Tallituvassa oli Ekku ja se siihen usein kiinnittynyt Chai. Hyvä juttu, siis näin hyötymisnäkökulmasta. Minun ei tarvitsisi kahlata takaisin hakaan Miniä noutamaan enää illalla, jos poika aikoi jäädä tallille. Chai oli helppo saada tekemään kaikki tympeät hommat: se tuntui olevan vain iloinen saadessaan selvitellä Minin jalkakarvoja ja tehdä muita sellaisia hanttihommia. Toivoin että se viettäisi kesänsä kotosalla. Se voisi katsoa Mayan perään ja minä voisin kerrankin juoda saunakaljani ajattelematta hevosia.
"Otaksä kahvii?" Chai kysyi minulta, kun nousi kaatamaan kahvia ilmeisesti Ekulle. Eihän se itse juonut kahvia, vaikka tyhjensi kyllä valonnopeudella kaikki mehupurkit jääkaapista.
"Joo. Mustana. Niinku mun sielu", haukottelin silmiäni hinkaten.
Sain kahvikupin ojennettuun käteeni. Silmiäni avaamatta hörppäsin siitä. Nenäni nyrpistyi. Kuulin miten Chai hihitteli istahtaessaan takaisin sohvalle ja avasin silmäni parahiksi nähdäkseni maitokuppini ylitse miten hän ojensi Ekulle kahvikupin. Se Ekkukin pärskähti minua katsoen.
"Sähän sanoit et mustana niinku sun sielu..."
En viitsinyt avautua siitä, mitä ihmisen suoliston terveydelle käy, jos hän oli tiukasti vegaani parikymmentä vuotta ja juo sitten kahvikupillisen lehmänmaitoa. Tai siitä, että opettaisin sen pojan kyllä hyvin nopeasti tavoille, jos se erehtyi kuvittelemaan minua näin leppoisaksi tyypiksi. Sen sijaan kysyin, voisiko se poika mahdollisesti hakea Minin illalla sisään, jos se edes antaisi kiinni lumihulluudessaan. Hiljaa itsekseni ajattelin menettäneeni otteeni elämästäni ja siitä pojasta. Sen piti pelätä minua, eikä vitsailla minun kustannuksellani. Siitä oli tullut yhtä rohkea kuin oppilaistani: he uskalsivat olla nenäkkäitä ja mukamas vitsikkäitä, mutta joka ainoa avasi kirjasta sivun viisikymmentäkuusi, kun niin komensin. Ihania kakaroita. Vallattomia ja ajattelemattomia ehkä, mutta eivät ilkeitä. Ihania. Kaadoin maidon pois ja otin kahvia, joka oli ilmeisesti Chain mielestä jonkin verran mustempaa kuin sieluni.
"No hyvä sitten jos sä haet sen mun ponin. Mun pitää nimittäin hakee Ruska vissiin kävellen kotia, kun mun vaimo haluaa leikkiä poikien kanssa autoilla ja vie meidän Fordin muka korjatakseen sen--"
"Ai se osaa korjata itte", Ekku sanoi sohvalta. "Mulla on tuulilasis särö ja se sen vaihtoki maksaa hirveesti. Tai siis kun miettii että esimerkiks sulakkeet maksaa jotain kaks euroa kappale, niin sitte kun mä en osaa itte vaihtaa niin huoltsikalla ne ottaa ainaki kuuskymppii et--"
"Eiks toi tunne sen Dahlstenien nuorimman kakaran?" keskeytin Ekun ensimmäisen tilaisuuden tullen ja osoitin poikaa kahvikupillani.
"Markuksen? Joo?"
"No eiks se nyt vois porata yhden reiän siihen halkeamaan jos se ei oo pahasti menny? Ei tarvis vaihtaa koko lasia. Illalla kato ajatte autotallin kautta kotia niin Maijakin on siellä, niin ei ne siitä mitään rahaa ota."
Chai näytti siltä, ettei edes kuunnellut, tai ettei tiennyt tuulilasin halkeamien poraamisesta sen enempää kuin minäkään. Maija oli joskus puhunut siitä. Olin menettänyt mielenkiintoni jo siinä vaiheessa, kun oli tullut ilmi, että sellainen juttu on ylipäätään olemassa. Join kahvin, joka oli vähän palanutta ja vedin sitten takkini vetoketjun ihan ylös asti kiinni. Ai että kuinka vihaan lunta ja talvea.
"Nyt mä meen. Poika. Muista hakea se Mini. Poika. Poika? Chai!"
"Ai - mitä?"
"Että muistathan sä hakea sen Minin? Soita apua jos se ei tuu."
"Joo..."
"...jaha. Ekku, voisiksä kattoa että se hakee sen Minin kun se ei kuuntele taas yhtään?"
"Kyllähän kuuntelen!"
Pihalla lumipyry oli saennut. Mini häämötti haassaan lunta selässään, yhtä valkoisena kuin sieluni ilmeisesti oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti