuden tullen ja osoitin poikaa kahvikupillani.
"Markuksen? Joo?"
"No eiks se nyt vois porata yhden reiän siihen halkeamaan jos se ei oo pahasti menny? Ei tarvis vaihtaa koko lasia. Illalla kato ajatte autotallin kautta kotia niin Maijakin on siellä, niin ei ne siitä mitään rahaa ota."
Chai näytti siltä, ettei edes kuunnellut, tai ettei tiennyt tuulilasin halkeamien poraamisesta sen enempää kuin minäkään. Maija oli joskus puhunut siitä. Olin menettänyt mielenkiintoni jo siinä vaiheessa, kun oli tullut ilmi, että sellainen juttu on ylipäätään olemassa. Join kahvin, joka oli vähän palanutta ja vedin sitten takkini vetoketjun ihan ylös asti kiinni. Ai että kuinka vihaan lunta ja talvea.

"Nyt mä meen. Poika. Muista hakea se Mini. Poika. Poika? Chai!"
"Ai - mitä?"
"Että muistathan sä hakea sen Minin? Soita apua jos se ei tuu."
"Joo..."
"...jaha. Ekku, voisiksä kattoa että se hakee sen Minin kun se ei kuuntele taas yhtään?"
"Kyllähän kuuntelen!"

Pihalla lumipyry oli saennut. Mini häämötti haassaan lunta selässään, yhtä valkoisena kuin sieluni ilmeisesti oli.