Olinhan minä ennenkin hypännyt esteitä hevosella, ja verrattaen suuria. Toisaalta silloin olin ollut nuori ja huimapäinen, ja meidän pieni mummopuoliverinen oli ollut samanlainen. Sitä paitsi se oli osannut hypätä, ja minulla oli ollut laajempi tapaturmavakuutus. Mini oli toista maata. Se oli jättiläismäinen ja kömpelö, ja vieläpä nuori ja melko kokematon. Ja minä tunsin itseni paljon vanhemmaksi kuin meidän puoliverisen kanssa hypätessäni. Oloni oli heikko ja hutera, kun jännitin oman luotettavan Minini selässä sen marssiessa päättäväisesti kohti estekenttää. Joku Hukkasuon väestä huusi perääni: "Reita! Älä yhtään jännitä! Sun pylly näyttää tosi solakalta työhevosen selässä!" Normaalisti olisin nauranut ja sanonut jotain siitä, miten näyttäisin niille huuteleville poniratsastajille mallia, mutta nyt vain henkäisin heidän suuntaansa läpinäkyvänä ja ahdistuneena kuin haamu.
Korvani alkoivat soida jo ennen ensimmäistä estettä niin kovasti, etten kuullut mitään muuta. Tunsin kyllä minin askelten raskaan tumpsahtelun ja näin omituisen katkonaisin välähdyksin, miten este lähestyi sadan kilometrin tuntivauhtia. En ollut ollenkaan valmis. Ensimmäinen este oli niin pieni, että sitä tuskin huomasi suuren ja mahtavan shirenhevosen selästä, vaikka olin tuntevinani kuinka Mini teki noin kerrostalon kokoisen jättiloikan. En pelännyt ollenkaan, että näyttäisimme Minin kanssa naurettavilta ponien seassa. Pelkäsin vain kuolevani. Saatoin rutistaa silmiäni kiinni. En tainnut jännittää hyppäämistä, vaan kisatilannetta.
Taisin pitää vielä toisella ja kolmannellakin esteellä suurin piirtein silmiäni kiinni, tai sitten olin niin kauhuissani, että minulla oli neulanpiston kokoinen näkökenttä, pelkäävällä ihmisellä kun on putkinäkö. Kun laukkasimme kohti neljättä estettä, hengitin oikein syvään ja kunnolla. Yritin muistaa, että eihän tässä ollut mitään hätää. Huomasin, että esteeseen oli maalattu ampiaisia, ja nuo pienet pulskat ötökät olivat niin iloisen näköisiä, että ne lohduttivat ja rauhoittivat minua. Painoin kantapäät alas, ja kun rentoutin hartiani, aloin kuulla taas. Mini hengitti ja askelsi tasaisesti, ja sen paksu harja oli tukevilla mutta vähemmän kauniilla sykeröillä. Olin välttämättä halunnut laittaa sille puoliveristen kampauksen ja itselleni vanhan kisapuvun, johon juuri ja juuri mahduin. Kisapuvun alla oli onnenpaitani, jossa oli ampiaisia. Se erottui aina kertavilkaisulla vaatekaapistani, jonka muu sisältö loisti kaikissa räikeissä mustan ja tummansinisen väreissä.
Painoin pohkeet Minin jykeviin kylkiin, ja niin me ponnistimme ampiaisesteellä. Minin jättikaviot irtosivat maasta, ja sen ponnistusvoiman täytyi olla huikea, koska irrottihan se maasta koko kaksimetrisen itsensä ja kaikkine varusteineen melkein sata kiloa kaksimetristä minuakin. Ja niin me lensimme kuin raketti, avaruuteen asti, tai ainakin se tuntui siltä. Leijuimme ilmassa ihan huikean kauan, eikä yhtään haitannut, vaikka lentomme valittiin universumin vähiten kauniiksi. Muistin samaan aikaan sen, miten hyppäsin ensimmäisen maahankaivetun esteeni 25-vuotiaalla vanhalla ravurilla meidän serkun takapihalla, ja sen, miltä kevät tuoksui silloin kun olin pikkulapsi ja leikin meidän pihassa pienillä muovihevosilla estekisoja erittäin värikkäät ja hieman märät sormikkaat käsissäni.
Alastulomme huikealta 60 cm korkealta ampiaiskuvioidulta esteeltä oli rysähtävä ja horjahdin pahasti satulassa, mutta me muistimme taas, että olimme tulleet tänne pitämään hauskaa ja ehkä oppimaankin jotain.
Ampiaisesteen jälkeen tuntui paljon paremmalta. Oli ihan helppoa kohdistaa katseensa seuraavalle esteelle. Se ei näyttänyt vuoren korkuiselta, vaan korkeintaan 60 senttiä korkealta, niin kuin se olikin. Ohjasin Minin suoraan kohti seuraavaa estettä ja katselin sen isojen korvien välistä, kuinka se lähestyi ihan realistisella vauhdilla Minin laukatessa omaa hidasta jättiläisenlaukkaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti