"Kahdeskymmeneskahdeksas kerta toden sanoo!" ratsastuskoulun eläköitynyt opettaja Riitta ilmoitti reippaasti ja naputteli kouluraipalla saapastaan, kun minä valutin hikeä ainakin otsastani ja verta rakkoisista kantapäistäni uusissa ratsastuskengissä ja istuin takakenossa peräänannossa ravaavan shirenhevosen selässä. Ei haitannut yhtään, vaikka olo oli kuin maratonin juosseella: olin kuitenkin onnistunut kymmenennessä kouluratsastusvalmennuksessani noin miljoonannella yrityksellä ja saanut Minin ravaamaan melko hienosti kenttää ympäri. Riittakin ymmärsi, että nyt oltiin päästy tavoitteeseen - olkoonkin, että tavoitteemme oli niin naurettava, että Riitta olisi mielellään valmentanut meitä paljon nopeammin, paljon tiheämmin ja paljon paremmaksi ratsukoksi. Sain kuitenkin ravata Minillä rauhassa monta kierrosta ilman että Riitta vaati meiltä mitään muuta, ja se oli hienoa! Minin ravi lompsotti vähemmän kuin tavallisesti, eikä sen maha heilunut puolelta toiselle, kun se piteli minua selässään lihaksillaan selkärankansa sijaan. Askeleet sillä olivat ihan yhtä suuret kuin aina, mutta tunsin sen takajalat, joita se piti allaan eikä roikottanut kentän vastakkaisessa päädyssä saakka.
"Noni! Sitten selkä suoraksi ja istu kunnolla", Riitta äyskähti. Katsoin kentän lyhyellä sivulla olevaan peiliin ja yritin hilautua istumaan keskemmällä hevosta, päälaki ylös- eikä taaksepäin. Muutama askel meni hienosti, ja sitten Mini venähti taas pitkäksi allani. Riitta osoitti sen takapäätä raipalla ja huusi, että nyt sitä pohjetta pitäisi käyttää, eikä vain lomailla siellä selässä. Ja minähän käytin. Ahersin Minin vähä vähältä takaisin siistiin pakettiin. Kolmen kierroksen jälkeen se näytti taas hyvältä, mutta painoi kauhean kovasti kuolaimelle. "Mitä sitte? On tässä isompiakin ongelmia", Riitta rähähti, kun sanoin, että Mini roikkuu koko painollaan ohjissa.
Seuraavaksi alettiin tehdä voltteja ravissa. Aluksi ne olivat neliskulmaisia, sitten kolmiomaisia ja lopulta kuin kananmunia. Riitta laittoi meidät ravaamaan rinkiä ympärillään ja piti raippaa ojossa, ettei Mini oikoisi. Sitten yritettiin taas voltteja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja vielä toisessa kierroksessakin, uudestaan, uudestaan, uudestaan, eikä Riitta ollut tyytyväinen ollenkaan. Minusta jokainen voltti oli kuitenkin entistä pyöreämpi, mikä olikin Riitan mukaan tärkeintä, mutta välillä kuului huuto: "LIIAN PIENI! UUDESTAAN", tai jotain muuta, ja taas sitä mentiin, uudestaan, uudestaan.
"TÄYDELLISTÄ, HYVÄ, LOPPUKÄYNNIT!" Riitta huusi kentän lyhyellä sivulla olevan peilin edestä, kun tein viimeisen voltin Minin kanssa vastakkaisessa päädyssä. Hidastin Minin saman tien käyntiin, päästin ohjat ja selkärankani löysiksi ja valahdin Minin kaulalle kiskomaan happea keuhkoihini ja valuttamaan hikeä. Mini käveli väsyneenä omin päin kaviouralla ja minä pidin silmiä kiinni.
"Kannattais ottaa hyöty irti loppukäynneistäkin eikä vaan maata aina. Sä oot muutenkin vähän löysä ja sun pitäis muuttaa tota rasvaa vähän lihaksiksi", Riitta huomautti, kun kävelimme hänen ohitseen. En kehdannut siis enää maata, vaan kampesin itseni istuvaan asentoon, vaikka jokaista lihasta särki taas. Mini pärskähti äkäisesti, kun kokosin ohjat ja vaadin sitä marssimaan lontimisen sijaan. Se totteli, vaikka sen häntä suihkikin vihaisesti.
Riitta alkoi kävellä vierellämme ja sopottaa nopeasti kotiläksyjäni. Suurin piirtein kaikki vaati kuulemma harjoitusta noin tuhatkaksisataa tuntia, ja etenkin minun läskini tarvitsivat edelleen kuntosalia. Silti Riitta ilmoitti, että menisin Minillä helppoa C:ta pikkukisoissa ensiviikolla. Hän sanoi heipat ja katosi paikalta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Käänsin siis uljaan ratsuni keskelle kenttää ja aloin miettiä, millä ilveellä pääsisin alas sen selästä, kun jalat eivät totelleet enää selkärangasta puhumattakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti