Mini laatiksissa

Valmistautuminen suureen koitokseen alkoi jo viikkoja etukäteen. Varjelin Minin jalkakarvoja kuin esikoislastani, öljysin sen kavioita, pesin koko hevosen peräti kaksi kertaa, harjasin sen jouhia niin varovaisesti ettei enää yksikään katkennut. Samaan aikaan nukuin öitäni jännityksen takia niin huonosti, että muutuin ensin kalpeaksi, sitten läpinäkyväksi ja hiljalleen kahdeksan kiloa kevyemmäksi. Mini onneksi tuli vain kauniimmaksi.

Kun laatuarvostelupäivä koitti, koko Minin tiimi oli tallilla viiden aikoihin. Crimis peruutti trailerin pihaan odottamaan sillä aikaa kun minä letitin Minin harjan ja hännän niin kuin shirenhevosilla perinteisesti näyttelyissä tavattiin letittää. Olin opetellut tämän taidon vastikään ja harjoitellut niin ahkerasti, että h-hetkellä letitys oli itse asiassa aika vaivatonta. Keitaro-paralla oli pää kipeä, mutta silti hän viimeisteli huolellisesti Minin vaalittuja jalkatupsuja ja paketoi niitä äärimmäisen varovaisesti pinteleihin.

Tavarat oli pakattu jo edellisenä iltana, joten lähtö oli nopea ja sujuva. Mini lastautui oikeastaan itse. Se oli kulkenut viimeaikoina kaiken maailman kissanristiäisissä niin paljon, ettei ihmetellyt yhtään kuljetusautoa. Se matkusti rauhallisesti puolitoista kilometriä: siihen asti, että muistin jättäneeni kännykän talliin. Se matkusti yhtä kiltisti myös takaisin. Seuraavan kerran muistin samassa kohdassa, että kameran akku oli kotona latauksessa. Emme enää palanneet tallille, vaan ajoimme meille kotiin, jossa vihainen vaimoni paiskasi kameran akun ovesta niin voimakkaasti pihakiviin, että ihme on, jos se vielä toimii. Sen siitä saa, kun käy herättämässä vaimoja ja lapsia aamutuimaan.

Ensimmäinen matkakohteemme oli ihan hirveän täynnä puoliverisiä. Niitä kulki edestakaisin. Suurin osa oli ihan kilttejä, mutta koska muutama hirnui ja hyppi, tuntui kuin olisimme kävelleet villihevoslauman keskelle. Aloin nauraa ja itkeä samaan aikaan hysteerisesti ja hoin, että emme tosiaankaan kuuluneet tänne. "Katso Reita, shettis! Katso vuonoheppa tuolla! Katoppa, tuolla on vaikka monta welsh-ponia!" Keitaro papatti yrittäessään harhauttaa minua, mutta en rauhoittunut. Oloni parani vasta kun silmiini osui vitivalkoinen ihme: toinen shirenhevonen! Sen bongattuani Crimis oli jo viimeistellyt hevoseni silmiään pyöritellen. Mini pureksi kuolaimiaan sen näköisenä kuin söisi tikkaria.

En ollut koskaan ollut laatuarvostelussa. Tiesin, että tiedot Minin kilpailutuloksista, vanhemmista ja sen varsasta oli lähetetty tuomareille jo ennalta ja nämä tiedot oli arvosteltu. Paikan päällä arvioitiin ensimmäisenä Minin rakennetta, ja se oli samanlaista kuin hevosnäyttelyissä. Tai ainakin niin otaksun, sillä en ole myöskään ollut ikinä hevosnäyttelyissä. Minun piti kuitenkin esitellä Miniä lähinnä ravissa ja seisottaa sitä kentällä. Tuomari tuli tutkimaan lähempää sen jalkoja ja sanoi muutaman ystävällisen sanan. Mini oli ihan hirveän otettu siitä, että tuomari silitti sen otsaa. Tiesin, että se saisi ainakin täydet luonnepisteet.

Kaikki oli ohitse nopeasti. Tulokset kuulutettiin, vaikka kukaan ei kuullut niitä hälinässä. Mekään emme kuulleet mitään, joten Minin saama pistemäärä ja palkinto jäivät täysiksi mysteereiksi. Sitten minulle ojennettiin vielä jonkin puoliverisen kunniakirja. Onnea vaan, tämä Calamity Trigger -niminen hevonen oli saanut ykköspalkinnon, mutta mitähän Mini sai? En tajunnut piteleväni ihan oikeaa, oman hevoseni kunniakirjaa ennen kuin Crimis sanoi: "oletko sä huomannut, että Minin virallinen nimi on muuten Calamity Trigger?"

Pian porkkanoin juhlistettu Mini oli paikallaan kuljetusautossa. Crimis ajoi varovasti arvostelupaikalta pois koivukujaa pitkin. Minä söin eväsleipää ja myös hiukan käärepaperia, ja Keitaro, jolla oli pää edelleen kipeä, makasi turvavöissä auton takapenkillä ja ulvaisi aina kun auton pyörä osui kuoppaan. Löysimme auton hansikaslokerosta vessapaperiin käärityn hätäburanan, ja niin Keitaro oli paljon paremmassa hapessa tunnin ja vartin kuluttua, kun pysäköimme autoa seuraavaan kohteeseemme.

Tämä laatuarvostelupaikka oli edellistä rauhallisempi. Hevosia ei ollut kauhean montaa - ja näin saman tien Pennrosen kaksi shirenhevosta. Viimeistelin siis Minin rauhallisessa mielentilassa. Tällä kertaa sille laitettiin suitsien lisäksi mahavyökin. Ehdin myös korjailla sen harjan töyhdöt ojennukseen. Keitaro, jonka pää ei ollut enää yhtään kipeä, haki kahvia ja rapsutteli Minin peppua omaa kupillistaan juodessaan.

Arvostelu oli ihan samanlainen kuin edellisessäkin paikassa, ja tulokset kuulutettiin yhtä epäselvästi. Tällä kertaa kuitenkin kuulin juuri ja juuri, että Mini sai kakkospalkinnon.

Sekavan mutta onnistuneen reissumme päätteeksi lastasimme autoon väsyneen Minin, jonka harja repsotti pahasti. Kysyin, ripustaisinko Minin kunniakirjat sen karsinan oveen vai suoraan ihan tallin oveen, että keneltäkään ei jäisi huomaamatta sen huikea menestys. Crimis ehdotti, että tatuoisin sen palkinnot omaan otsaani ja antaisin niitä eväsleipiä nyt heti ja lopettaisin auton ilmastointinappulan räpläämisen.

Pohkeenväistö

Kun oikein keskityin, sain sen aikaan. Pidätin Miniä ohjilla aika ronskisti. Yleensä olin helläkätinen ratsastaja, mutta Minin avut saivat olla aika paljon isompia ja suurpiirteisempiä kuin muilla hevosilla, jotta se edes havaitsi ne. Samaan aikaan painelin sitä oikealla pohkeellani aivan satulavyön edestä. Kun sen etupää alkoi kaartua liikaa vasemmalle, suoristin sitä painamalla jalalla taaempaa ja kiristämällä oikeanpuolimmaista ohjaa. Silloin se alkoi vyöryä sivuittain ravissa kömpelösti, mutta kuitenkin ihan selvästi ristiin askeltaen. Sain sen pidettyä siinä tilassa puristellen sitä oikealla pohkeellani milloin mistäkin kohtaa sen kylkeä aina tarpeen mukaan. Se vaati ihan jumalatonta keskittymistä. Ja lihaksia.

"Nonyt!" huusin Keitarolle yhteenpuristettujen hampaitteni välistä kuin jäykkäkouristuspotilas.
"Niin mitä nyt?"
"Pohkeen-" aloitin kaiken mennessä hyvin, "väistöä", lopetin Minin pyllyn luiskahtaessa taas vasemmalle kuin märän saippuan. Ponini suoritti hyrrämäisen puolittaisen takaosakäännöksen ja tuntui ravaavan useita askelia taaksepäin ennen kuin sain sen taas paineltua ja kiskottua suoraksi.
"Niin no... Tota pitäiskö meidän kuitenkin harjoitella vaan ravia taas?" Keitaro kysyi epätoivoisena. Kun hän oli lupautunut valmentamaan meitä, hän ei ollut tajunnut, ettemme olleet edistyneet viime keväästä lainkaan.
"Me osataan jo ravata!"
"Hah! Näytä! Ei kun siis... Siksi just harjoteltais sitä kun se on teidän totanoinniin, vahvuus."

Minua ärsytti ravata taas rinkiä. Päästin Minin luikahtamaan kavouran sisäpuolelle peesaamaan aidanvierustaa. Istuin sen selässä kädet puuskassa ja annoin sen ohjien roikkua kaulalla kun se ravasi. Suunnittelin jo, kuinka ravaisin täydellistä, ylimielistä ympyrää Keitaron ympärillä pelkin painoavuin niin kauan kunnes harjoittelisimme jotain oikeaa. Kun Mini ei irronnut uranvierustalta vaikka kallistuin miltei vaakatasoon sen selässä, muistin, ettei se taida edes ymmärtää, mikä on painoapu. Ravasimme siis aidanviertä näyttäen ylösalaisin käännetyltä L-kirjaimelta. Keitaro ymmärsi silti, että selkeästi protestoin tavallisia raviharjoituksia vastaan.

"Kuule, nekin tekee jatkuvasti raviharjoituksia jotka menee GP-luokkia", Keitaro maanitteli minua kuin olisin Ruskan ikäinen.
"Mee sä vaikka laskemaan jotain laskuja tai soittamaan pianoa, kun et kerta opetakaan meitä."
"Rasisti. Mutta selvä juttu. Yritä uudestaan pohkeenväistöä tuolta tänne, ja keskity nyt siihen toiseen jalkaan. Ei oo mitään väliä, vaikka Mini menisi nyt vähän mutkalla."
"Hai, sensei!"
"Ihmeellinen ääni kuuluu tosta sun ratsastuksesta koko ajan!"

Mini ravasi kevyesti kuin maantiejyrä. Silti minusta tuntui, kuin ohjaksieni päässä olisi ollut kirppu: jokin niin pieni ja vikkelä, että en ehdi erottamaan sen etupäätä ja takapäätä toisistaan ennen kuin se taas pyörähti ympäri. Keskityin niin voimakkaasti sisäpuolen jalkaani, että hengitin ainoastaan sisäänpäin ja aloin muuttua siniseksi. Kuvittelin mielessäni miten puristaisin Minin ruumiin jonkinlaisten aisojen väliin niin, ettei se edes pystyisi taipumaan. Miksi tuntui kuin ratsastaisin keitetyllä makaronilla, vaikka ohjasotteeni ei varmasti ollut Minille liian tiukka? Vai olisinko tarvinnut sittenkin vielä lisää voimaa apuihini?

Jonkin ajan kuluttua suorittamamme liikkeen saattoi tunnistaa pohkeenväistöksi. Se oli minusta selvä merkki siitä, että harjoitukset kannatti lopettaa onnistumiseen. Keitaron mielestä se oli selvä merkki siitä, että harjoituksia tulisi jatkaa ja tehoja lisätä, kun nyt kerran alkoi sujua. Päädyimme kompromissiin: minä lopetin ratsastamisen siltä erää ja Keitaro aloitti narinan siitä, miten olin laiska ja halusin vain luovuttaa ja syödä pullaa. Sanoin, että ottaisin kaljaa myös, ja kiitin kauniisti tunnista. Rauhoituttuaan myös Keitaro myönsi, että olimme edistyneet.
"Vaikka mä en kyllä auta sua enää vähään aikaan", hän lisäsi.
"Mitä? Mikset?"
"Siksi että sä oot tosi ärsyttävä."
"Selvä, mutta mites se kaljanjuonti kun mä oon harjannu tämän yöpuulle?"
"Käy."

Kun kerrankin on terve hevonen

"Avataan suu", ohjeistin Miniä tallin käytävällä.
"Hyvä", kehuin sitä lyhyesti tiiratessani sen kitaan ja nostaessani molemmilla peukaloillani sen ylähuulta.
"Hyvä hyvä. Pysytään liikkumatta", kerroin painellessani etu- ja keskisormillani Minin leukaperiä ja kurkkua, ihan niin kuin minä jotain imusolmukkeita osaisin sieltä tunnustella. Mini yskähteli.
"Laitetaan päätä vielä alaspäin että iskä yltää", jatkoin muminaani ja painelin Minin niskaa.

Kumma homma. Ihan niin kuin hevosella olisi ääni käheänä. Mitään limaa tai muita ihania eritteitä siitä ei kuitenkaan valunut, eikä se ollut muutenkaan kipeän oloinen.  Se ei edes yskinyt, ellen painanut sormiani kyynärpäitä myöten sen kurkkupoimuihin. Mini saisi kuitenkin palautua normaalisti hirnuvaksi ja vähän äkkiä, taikka meiltä menisi laatuarvostelut sivu suun. En ollut kertonut kuin parille ihmiselle, että olin ilmoittanut Minin sellaisiinkin, koska pelkäsin, ettei se saisi mitään palkintoa. Sitähän verrattaisiin oikeisiin kilpahevosiin!

Mini katsoi minua rauhoittavasti vasemmalla silmällään ja hirnahti hiljaisesti mutta käheästi. Olin näkevinäni rähmää sen rauhoittavassa silmäkulmassa, mutta kun pyyhin sitä, se olikin vain roska. Kurkistin varmuuden vuoksi vielä kerran Minin sieraimeen liman varalta, ja oikein lyysäsin sinne kännykän taskulampullakin, mutta siellä ei ollut mitään.

Hetken tuumattuani nostin silat Minin selkään. Päätin ottaa vaimon neuvosta vaarin ja olla kuvittelematta hevosilleni sairauksia, kun ne kerrankin olivat terveitä.
"Ei sua mikään vaivaa", sanoin sille, "tai ehkä sulla on äänenmurros. Pue nyt nämä päävehkeet niin iskä laittaa sitten ohjat näihin."
Voisin asioikseni ajaa Minillä kioskille oikein oikeilla vaunuilla ja ostaa mehujäätä meille molemmille. Sekin kai laskettaisiin harjoitukseksi niitä laatuarvosteluita varten, ja mehujää voisi tehdä hyvää Minin käheälle äänelle. Sitä paitsi Mini tykkäsi mennä kioskille, kun kioskin setä antoi sille aina kuivaa leipää.

Vauva 10-vuotisneuvolassa

"Hyvä syntymäpäivää. Nyt tule ja vähän äkkiä", supatin Minille. Työnsin sen suupieleen porkkanan samalla kun sekä pujotin sen päähän riimua että talutin sitä jo harjasta portista ulos. Minille oli varattu kymmenvuotistarkastus, ja eläinlääkäri oli seissyt pihassa jo ainakin vartin, ja minä olin ollut hereillä vasta saman verran. Ravasin äkkiä talliin, ja Mini laahusti perässäni kuin hidastetussa elokuvassa. Huomasin samaan aikaan, että Minin jalkakarvat olivat melkein rastoilla ja minun lenkkarini irvisti.

Eläinlääkäri ei onneksi ollut meille vihainen. Hän tutki Minin perusteellisesti. Pyysin häntä katsomaan erityisesti jalkojen kuntoa, koska vaikka nyt rutikuivana kesänä ne olivat tosi hyvät, niissä olisi kosteilla keleillä taas vaikka mitä vaivaa. Niin kuivaa hakaa ei ollutkaan, että Minin karvat eivät imisi kosteutta jostain ja hauduttaneet jalkoja.

Minusta Minin tutkimukset olivat huvittavan näköisiä. Lääkäri oli tosi lyhyt ja ohut tyttö, jolla oli koko ajan ongelmia Minin jättiläismäisten ruumiinosien kanssa. Kun itse painelin Minin selkää puutarhatuolin tai aidan päältä, joutui pieni lääkäriraukka kapuamaan sen selkään, kun ei olisi saanut tarpeeksi voimaa paineluunsa pelkän tuolin päältä. Hampaansa Mini oli oppinut näyttämään minulle kaula pitkänä ja suorana suoraan eteenpäin, mutta niin ylös lääkäri ei nähnyt. Minin yritti kyllä antaa ronkkia suutaan tosi hankalassa kumarassa asennossa, mutta sitä yskitti koko ajan ilmeisesti sen kurkun venyttäminen. Minin jalkoja tutkiessaan pieni lääkäri näytti tutkivan norsun jalkoja. Lisäksi Miniä alkoi siinä vaiheessa kyllästyttää, eikä se olisi halunnut muka nostaa jalkojaan, vaikka oli aina muuten kiltti.

Lääkärin mukaan Mini oli terve kuin pukki, mutta ennen talvea olisi syytä laittaa se hamppilääkäriin, koska se oli raspausta vailla. Mini oli myös vähän lihava, eli ainakaan vielä hampaat eivät haitanneet syömistä. Mini näytti tutkimuksen jälkeen oikein tyytyväiseltä itsensä: ihan niin kuin se olisi juuri henkilökohtaisesti valmistunut eläinlääkäriksi yliopistosta ja tutkinut shirenhevosen. 

Eläinlääkäri lähti ja jäin vääntelemään Minin halpaa riimua, joka oli sen päässä. Yleensä riimut roikkuivat hevosten päissä, mutta Minin riimu oli niin kireä ja pinkeä, että varmaan tuntui inhottavalta. Sillä oli ollut vielä keväällä kaksi hyvää riimua, mutta toinen oli ilmeisesti joutunut ruohonleikkuriin, ja toisen olinpaikka oli tuntematon. Muutenkin ihmisistä taisi tuntua turvattomilta, kun Miniä talutettiin halvoilla synteettisillä riimuilla. Nahkariimusta tulisi sivustaseuraajille kisapaikoillakin sellainen olo, että Mini ei pääsisi vapaaksi, vaikka se alkaisi riehua. Oikeasti edes terästitaaniriimu ei pidättelisi poniakaan silloin, kun taluttaja häviäisi joka tapauksessa vetokilpailun.

"Mä ostan sulle viikonloppuna nahkariimun, tai vaikka tilaan jos ei ole kaupassa sellaista", lupasin Minille. "Se on niin kuin synttärilahja. Äläkä näytä tolta! Sun on turha enää alottaa siitä Pirkan omenasäkistä! Mä en osta sulle karkkia ennen karkkipäivää, en edes synttärilahjaksi! Nyt tassuttelepa tänne niin mennään."

Mini lähti kiltisti laahustamaan perässäni ulos. Kun Khal ravasi sivuttain ohitsemme pylly melkein Miniä hipoen ja Kirstu sinnikkäästi sitä takaisin ruotuun laittaen, Mini katsoi sitä hämmästyneenä. Jos hevosessani oli jotain lääketieteellisesti vialla, se oli aivokasvain tai halvaus. Mini käyttäytyi kuin yhdeksänkymppinen, vaikka täytti kymmenen. Ei se kyllä oikeasti tarvitsisi nahkariimua, vaan se seuraisi vaikka sillä olisi mielikuvitusriimu.