"Toi on naurettavan näköistä", Keitaro kommentoi talikon varresta, kun ravasin Minin kanssa hänen ympärillään. Satulansovittaja oli käynyt eilen, kun en ollut itse osannut etsiä sopivanlaista penkkiä, ja tottakai minun oli heti aamusta päästävä kokeilemaan uutta superkallista yleissatulaa.
"Lapioi sitä lantaa vaan siellä ja kato miten me laukataan!" irvin takaisin ja nostn Minillä ihan ensimmäistä kertaa laukan, nyt kun satulan tukemana uskalsin. Tai yritin nostaa.
Mini käänsi korvansa minua kohti ja hidasti raviaan epävarmana. Annoin sille laukka-avut uudelleen. Sain pari askelta outoa, kompuroivaa peitsiä, ja sitten taas mentiin hidasta mutta tasaista ravia.
"Vitsit sillä on kaunis laukka, ootsä ajatellu mennä koulukisoihin?" kentältä kuului.
"Joo en kans tienny että tää on näin taitava. Koska sä mahdollisesti menet pois, että mä voin kokeilla lähteekö tää laukkaamaan jos kompastuu? Vai juoksutatko meitä niin menis nopeemmin?"
"En kyllä juoksuta, enkä varmaan mene pois, tän mä haluan nähdä!"
Keitaro siirtyi aidan toiselle puolelle nojailemaan ylimpään aitalankkuun, ja minä aloin ravata Minillä mahdollisimman pientä ympyrää, mahdollisimman lujaa. Jos se kompastuisi, sen olisi pakko laukata. Hieno ideani ei kuitenkaan toiminut, koska ilmeisesti Mini oli täysin kompastumisvarma, eikä sillä edes päässyt lujaa. Sen korvat vain törröttivät hämmentyneinä minua kohti. Kai se luuli, että olin vihdoin tullut hulluksi.
"Okei, ei toimi. Mä haen juoksutusliinan ja piiskan", ilmoitin.
Mini jäi hengästyneenä kentälle seisoskelemaan. Juoksin talliin ja toin sieltä mukanani liinan ja piiskan. Minille juoksuttaminen näytti olevan tuttua hommaa, se kun antoi kiinnittää itsensä hienosti liinaan ja alkoi kävellä ympyrää tosi kiltisti, kun maiskautin. Ja pian taas mentiin. Minä toivoin, että Mini kompuroisi. Mini toivoi, että minä lopettaisin sen kiusaamisen jo. Vaikka kuinka ajoin sitä, en saanut aikaan muuta kuin hikeä sen kylkiin ja kaulalle.
"Voi Jeesuksen pyssyt ja puukuulat! Miten tää on mahdollista?" ulvoin hetken päästä turhautuneena. Annoin Minin pysähtyä käynnin kautta ja odotin raivoni laantuvan ennen kuin kävelin ponini luo.
"Laukkaaks se jos se säikähtää?" Keitaro kysyi ja käveli meitä kohti irrottaessani Miniltä liinaa.
"En tiedä. Mä en ole koskaan nähnyt, että se olisi säikähtänyt. Jonkun auton pakoputki paukahti kerran kun mä vein sitä siitä ohi, ja se vaan kääntyi katsomaan. Maya olisi juossut Seinäjoelle asti pakoon..."
"No sun pitäis vaan - AAAAAAAAA!" Keitaro huusi keuhkojensa pohjasta ja vihtoi käsillään. Purskahdin nauruun, kun Mini käveli huolestuneen näköisenä Keitaron luokse ilmiselvästi häntä rauhoitellakseen.
Otin tammaa ohjasta kiinni. Minulta olivat keinot lopussa. Toisaalta tällaisena Mini olisi ihan hyvä hevonen Ruskalle sitten, kun Ruska olisi hurjapää esiteini.
"Hei. Kuule. Juoksisko se kilpaa? Jos lainataan jotain ponia ja kokeillaan?" Keitaro ehdotti.
"En mä usko. Ei tällä ikinä ole tarvetta olla ekana missään..."
"Ootsä kokeillut ajaa?"
"En itse asiassa. Mutta eikö sen silloin pitäisi toimia selästä? Kyllä tää Alegressa nosti laukan ihan kun ne talutti sitä, mutta ei se juoksutuksessa mulla ainakaan", mumisin.
"Olisit heti sanonu! Nouse selkään, isäs näyttää miten talutetaan."
Niin minä taas olin talutuksessa ponillani. Tällä kertaa minulla ei ollut edes ohia käsissäni, vaan ne roikkuivat Minin niskassa, kun Keitaro puristi niitä tamman turvan alta. Mini lähti mielellään kulkemaan vaappuvaa käyntiään, ja raskaaseen raviinsakin se kiihdytti vielä kerran meidän mieliksemme. Kun Keitaro maiskutti ja naksutti tammalle kieltään ja nykäisi sitä ohjista sen näköisenä, että nyt mennään, laukka löytyi ensiyrittämällä. Annoin pohkeita, kun meidät päästettiin parin askeleen päästä irti. Yritin saada Minin pysymään liikkeessä ja näin silmäkulmastani, kuinka Keitaro poimi juoksutuspiiskan maasta.
Piiskan ja rasittavien, maitohapoille jalat laittavien pohjeapujen avulla Mini pysyi laukassa, ja sen laukka oli hassua. Vaikka Mini oli jättiläinen, se tuntui leijuvan ilmassa tosi kauan joka askeleella. Ja kun se osui maahan, se rysähti kiinni puolijäiseen kenttään sellaisella voimalla, että pelkäsin kauempana tönöttävän tallin hypähtelevän ilmaan Minin jysähtelyn jälkimainingeissa. Norsunlaukka ei ollut pelottavaa, koska se oli niin tosi hidasta ja varman tuntuista. Mini ei varmasti ainakaan yrittäisi kiihdytellä ilman lupaa: sehän yritti vain pysähdellä.
Hetken laukkaamisen jälkeen annoin Minin kävellä pitkin ohjin useita minuutteja ja rapsuttelin samalla sen niskaa. Tamma katseli väsyneenä ja tyytyväisenä hevoskavereitaan, jotka kurkkivat meitä haoistaan.
"No ei se kauheen kaunista kyllä ollut", Keitaro tuumasi.
"Ei varmasti. Ei me mitään ruususia olla, mutta kyllä ne perunatkin kukkii."
"Harjottelet vaan. Kyllä se oppii. Opetat kato sen ensi juoksutuksessa ja sitten vaan lisäät ratsastajan ja avut. Ei oo paha!"
"Joo. Odota sen aikaa, että mä päästän tämän takaisin hakaan, niin mä tuun sitten siivoamaan sun kanssa sen Mossen ja niiden haan."
