Pakkanen kiristyi iltaa myöten. Koska päivällä oli ollut plusasteita ja nyt oltiin jo kymmenen pakkasasteen puolella, Aurelian isoista varsankavioista kuului rouske, kun se kuljeskeli tutkimassa tallipihaa. Mini sen sijaan oli paikallaan ja riiputti päätään väsyneenä, ihan niin kuin sen kallo olisi painanut kahdeksantoista kiloa tavallista enemmän. Sen harja oli kasvanut yhtäkkiä ihan paksuksi ja tuuheaksi, ja yritin pitää sitä oikealla kädellä poissa tieltä, kun harjasin tammani kaulaa. Ihanan sileiksi ja veltoiksi jollain lainatulla ihmeaineella pesemäni jouhet pyrkivät kuitenkin määrätietoisesti valumaan takaisin tielleni.
Tapasin tätä nykyä tulla paikalle vasta iltaisin. Kello kuudelta alkoi hämärtää, ja silloin aikaisintaan ilmestyin talliin. Siihen oli parikin syytä, toisin sanoen Ruska ja Aurelia. Ruska sai katsoa tunnin illalla televisiota, ja telkkarin edessä hän ei huomannut lähtöäni, vaikka olisi muuten tahtonut varmasti mukaan ja halkaissut päänsä varsan kanssa. Aurelia puolestaan oli utelias ja jäi jatkuvasti jonkun jalkoihin, jos sitä piti irti pihassa keskellä päivää, eikä sitä voinut kiinnikään sitoa.
Kuu tuli sopivasti esiin pilvien takaa, kun lähdimme peltojen välistä vievälle tielle. Mini narskutteli perässäni riimunaru löysällä tasaisesti ja luotettavasti. Aurelia sen sijaan pysähteli, kiihdytteli ja välillä jopa kaatuili, ja minä annoin sen mennä. Vaikka alueella oli ollut lopputalvella hillittömästi susihavaintoja, jopa keskustassa liikennevalojen tuntumassa, ja vaikka olin tänä talvena oppinut pelkäämään susia niin paljon että kuljin koirineni pippurisumutteen ja puukon kanssa, ei meitä pelottanut kolmisin. Mini ei ollut mikään suupala, ja jos se haistaisi Aurelian olevan vaarassa, se suojelisi samalla minuakin. Kun Mini oli mukana, en joutunut edes lyysäämään taskulampulla epävarmasti pusikoihin rasahduksia kuunnellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti