Line: Kholran/dA, muu minä
Sateesta huolimatta Hukkasuon pihassa oli kummallisessa rivirykelmässä vaikka keitä, kun avasin auton oven ja astuin ulos. Kaikkia kiinnosti aina uusi hevonen, olihan se jonkun omistaman hevosen tarhakaveri, joku sen ruokkisi ja jotkut veisivät sen joskus ulos. Olihan kaikkien tietenkin varmistuttava siitä, että uusi hevonen olisi turvallinen käsitellä ja kiva tarhakaveri. Etukäteen ei voinut tietää hevosesta koskaan tarpeeksi, vaikka uusi ylpeä omistaja aina kertoi hevosestaan kaikille, jotka olivat suostuneet kuuntelemaan. Minä olin kertonut vain, että uusi ponini on nimeltään Mini, ja se on kiltti. En muutenkaan ollut höpöttelijä.
Crimis toimi selostaja-sirkustirehtöörinä, kun nousin autosta ja olin tervehtiyt uteliasta rivistöä.
"Ja sieltä hän saapuu, kera uuden poninsa! Huhutaan, että poni on kiltti, mutta saamme pian nähdä, millainen ihmissyöjä trailerista paljastuu! Nyt hän avaa rampin kiinnikkeet! Pian näemme, millainen poni on - hän laskee ramppia - ja siellä näkyy - se on upea! Se on suloinen! Se on kiltti! Se on - hetkonen. Mini?"
Kun Minin musta pylly häämötti trailerissa laskettuani rampin, kaikki olivat ihan hiljaa. Päätäni pudistellen kiersin hevoseni etupuolelle sivuovesta ja päästin sen peruuttamaan ulos. Se silmäili varautuneesti ihmiskatrasta, joka tuijotti sitä kiinteästi monilla silmillään. Kului vaikka kuinka kauan aikaa, eikä kuulunut kuin sateen ropinaa. Sitten uusi hevoseni kurotti kaulaansa kohti ihmislaumaa. Susanna reagoi ensimmäisenä ja ojensi Minille kätensä, johon tamma laski turpansa. Mini hörisi. Silloin koko sakki alkoi puhua päällekkäin ja touhata kuka mitäkin.
Max halusi tietää, kuinka pitkä hän olisi hevoseen verrattuna, ja yritti varvistella Minin lavan tienoolla. Kirstu tarjoutui kantamaan Minin satulaa sisään ja tarttui harjasankoon, kun sanoin, ettei sillä ole vielä satulaa. Jotkut taputtelivat hevoseni kylkiä ja kaulaa. Emilia ja Ellen lähtivät hoitamaan omia hevosiaan muutaman muun mukana.
Aika nopeasti olin taas kahden Minin kanssa. Vaikka satoi, halusin viedä sen ulos. Sitä jännitti uusi paikka niin kovasti, että se yritti piilottaa koko kaksimetrisen olemuksensa selkäni taakse. Päästin sen yksin hakaan, jotta se saisi purkaa mahdollista ahdistustaan rauhassa. Se könysi hitaasti sisään ja jäi portin eteen seisoskelemaan ja korviaan heiluttelemaan. Ojentelin käsiäni sitä kohti, mutta se ei tullut rapsutettavaksi niin kuin Maya. Tuntui omituiselta ja pelottavalta, ettei Mini ollut Mayan kaltainen ajatustenlukija ja tullut heti luokseni. Nojauduin siis kyynärpäilläni aitaan ja vain katselin sitä. Eikä se tehnyt paljoa. Se oli niin kuin marsuni Sven, Svante ja Stefan. Seisoi ja katseli silmät möllöttäen. Näytti söpöltä. Välillä liikahti vähän. Kohta se varmasti painuisi omiin hommiinsa, syömään tai nukkumaan. Ellei se alkaisi pitää marsuääniä saadakseen porkkanaa ja ruisleipää...
Kun tuli kylmä, lähdin talliin juomaan kahvia. Yritin istua Emilian viereen, mutta hän nosti kätensä torjuvaan eleeseen ja osoitti takkiani.
"Tossa märässä et kyllä istu siihen, mä just kuivuin."
Ravistelin takkini viereiselle jakkaralle ja istuin.
"Onko nyt pieni ja surkea olo?" Emilia kysyi.
"Joo. Onko se normaalia että ahdistaa näin kovaa, vaikka pitäis olla iloinen?"
"Mä tarkoitin kylläkin sitä, että sä oot niin pieni ja surkea niin ison hevosen vierellä", Emilia oikaisi, "mutta on se normaalia. Ainahan pelottaa, kun joku muuttuu, vaikka muutos oliskin hyvä."
"Ei musta tuntunu ahdistuneelta kun sain Mayan."
"Mieti missä tilanteessa sä sen sait", aiemmin luentoni Mayan historiasta kuunnellut Emilia sanoi. "Sä tunsit sen ihan kokonaan, ja se tuli tallille jossa olit töissä, ja jossa se oli koulutettu, eli josta sai aina apua ihmisiltä, jotka tunsi sen yhtä hyvin kuin sä. Kukaan ei vielä tunne Miniä, mutta älä murehdi, kyllä me kaikki siihen vielä tutustutaan. "
"Äläpä, muakin ahdisti kun Khal tuli", Kirstu liittyi keskusteluun toiselta sohvalta.
"No se nyt ahdisti kaikkia muitakin", Emilia nauroi.
"Äläs kuule nokittele. Prookkiksesta tulee varmaan Minin tarhakaveri, kun niillä on yhtä isot mahat", Kirstu virnisti takaisin.
Vaelsin vielä Minin luokse kuin levoton sielu. Maya yritti juosta aidanviertä omassa haassaan, jotta olisin tullut puuhaamaan sen kanssa. Vihelsin sille, ja se hirnahti korvat pystyssä. Kun pääsin Minin luokse, se ei kuitenkaan tervehtinyt millään tavalla. Se söi heiniään sateensuojassa puun alla ja nosti välillä päänsä katsellakseen leppoisasti maisemia. Huusin sitä ja se vilkaisi minua. Huusin uudelleen ja naksutin kieltäni. Silloin se kääntyi minua kohti mahtavasti kuin sinivalas ja käveli portille. Se nosti päänsä aidan ylitse eteeni ilmeisesti siksi, että minun olisi helppo laittaa sille riimu päähän. Minun kävi sitä sääliksi. Kukaan ei varmasti ollut tarpeeksi usein tullut vain olemaan sen kanssa.
Silitin Miniä kauan aikaa. En rapsutellut sitä niin kuin Mayaa, vaan niin kuin vierasta hevosta. Vierasta hevosta silitetään varovaisesti, sen annetaan haistella silittäjän käsiä. Se ei välttämättä nauti, jos sen naamaa hinkataan, mutta kaulasta voi taputella. Mini alkoi roikottaa päätään rentona, kun taputtelin sitä. Luikahdin aitalankkujen välistä hakaan rapsuttelemaan sen säkää, joka oli ainakin kymmenen senttiä korkeammalla kuin päälakeni. Nauratti, kun Minin otsa oli korkeammalla kuin omani, vaikka se seisoi muka kaula pitkänä ja rentona. Kun rapsutin Minia sen olemattoman harjan tyvestä, se hieroi ylähuulellaan aidantolppaa. Mietin, millaisella voimalla se hieroi. Maya oli niin varovainen, että se sai hinkata Ruskaakin.
Viimeiseksi taputin Miniä kaulalta. Hölmistynyt hevonen jäi hakaan katsomaan perääni. Se ihmetteli aivan varmasti, miksi kävelin vain autolle, enkä vienyt sitä pois haasta samalla, kun kerran vaivauduin sen luokse tulemaan. Rakastin sitä heti enemmän. Varmasti se oppisi pian, että minun hevosiani kävisi joku katsomassa monta kertaa päivässä. Aina joku silittäisi. Pian Mini osaisi juosta haan portille innosta pinkeänä silitysten toivossa, ihan niin kuin Mayakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti