maanantai 30. lokakuuta 2017

Mini ja sinivalkoruusuke

"Me mennään Minin kanssa valjakkoajokisoihin", kerroin ylpeänä kaikille taukotuvassa istuville ilmoittautumisvahvistusta heilutellen. Nostin sitä yläkulmista peukaloitteni ja etusormieni välissä ja kierrätin kaikkien näkyville ennen kuin laskin sen pöydälle ihailtavaksi.
"Niin että mitä?" Crimis kysyi ja poimi paperin.
"Ethän sä osaa ohjastaa, just ja just osaat ratsastaa", Max ihmetteli ja tarjosi kissalle kinkkua voileipänsä päältä.
"Totanoin, huomasitko sä, että tämä on kymmenen kisan cuppi, eikä mikään yksi kisa?" kysyi Emilia, joka istui sohvan selkänojalla ja luki paperia Crimiksen olan ylitse.
"Te sanotte ihan vääriä asioita", tuhahdin, "en mä sitä ohjastakaan, vaan Riitta, ja Riitta sanoi että kannattaa mennä noihin kisoihin kun ne on tässä lähellä. Se sanoi että Mini voi vaikka voittaa."
"No onnea sitten kai? Onko sulla varusteita? Mä voin etsiä jotain jos tarvii lainata", Crimis ehdotti kulmat kurtussa.

En ollut puhunut sen jälkeen koko valjakkoajokisoista mitään. Miniä olin kyllä kuljettanut Riitalle ajoon monta kertaa. Varusteet oli osin ostettu, osin saatu ja osin lainattu. Ne näyttivät samanparisilta. Kisoja edeltävänä iltana puunasin Miniä melkein kolme tuntia, ja niin kärsivällinen kuin se aina onkin, se ei olisi jaksanut millään seistä paikallaan. Kun jätin sen yöksi karsinaan nukkumaan, lähdin vielä viemään sen loppuja tavaroita Riitalle aamua varten.

Kisa-aamu koitti kylmänä ja lumisena. Heräsin neljältä, jotta ehdin kuudeksi tallille harjaamaan ja satuloimaan Miniä. Kukaan ei ollut vielä paikalla, joten sain viimeistellä sen rauhassa, kun se söi viimeisiä aamuheiniään. Lopulta kiskoin sukkahousunsääret suojaamaan sen jalkakarvoja, nostin satulan sen selkään ja lähdin ravaamaan kisapaikalle. Jännitti niin paljon, että vatsaa väänsi ja vähän oksetti, ja puolen tunnin ravimatka tuntui taittuvan noin kahdessakymmenessä sekunnissa. Perillä oli luojan kiitos vastassa Riitta, joka otti Minin ohjista kiinni ja melkein nosti minut sen selästä pois. Hän komensi minut pois jaloistaan ja vaikka kahville, ja määräsi, etten saisi tulla hermostuttamaan Miniä, vaan pysyisin kokonaan poissa. Taikka muuten.

Seurasin siis ahdistuneena Vuorna-nimisen tallin katsomossa Minin luokkaa, joka oli koulukoe noviiseille. Käteni tärisivät, eikä se johtunut liiasta kahvista, vaan siitä, miten hyviä Minin kilpakumppanit olivat. Olin valmis luovuttamaan ja lähtemään kotiin, kun Minin vuoro tuli. Se näytti rumalta ja kömpelöltä muihin verrattuna, ja Riitan olemus oli erittäin kumara ja harmaatukkainen, kun katsoin nuoria ohjastajanaisia. Voi vitsit. Miksi suostuinkaan tähän? Mini nolaisi itsensä, Riitan ja etenkin minut.

Loppujen lopuksi kävi niin, että unohdin seurata Minin suoritusta. Jäin silti katsomoon tuijottelemaan lumisia puita ja haoissa kauempana möllöttäviä hevosia niin kauaksi, että viimeinenkin hevonen ohjastajineen rullaili ulos ja Minin luokka loppui. Seurasi palkintojenjako. Riitta oli ilmeisesti vanha ja höperö, kun ohjasti Minin kentälle. Tai sitten Mini oli pillastunut ja ravasi sinne väkisin, vaikka se olikin epätodennäköisempi vaihtoehto. Seurasin tilannetta kiinnostuneena. Koskahan joku menisi sanomaan Riitalle, että häipyisi hevosineen?

Seurasin, kuinka tuomari lähestyi lopulta Riittaa ja Miniä. Hän kumartui hevoseni puoleen ja taputti sitä varmaankin säälivästi, kun käski Riittaa poistumaan sen kanssa. Tai enhän minä sitä kuullut, koska olin kaukana, mutta näin arvelin. Mutta kun tuomari poistui, olin näkevinäni Minin päässä sinivalkoisen ruusukkeen! Yritin tiirata silmät sirrissä ja katselin niin tarkkaan ja niin epäuskoisena, etten ottanut edes kuvia, vaikka minulla oli oikein järjestelmäkamera mukana.

Kun tulin auttamaan Riittaa Minin harjaamisessa ja satuloimisessa, totesin, että sen suitsissa tosiaankin oli ruusuke, ja Riitalla oli vieläpä ihan oikea kullanvärinen pokaali, joka nojasi huolimattomasti hänen autonsa takarenkaaseen. Mini oli voittanut, siis ollut ihan kaikkein paras luokassaan! Harmitti, etten ollut katsonut sen menoa, enkä ottanut sille herkkujakaan mukaan. Roikuin siis sen kaulassa ja Riitta joutui yksinään hoitamaan hevosen kuntoon. Olin niin omituisessa mielentilassa, etten meinannut päästä kiipeämään Minin selkään edes Riitan auton konepellin päältä.

Kotona hoidin ja puunasin Minin rauhassa odottamaan seuraavan päivän kisoja. Sitten päästin tamman rentoutumaan hakaan uusine sukkahousunsäärineen. Silittelin sitä ja mustasukkaista Mayaa hyvän tovin ennen kuin marssin nokka pystyssä satulahuoneeseen ja löin sinivalkoisen ruusukkeen pöytään niin pontevasti, että kahvikupit hypähtelivät.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Minin odotusajan ensimmäinen puolisko

Astutuspäätös oli helppo. Sitä jotenkin ajautui vain etsiselemään oria ja tiesi heti, että Minin pykäämä varsa olisi ehdottomasti hyvä idea ja mahtava juttu. Varsinaisesta orien selailusta ei voida puhua, koska Suomessa vaihtoehdot olivat rajalliset, tarkemmin sanoen niitä oli kolme ja kaikki olivat hienoja. Kun en saanut itse valittua Minille oria, tulostin kaikkien kolmen vaihtoehdon kuvat kirjastossa ja eräänä alkukesän iltana vein ne Minille katseltavaksi.

"Kenestä näistä sä tykkäät eniten?" kysyin hevoseltani, joka söi heinää karsinassaan, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
"Tässä on tällainen musta, teille tulis varmaan tosi karvainen vauva, kato nyt tätä harjaa, ja sitten nää valkoset on vähän pienempiä ja tällä toisella on jo jälkeläisnäyttöjä. Kato nyt. Voisitko kääntää nyt pään tänne sieltä? Ei sun tarvi tänään päättää, mutta voit edes katsoa."
Lopulta kyllästyin ja niittasin kaikki kolme kuvaa Minin karsinan sisäpuolelle. Kun seuraavana päivänä Mini oli melkein syönyt yhden kuvan, päätin, että se oli sen valinta.

Mini oli valinnut Aurelius-nimisen saksalaisen shirenhevosen, josta oli jo pakasteita Suomessa. Sillä oli siniset silmät, ja kuvassa se oli niin valkoinen, että tietokoneen näytönkirkkautta oli säädettävä, jotta sitä pystyi katsomaan. Mainittavia saavutuksia sillä ei ollut, mutta kiltiksi ja komeaksi sitä kehuttiin.

Kamalan kiimakontrollirumban jälkeen (pelkäsin, ettei tammalle edes tule mitään kiimaa) Mini astutettiin klinikalla. Se lähti omin päin palkatun kuskin mukana eräänä aamuna, ja palasi noin viikon päästä ihan saman näköisenä ja oloisena. Olin varma, ettei se ole kantavana. Kai tiineyden pitäisi jotenkin näkyä? Raskauden hehkuna? Parina iltana Mini hehkui kyllä hieman, mutta se oli vain hikeä, koska aloin käymään Minillä kouluratsastusvalmennuksissa. Kun tamma ei kerran ollutkaan kantavana, voisin vähän treenata sillä.

Unohdin koko varsa-ajatuksen ja keskityin opettelemaan ratsastamaan omalla hevosellani. Ruskakin ratsasti Minillä aktiivisesti koko alkusyksyn. Hyppäsin kerran esteitäkin, ja kiinnyin minun ja Minin valmentajaan, kovaääniseen ja -päiseen Riittaan niin, että aloimme käydä yhdessä maastossa joka perjantai.

Olin Riitan kanssa perjantaimaastossa silloinkin, kun meilläpäin alkoivat ensimmäiset yöpakkaset. Koska ratsastimme sillä kertaa aamuvarhain, maassa oli kuuraa. Vaikka nenäni oli jäässä varpaista puhumattakaan, olin erinomaisella tuulella. Riitta oli juuri sanonut, että ryhtini oli parantunut ratsastaessani.

"Me voidaan sitten jatkaa kouluratsastusharjoituksia kun Mini on varsonut", Riitta tokaisi.
"Mmmitä? Mitenniin varsonut?" kysyin hölmönä.
"Niin siis voidaanhan me vielä hetki treenata jos haluat, mutta kun sä sanoit että haluat pitää tässä vielä pari kuukautta lomaakin. Niin sittenhän Mini ei voi enää treenata sen jälkeen, kun alkaa maha kasvaa. Niin voidaan sitten varsan jälkeen jatkaa, eikä tarvi siis edes vieroitukseen asti odottaa jos ei halua, älä pelkää."
"Tuleeko Minille varsa?"

Riitta katsoi minua kuin idioottia ja sanoi hitaasti ja selkeästi, että sehän astutettiin kesällä, etkö muista. Väitin, ettei Mini tullut silloin kantavaksi. Riitta naurahti ja sanoi, että tulipas, näkeehän sen nyt sokeakin. Sitten hän määräsi, että nyt ravataan, enkä saisi jäädä Minin kanssa jälkeen ollenkaan.

Erosimme risteyksessä. Riitta ratsasti takaisin ratsastuskoululle, ja minä käännyin toiseen suuntaan. Mini käänteli korviaan kävellessään, ja minä aloin haaveilla varsasta. Toivoin, että se olisi tamma. Silloin voisin pitää sen itse ja antaa sen nimeksi Aurelia. Se voisi olla musta niin kuin Minikin. Voisin pyytää Riitan kouluttamaan sitä. Ja olihan ainakin Crimiksellä, Kirstulla ja Kevinillä kokemusta varsojen kouluttamisesta. Ja minullakin töiden puolesta Mêl Serenissä, vaikka minulla ei olekaan koskaan ollut omaa varsaa. Aurelian me opettaisimme kunnolla ratsuksi, ja siitä ei tulisi samanlaista epähevosta kuin Mini on! Ajoon opettaisin sen niin hyvin, että joskus sillä vielä kilpailtaisiin valjakkoajoa! Ihan varmana!

Liu'uin alas Minin selästä ja luovuin Aurelia-mietteistäni. Nyt pitäisi harjata kunnolla muuatta raskaana olevaa naista ja viedä se päiväksi ulos. Maya ja Jackalkin olivat varmana jo hereillä ja ulkona odottamassa sitä.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Kunniamustangi

"Miksen mä saa enää ikinä ratsastaa Mayalla?" Ruska intti kiukkuisesti.
"Miten niin ikinä? Etkö sä enää tykkää mennä Minillä? Laita nyt tää tolle", vastasin heiluttaen riimua Ruskan edessä Minin päätä kohti.
"En mä osaa!"
"Osaatpa! Älä ole vauva. Nyt ihan totta, kyllä sä tiedät että turpa menee tosta reiästä eikä siitä!"

Mini piti päätä niin matalalla, että sen turpa hipoi Ruskan kumppareita, kun Ruska ähelsi sille riimua päähän. Laitoin Mayan kiinni ja oioin vaivihkaa Minin riimun kieroimpia hihnoja, kun Ruska yritti kulmat kurtussa paksuilla hanskoilla saada riimun klipsulukkoa renkaaseen kiinni. En silti puuttunut muutoin toimitukseen, vaan ojensin vain halpaa salmiakkikuvioista riimunarua, jonka Ruska kiinnitti väärään renkaaseen saatuaan Minille riimun vinosti mutta tukevasti päälle. Jouduin hätistelemään Jackalia kauemmas sen aikaa, että Ruska ja Mini pääsivät portista ulos, ja livahdin sitten Mayan kanssa perästä.

Maya ja Mini rapsuttelivat toisiaan korvien takaa seisoessaan harjauspuomilla. Ruska opetteli nostamaan itse Minin kavioita ja puhdisti ne ainakin kolmesti sillä aikaa kun harjasin ja satuloin Mayan. Kun aloin harjata Miniä, Ruska siirtyi suitsimaan Mayaa ja sai raivarin, kun tamma ei avannut suutaan, kun Ruska yritti tukkia sinne kuolainrengasta. Muistutin häntä hiljaa olemisesta ja annoin muistella itse, miten päin kuolaimet kuului laittaa. Mayan omppukuolaimilla ei saisi paljoa tuhoa aikaan, vaikka niitä työntäisi sen kitaan kuinka päin. Lopulta, kun olin kokonaan varustanut Minin satulalla, suitsilla ja riimulla, oli Mayallakin suitset ihan oikein päässään, vaikka otsalle kuuluva harja olikin sotkuisesti ja epämiellyttävän näköisesti sekä otsa- että niskahihnan alla. Maya ei siitä kuitenkaan piitannut.

"Mä meen Mayalla", Ruska vinkui, vaikka kävelikin kypäränsä leukahihnaa räpeltäessään Miniä kohti.
"Älä unta näe. Iskä menee Mayalla. Nyt kun mä nostan, laita jalka tohon jalustimeen. Mä en jaksa muuten sua nostaa noin ylös."
"Miks sä meet aina Mayalla?"
"Koska se on mun hevonen. Mini on sun poni. Älä ole noin löysä!"
"AI! Mun tukka on siellä välissä!!"

Ruska vääntelehti hetken liian isossa satulassa ja otti sitten löpsöistä ohjista kiinni. Silloin päästin hevoset irti ja nousin itse Mayan selkään. Mietin, pitäisikö minun ottaa piiska mukaan ja ajaa sillä Miniä, vai pitäisikö minun ja Mayan ratsastaa edellä, jotta se seuraisi. Ennen kuin tein päätöksen, Ruska oli hytkynyt Minin selässä niin kauan, että tamma oli tajunnut pienen ratsastajan yrittävän antaa pohjeapuja. Sitten Ruskan oli helppo omin päin vetää ensin toisesta ja sitten toisesta ohjasta, jotta Mini ajautui maastopolulle. Siellähän se sitten meni aina niin kuin juna raiteillaan, ellei sitä erikseen pakottanut kääntymään, pysähtymään tai lisäämään vauhtia. Annoin siis Mayan löntystellä Ruskan ja Minin perään ja otin mukaani vain riimunarun niin kuin olin alun perinkin aikonut.

Kun kävelimme lutakossa inhottavan kylmässä viimassa molemmat hevoset rauhallisina ja tyytyväisinä, ajattelin Minin olevan ihan hyvä ensiponi, vaikka se olikin iso. Sehän on tosi rauhallinen, vaikka se on nuori, ja jos Ruska minuun ja äitiinsä tulisi, hän kasvaisi niin isoksi ja niin nopeasti, että kymmenen vuoden päästä Mini olisi ihan minimikokoa. Sitä paitsi Minillä Ruska ei voisi kaahata ikinä kauhean lujaa, eikä hypätä liian korkeita esteitä, ja maastossakin olisi turvallista mennä. Maya sen sijaan, vaikka olikin jo vanha ja kooltaan paljon pienempi, olisi ollut huono lastenhevonen. Se hyppi korkealle, ja nuorena se oli vilkas ja hermostui helposti. Maastossa se säikkyi fasaaneja ja innostui ottamaan laukkakisoja entisessä kodissaan asuneiden tallin Terryn ja Sakun kanssa, ja silloin se pääsi tosi lujaa. Nyt se oli jo mummo, mutta nuorempana se olisi suuttunut Ruskan epämääräisestä ratsastuksesta ja pukitellut levottoman kakaran armotta alas. Mini taas ei paljoa piitannut, vaikka Ruska höpötti koko ajan sille ja minulle, keinui edestakaisin ja osoitteli yllättäen haalari rahisten milloin mitäkin. Se vain marssi tyynesti eteenpäin, ja kerran kun sitä kutitti kyljestä, se pysähtyi rapsuttelemaan itseään hampaillaan ja jatkoi matkaa omin päin, kun sai asiansa valmiiksi. Ruska ei kai edes huomannut, että Mini pysähtyi. Aktiivinen ratsastajatyttäreni oli unohtanut jo ohjat roikkumaan Minin kaulalle.

"Ravataan", Ruska sanoi yhtäkkiä.
"Eikä!" parkaisin.
"Miksei!"
"Siks että mä en nyt voi taluttaa sua etkä sä ole aitauksessa."
"Ei mua tarvi taluttaa!"

Mietin hetken. Pahimmassa tapauksessa Ruska putoaisi. Kyllähän hän voisi kentälläkin pudota, ja olihan hänellä kypärä. Mini ei varmana keksisi mitään outoa, paitsi että se ei välttämättä suostuisi ravaamaan ollenkaan.

"Ravaa sitte. Sä voit ravata tonne kuusen luo ja takasin, sitten mennään kotia. Onko selvä? Askeleenkin jos ravaat kauemmas, niin mun pitää taluttaa sua maastossa niin kauan että sä oot kolmekymmentä vuotta! Ja siihen on kuule niin tosi pitkä aika!"
"Ai kuinka paljo on kolmekymmentä? Onks mummo kolmekymmentä?"
"Ei! Mummo täyttää pian viiskytkuus. Iskä on kakskytviis. Eli kolmekymmentä on paljo nuorempi kun mummo ja vähän vanhempi kun iskä."
"Ai yhtä vanha kun setä?"
"Ei, setä on iskää kaks vuotta nuorempi. Ravaa nyt vaan!"

Ruska sai Minin kävelemään antamalla pohkeita niin tomerasti satulasiipiin, että satula narisi. Raviin tamma ei kuitenkaan siirtynyt samalla taktiikalla. Hetken Ruska yritti, mutta veti sitten ohjasta niin että sai käännettyä Minin takaisin. Molemmat katsoivat minua syyttävästi. Huokaisin.

"Okei. Kokeile uudestaan. Tällä kertaa nojaa vähä eteenpäin. Jos se ei muuten lähde, niin vähän lyöt sitä niillä ohjanperillä niskaan samalla."
"Mutta kovaa ei saa lyödä!" Ruska jatkoi iloisesti fraasilla, jonka olin juuri lisäämässä.
"Niin. Ja voit tehdä sitä heppamaiskutusta, muistakko?"
"Joo!"

Ruska narisutteli uudelleen käyntiin ja maiskutteli Minille sitten niin tehokkaasti, että räkä lensi. Kiihdytysmatka oli aika pitkä, mutta lopulta Mini ravasi muutaman askeleen hervoton Ruska niskassaan roikkuen, ja pysähtyi sitten ilmeisesti omin päin merkiksi määräämäni kuusen luona. Ruska käänsi sen suurella vaivalla ympäri, kiihdytti taas yli puoli matkaa ja ravasi noin neljä Minin isoa askelta. Vaikka ravipätkä ei paljoa ravia oikeasti sisältänytkään, Ruska oli tyytyväinen ja käännyimme takaisin. Hän ilmoitti laukkaavansa seuraavalla kerralla, koska oli katsonut Spirit-elokuvan viikonloppuna ja päättänyt ryhtyä isona hevosia kouluttavaksi intiaaniksi, jonka ystäviä villti mustangitkin halusivat olla. Mustangit muistettuaan Ruska alkoi tähyillä levottomana ympärilleen ja kysyi, onkohan Suomessa mustangeja. Pettymys oli suuri, kun sanoin, ettei Suomessa ainakaan villimustangeja ole. Lohdutin Ruskaa kertomalla siitä norjalaisesta Cheyenne-nimisestä mustangista, joka alkujaan oli villi. Sanoin sen olevan edelleen norjassa, vaikka en ole ollenkaan varma, elääkö Cheyenne vielä. Ruska kysyi, onko Mini mahdollisesti mustagi, ja kun hän kuuli että se on shirenhevonen, hän alkoi lohdutella sitä, että ei se haittaa, Mini ja Ruska voisivat kyllä leikkiä Mininkin olevan mustangi.

Loppumatka kului hitaasti käveleskellen ja Ruskan Spirit-elokuvasta tuttuja laulutulkintoja esittäen. Mini vei Ruskaa minun ja Mayan edellä tasaisesti ja turvallisesti. Tallin pihassa se käveli suurin piirtein itse harjauspuomille ja jäi odottamaan niin kauaksi, että sidoin molemmat hevoset kiinni ja otin alas liukuvasta Ruskasta kopin.

Emme erityisemmin enää hoitaneet hevosia ratsastuksen jälkeen. Ruska kyllä koputteli molempien kavioita kaviokoukulla ja minä puhdistin ne perässä oikeasti. Sitten tuleva intiaanini talutti kunniamustanginsa ihan itse haan portille odottamaan, että minä päästäisin sen takaisin aitaukseen ulkoilemaan. Jackal ravasi heti portille tervehtimään ja oli näköjään viimein oppinut väistämään Ruskan osin melko väkivaltaisia paijausyrityksiä. Maya ja Mini sen sijaan roikkuivat vielä kauan portilla toisiaan tönien ja Ruskan silityksistä kilpaillen. Ajattelin, että kai siitä tytöstä sitten ihan hyvä Dreamworksin villihevostenkesyttäjäintiaani tulisi, kun molemmat tammat niin häntä rakastivat.