perjantai 2. joulukuuta 2016

Miniponi Calmity Trigger

Maya alkoi olla jo vanha hevonen, ja vaikka se oli aina ollut elämäni hevonen, olin alkanut katsella muita hevosia. En Mayan tilalle, sillä mikään ei ikinä voi korvata sitä, vaan Mayan rinnalle. Jos minulla olisi nuori hevonen, voisin ratsastaa melkein joka päivä, vaikka Maya saisi edelleen levätä. Näine ajatuksineni pyöritin Internetin hevospalstoja kuukausia, mutten löytänyt mitään.

Lopulta soitin Alegreen, tunnetulle hevosvälittäjälle.
"Alegre", puhelimeen vastattiin.
Esittelin itseni ja tilanteeni ja sanoin etsiväni jotain kivaa puoliveristä. Hevosen tulisi olla ehdottomasti kiltti, jotta kolmivuotias tyttärenikin voisi sen selässä istua, mutta taitava ratsun ei välttämättä tarvitse olla.
"Meillä saattaa olla juuri sopiva hevonen sun tilanteeseen. Koska pääsisit katsomaan?"
"Vaikka ensiviikolla", lupasin.

Niin minä sitten ajelin Alegreen eräänä pimeänä iltana. Siellä osa hevosista oli vielä ulkona hennosti valaistuissa haoissa, mutta minut vietiin yhteen Alegren mahtavan kokoisista tallirakennuksista. Pitkän käytävän puolivälissä pysähdyimme ja kurkistimme karsinaan - ja voi pyhä jysäys, mikä sieltä karsinasta minua katsoi!

Hevosella oli maailman isoin pää, ja sen selkä oli ainakin kymmenen senttiä korkeammalla kuin minun päälakeni, vaikka minäkin olen melkein 190-senttinen äijänköriläs! Jättiläisen kaviot olivat hieman harvan karvan peitossa, ja jokainen niistä oli suurempi kuin minun kaksi jalanpohjaani yhteensä. Hevosella oli kiilloton karva ja huonokuntoiset harjajouhet, ja olento pelotti minua hiukan, vaikka olinkin aina viettänyt kaiken aikani hevosten kanssa. Jouduin kokoamaan itseäni hetken ennen kuin sain puhuttua.

"Se on Mini", Lumienkuli esitteli hevosen, "se on nyt vähän huonossa kunnossa, koska se stressaantuu tällaisesta myyntitallin elämästä. Mutta sä saisit sen kyllä kuntoon jo muutamassa kuukaudessa. Se on maailman kiltein hevonen."
"Se ei tosiaankaan ole mini", sain ähkäistyä, ja otin askeleen taaksepäin, kun myyjä liu'utti karsinan oven auki.

Mini tuli heti tervehtimään. Se pyyhki hellästi jättimäisellä turvallaan Lumienkulin takinhihaa ja kurottui sitten minua kohti. Ojensin sille käteni, jotta se saisi haistaa minua, mutta haistamisen sijaan se painoi turpansa kämmenelleni ja hörisi maailman pehmeimmän ja lempeimmän hörinän. Huomasin, että sillä oli erittäin lempeä katse, ja silitin hellästi sen poskea. Poskessa oli hieman ihottumaa. Huomasin, ettei hevosella ollut ollenkaan otsajouhia.

"No? Haluatko koeratsastaa?" Lumienkuli kysyi.
"Totanoin. Se ei ole puoliverinen."
"Ei niin. Et sä halua välttämättä puoliveristä, mutta sä haluat välttämättä maailman kilteimmän hevosen. Tässä se nyt on."
"Ei... Ei tämä ole mun hevonen."

Lähdin Alegresta kotiin ilman hevosta ja jatkoin elämääni. Joka yö näin hevosunta omasta Mayastani, niin kuin aina. Nyt Mayan vierellä käyskenteli kuitenkin toinenkin hevonen. Kun ojensin sille käteni, se nuuhkaisemisen sijaan painoi turpansa käteeni ja hörisi. Huomasin silloin sen olevan Mini. Päivät kuluivat, ja ajattelin Miniä joka päivä. Joka yö uneksin siitä. Lopulta otin luurin käteeni ja näppäilin numeron, johon olin soittanut vain kerran aikaisemmin.

"Alegre."
"Hei, tässä Reita. Kävin katsomassa sitä Miniä pari viikkoa sitten."
"Niin?"
"Vieläkö se on siellä?"
"Onhan se tuossa vielä."
"Mä tulen hakemaan sen tänään."

Seuraavaksi soitin Aapolle, joka omistaa Virkku-nimisen tamman omassa tallissaan, jonne Mayankin joskus majoitin. Aapo suostui oitis majoittamaan Minin ainakin väliaikaisesti, kunnes löytäisin sille pysyvämmän järjestelyn.

Seuraavana aamupäivänä seisoin taas kerran Aapon talon ja pienen pihaton pihassa hevosenkuljetusvaunun edessä hevoseni kanssa. Tällä kertaa hevoseni ei kuitenkaan ollut rakas Mayani, vaan uusi tuttavuuteni Mini, joka silmäili uutta ympäristöään huolestuneena. Ymmärsin hyvin, että Minille olisi ollut parasta löytää heti kotitalli, johon se saisi jäädä pysyvästi, mutta tällä kertaa se ei olisi mahdollista. Luotin kuitenkin siihen, että Mini sopeutuisi: tämä oli sille yksi stressaava muutto monen muun joukossa, mutta tällä kertaa uusi koti olisi rauhallinen. Minä ja Aapo hoitaisimme sitä, joten se oppisi tuntemaan kaksi tuttua ihmisnaamaa. Aapon Virkku-tamma puolestaan oli lempeä ja mukava, joten Mini saisi siitä hetkeksi aikaa luotettavan hevosystävän.

Päästimme Minin saman tien Virkun luokse, sillä Alegressa oli kehuttu uuden hevoseni tulevan kaikkien kanssa toimeen, ja Virkkuun ainakin luotin täysin. Mini kävelikin varautuneesti mutta ystävällisesti elehtien ja kierrellen päätyen lopulta paikallaan rauhallisesti odottavan Virkun luokse. Tammat haistelivat ja koskettelivat toisiaan varovaisesti, ja hämmentävän nopeasti alkoivat syödä samasta heinäkasasta hännät pakastuvassa ilmassa huiskien.

"Virkku näyttää aika pieneltä", Aapo totesi hymyillen partansa sisällä.
"Mun mielestä se näyttää normaalilta ja Mini jäätävän kokoiselta", vastasin.
"Mun pitää varmaan korottaa aitaa, ettei toi tule yli", Aapo tuumi.
"Ei se osaa hypätä. Eikä se varmaan edes halua pois enää hetken päästä."
"Mitenkäs Maya?" Aapo vielä kysyi elämäni rakkaudesta.
"Se asuu Hukkasuossa, ja viihtyy tosi hyvin. Mäkin viihdyn siellä. Kaikki on tosi hienosti. Ja niin näyttää olevan teilläkin Virkun kanssa! Se näyttää terveemmältä kuin viimeksi!"

Ennen lähtöäni huusin Miniä vielä pihaton portilta. Tamma tunnisti nimensä ja nosti päänsä, mutta ei tullut luokseni. Olin sille vielä vieras ihminen. Mini ei kuitenkaan tuntunut enää vieraalta hevoselta, vaan se oli jo sillä hetkellä lemmikkini, jota rakastin.