"Tasaisempi ohjastuntuma! Älä heiluttele niitä käsiä! Keskity nyt vaan siihen, että pidät ne kädet paikallaan! Äläkä roikota ranteita noin löysinä! Nyt ei ole ratsastusta tuo! Nyt sä istut vaan jalat kahta puolin hevosta! Ulko-ohja nyt heti yhtä hyvälle tuntumalle kun sisäohja! Unohda ne jalat vielä, kunhan ne ranteet ei ole enää makaronia, keskity nyt vaan yhteen asiaan!"
Lähiratsastuskoulun opettajan eläköitynyt Riita-äiti oli ankara ja vihainen täti johtuen osin hänen särkevästä lonkastaan ja osin minun ja Minin surkeasta yhteistyöstä. Kenelle tahansa muulle tädille olisin raivostunut ja ratsastanut tiehensä, mutta en tälle, joka harmaantuneet hiukset tiukalla poninhännällä osoitteli käsiäni raipalla ja laittoi meidät ravaamaan, vaikka henki ei meinannut enää kulkea kummallakaan. Tälle tädille en toden totta raivonnut - tälle maksoin, jotta hän raivoaisi minulle. Mini hikosi ja minä hikosin, naamaa punoitti kuumasta ja turhautumisesta, mutta leukaperät kireinä korjasin yhä uudelleen pelkkää ohjasotettani, joka oli vielä kahdenkymmenenkin minuutin ratsastuksen jälkeen yhä kuulemma hirvittävä. En valittanut, enkä edes huokaissut tai irvistellyt, koska minä olin päättänyt vielä joskus rasastaa omalla hevosellani sen sijaan, että istuisin vain sen selässä.
"NO NYT SE KUUNTELEE OHJAA!" rääkäisi opetajamme yhtäkkiä, ja minä todella tunsin eron. Annoin Minille lisää kaasua pohkeilla, ja uusi opettajani löi piiskalla omaa saapastaan niin että kajahti, ja määräsi minut istumaan satulaan niin kuin pylly olisi siihen liimattu. Minin selkä pyöristyi ylöspäin, ja sen tanakka kaula vaahtosi niin, että ohjissa oli sen erittämää kuraa sormiini asti. Yritin pitää yllä ilmeisen kelvollista ohjastuntumaani ja istua tiukasti satulassa.
Sain nauttia etäisesti ratsua muistuttavan Minin menosta kokonaista kolme kierrosta ratsastuskoulun tilavan kentän ympäri ennen kuin kuului uusi komento: "HIDASTA KÄYNTIIN, ÄLÄKÄ HERRAN TÄHDEN PÄÄSTÄ SITÄ PONIA VIELÄ OHJAN JA POHKEEN VÄLISTÄ!" Niin minä siis tein parhaani mukaan. Tuntui kuin olisin yrittänyt saada Minin etupäätä hidastamaan enemmän kuin sen takapäätä, jotta se pysyisi selkä pyöreänä. Pidin Minin omaan makuuni ihan liian tiukalla ohjastuntumalla ja kannustin sitä kävelemään hyvin reippaasti. Uusi opettajani painoi piiskansa kärjen Minin pyllyä vasten ja eteni puolijuoksua vierellämme käskien meitä kävelemään vielä reippaammin. "Sanoin, että mene KÄYNTIÄ! Älä anna sen laahustaa!"
Aika pian kävelimme itse. Marssitin Miniä sellaista tahtia, että hengästytti, ja ainakin viikon mittaisen marssin jälkeen sain luvan kävelyttää hevosta pitkällä ohjalla, vähän rennommin. Silti meitä kiellettiin ankarasti laahustamasta, ja me tottelimme, Mini peläten piiskaa ja minä huutoa.
Kun pysähdyimme keskelle kenttää, Mini oli kuin Spirit ratsukoulutuksessa siinä samannimisessä elokuvassa, jota aina lapsena katseltiin. Se puuskutti kaula pitkällä, pää melkein maassa asti ja kaikki jalat harallaan. Minä annoin ohjien pudota sen kaulalle ja nojasin sen niskaan. Pyörrytti, oksetti ja hikoilutti. Taputin hevoseni kaulaa ja potkin jalkani vapaiksi jalustimista. Sitten laskeuduin, ja jalkani olivat kuin keitettyä spagettia. Oli pakko nojautua hevosen kylkeen, kun mikään lihas ei enää totellut.
"Noni. Jutellaas vähän samalla kun laitat sen hevosen valmiiksi", luokseni ehtinyt opettajani tokaisi kuuluvalla äänellään.
"Jooh", myöntelin läkähdyksissä ja lähdin ontumaan kohti parkkipaikkaa neliraajahalvaantunutta Miniä perässäni vetäen.
"Teidän suurin ongelma on se, ettet sä ikinä vaadi siltä hevoselta tarpeeksi", Riitta sanoi tiukasti.
"Mä luulin, että suurin ongelma on se, etten mä osaa vielä ratsastaa."
"Se kans. Mutta oikeasti. Tiedätkö ihmisiä, joilla on pieni koira, ja ne pienet koirat saa tehdä mitä vaan, koska omistaja aina sanoo, että no kun ne on niin pieniä. Sä oot samanlainen. Minin ei tarvi osata mitään eikä mennä kunnolla, kun se on niin paksu ja kylmäverinen."
"...kun ei se osaa", väitin heikosti.
"Osaapa. Kyllä se nyt herranjumala on ratsukoulutettu. Nämä on perusasioita mitä me käydään. Sen ei ole vaan tarvinnut tehdä mitään sun kanssa, niin eihän se halua. Siinä on kova työ, että sillä voi tehdä muutakin kuin mennä maastossa. Vai haluatko sä ikuisesti vaan kävellä rinkiä sillä?" opettaja tiukkasi, kun sidoin Minin trailerin kylkeen kiinni.
"No en todellakaan halua!"
"No niin. Tehdään siis niin, että tulette takaisin ensiviikolla ja jatketaan. Ja siihen mennessä lopetat tupakanpolton, koska eihän tommosesta mitään tule että nuori ihminen on ihan hengetön parin kierroksen ravaamisen jälkeen", opettaja sanoi tomerasti.
"Tupakanpolton?" ihmettelin riisuessani Miniltä suitsia.
"Niin. Sitten sillä rahalla ostat uudet kuolaimet. Nämä katkeaa suuhun millä hetkellä hyvänsä. Voit ihan tavalliset nivelet ostaa aluksi. Ei ne maksa paljoa."
"...okei."
Seisoin hetken Minin suitset käsissäni ja katsoin Riitan perään. Sinne se meni, harmaa poninhäntä viuhuen, ja katosi talliin katsomatta kertaakaan peräänsä tai edes sanomatta hei. Mikä hevosnainen!
Mini oli niin väsynyt, että nuokkui, kun harjasin siitä pahimmat löntit pois ja tarkastin sen kaviot. Se ei edes piitannut, kun kiskoin sille loimen selkään, vaikka yleensä se ravistelee itseään ja heiluttelee päätään. Traileriin se vaappui heiveröisesti kuin lavantautinen, eikä edes syönyt heiniä verkosta, vaan alkoi lepuuttaa päätään verkkoa vasten. Silitin sen poskea ennen kuin suljin trailerin ovet ja istuin autoon kyyditäkseni Minin takaisin kotiin Hukkasuohon. Mitenhän meidän vielä käy Riitan kanssa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti