Ihan liian pian Aurelia sitten lähti. Olimme harjoitelleet jo ennalta koppiin menemistä Mini rauhallisena esimerkkinä ja Aurelia tarkkaavaisena oppilaana. Lyhyitä matkojakin olimme jo ajelleet, ja Aurelia osasi olla kopissa myös yksinään. Se oli ajellut Hukkasuon kuljetuskopissa ja vieraan hajuisissa lainakopeissa, joten se ei ihmetellyt yhtään, kun talutin sen saksalaisten traileriin. Mini puolestaan oli viettänyt jo niin paljon aikaa ilman vauvaansa, ettei se edes nostanut päätään heinäkasasta nähdäkseen viimeisen vilauksen tyttärestään. Minä sen sijaan autoin nostamaan lastaussillan Aurelian takana ja kiersin sitten trailerin etuovelle katsomaan Aureliaa vielä yhden kerran.
Hyvästelin Aurelian lyhyesti silittämällä sen poskea. Se vilkaisi minua ja oli yhtä rauhallinen kuin emänsä aina. Se räpäytti silmiään, ja minä suljin oven, ja se oli viimeinen kerta, kun näin ensimmäisen ja ainoan itse kasvattamani hevosen. Sitten auto käynnistettiin ja vaunu vaappui pois pihasta.
Katselin hetken tyhjää pihaa ja autiota pihatietä. Sitten käännyin, ja vietyäni Aurelialle kuuluneen riimunarun Minin tavaroiden sekaan, lähdin Minin, Mayan ja Jackalin hakaan. Mini oli tyynni. Ei se vielä tiennyt, mitä me olimme menettäneet. Se oli syönyt taas liikaa ja ähkien ja uristen se raahautui luokseni aidalle. Se töykki käsivarttani turvallaan ja halusi, että lohduttaisin sitä sen mahakivuissa rapsuttelemalla sen otsaa.
Nojatessani koko yläruumistani Minin otsaan ja letittäessäni sen otsatukkaa en enää murehtinut mitään. Näinhän kaiken pitikin mennä. Aurelia ei ollut minun ja Minin, mutta Aurelian ansiosta minulla oli rahaa maksaa Minin ja Mayan tavanomaiset kulut noin vuodeksi eteenpäin. Sitä paitsi mistä sen tiesi, olisiko minulla ja Minillä joskus toinenkin Aurelia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti