Mini - luuska ja kanttura

"Mä en ymmärrä, miksi sä edes raahasit sen sinne", Crimis huokaisi illalla minun kiskoessani Minin harjasta irti sitä kampauksella pitäviä nyörejä ja töyhtöjä. Vaikka hevoseni oli vain lemmikki, olin nykertänyt sille jo niin monta kertaa shirenhevosten perinteisen kampauksen, että sen jouhet olivat erittäin tukevasti järjestyksessä.
"Siksi että mulla on ilmeisesti noussu kusi päähän kun tää menestyi niin hyvin muissa laatuarvosteluissa", tunnustin äreästi. "En mä ajatellu, että se sais nippa nappa kolmosen."
"Mitä sä sitten odotit? Se oli Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelu! Puoliverisille ja isoille poneille, Reita..."
"No kun se estehommakin meni niin hyvin sillon viime kesänä..."
"No se meni kyllä. Mut hei... Onhan kolmonenkin palkinto", Crimis koetti lohdutella karsinan ovensuusta.
"Älä viitti. Et vaan kerro kenellekään miten paskasti meillä meni."
"Jos sua on alannu kiinnostamaan kilpailut, niin sä voisit vaikka vuok-"
"En voi! Mulla on kaks näitä vitsin--"

En sanonut sitä äreää lausetta loppuun. Tiesin kuulostavani ihan hirveän lapselliselta, mutta minua kiukuttikin niin kuin lasta. Kaks vitsin mitä? Surkeaa luuskaa! Kantturaa! Paskaa konia! Heittelin naruja ja nyörejä hevoseni niskasta karsinan pohjalle purujen sekaan. Maya oli minulle rakas ja se oli eläkkeensä kovalla työllään ansainnut, mutta oli Minikin kiltti, viisas ja hieno. Enkä minä ollut osannut olla ylpeä siitä pitkiin aikoihin. Olisinpa voinutkin vuokrata hevosen. Minulla oli kuitenkin perhe, joka ei voinut syödä pelkkää makaronia hevosten takia, vaikka minä olisin voinut. Lisäksi minulla oli kokopäivätyö ja samat kaksikymmentäneljä tuntia aikaa vuorokaudessa kuin kaikilla muillakin. Sekään ei paljoa auttanut, että Mini kävi ratsastuskoululla osa-aikatöissä. Se oli rakastettu ratsu siellä, mutta vain tietyn porukan kesken. Pikkupojat tykkäsivät siitä alkeistunneilla, koska se näytti mustana ja isona niin hurjalta, ja tädit menivät sillä mielellään, koska se oli turvallinen ja rauhallinen. Kukaan ei kuitenkaan ikinä halunnut sitä sellaisille tunneille, joilla oli tarkoitus oikeasti keskittyä uuden oppimiseen. Minäkään en olisi halunnut! Oli ymmärrettävää, että sen työmäärä jäi aika vähäiseksi.

"Kiitos kun sä lähdit kuskiksi taas", mumisin naama vasten Minin kaulaa.
"Ai hä?" Crimis kysyi ja kahisevasta äänestä päätellen nojautui karsinan ovenpieleen.
"Että kiitti." Anteeksi en kyllä sanoisi.
"Jos sä myisit sen, sä saisit siitä enemmän kun mitä Twististä on pyynti", Crimis huomautti hiljaa.
"Niin mut Mini on isin tyttö", huokaisin hieman harmissani. "Vitsit kun mullakin olis oma talli. Mä ajattelen 12-paikkaista. Sen vielä hoitais ite yksin päivätyönään, ja muiden hevoset maksais mun palkan ja mun kolmen hevosen ylläpidon..."
"Mikset sä sit..?"
"Siks kun mä oon nyt sellasessa työssä, että mä saan hyvällä säkällä aina välillä jonkun nuoren käsittämään, että siitä voi tulla ihan mitä vaan, ja että se on hyvä ja tärkeä. En mä voi siitäkään luopua. Mä rakastan niitä kakaroitakin. Ehkä sit seuraavassa elämässä..."

Isin tyttö hamuili isolla turvallaan leukaani ja minä annoin sille pusun nenänpieleen. Elämässä piti tehdä valintoja, ja minun valintani nyt sattui olemaan niin huono, että sai Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelusta kolmospalkinnon. Mutta toisaalta se ei olisi opettanut lapsia ja tätejä ratsastamaan yhtään sen paremmin, vaikka sillä olisi ollut seitsemäntoista ykköspalkintoa. Keräsin kaikki hevoseni harjassa olleet nyörit ja nauhat.

"Tuu, mennään kahville ennenku mä siivoon sen trailerin. Sulla jäi kesken niiden Ambrellan suunnitelmien kertominen", sanoin ja lähdin kävelemään kohti taukotupaa.
Tuvassa nakkasin kaikki Minin koristeet roskiin. Mitä se nyt niillä?