"Mä haen, mä haen!" ilmoittauduin saman tien, kun alettiin puhua, että pitäisi noutaa muutaman pellon takaa naapurista isot heinäkärryt, jotka olivat olleet siellä kuulemma toista vuotta lainassa. Muut olisivat joutuneet hakea ne autolla, mutta minä ajattelin heinäkärryjen vetämisen olevan kivaa vaihtelua Minille. Häivyin siis saman tien, kesken kahvin, valjashuoneeseen etsimään jonkinlaisia lainalänkiä. Silat ja rintaremmi - virityksellä ei sellaista jättikärryä vedettäisikään.
Löysin ehjät länget ja valjaat, jotka vein harjauspuomille. Ilmeisesti niitä oli joskus käytetty kirkkoreen tai vastaavan vetämisessä, niissä kun oli pölyn alla kilikelloja ja kulkusia ja vaikka mitä.
Mini lähti mielellään mukaani haasta, vaikka päivä oli lämmin ja heinää oli tarjolla. Mayakin yritti tunkea mukaan niin vimmaisesti, että lopulta päätin kytkeä senkin riimunaruun ja ottaa mukaan. En halunnut joutua hevosteni väliin, joten talutin Mayaa vierelläni ja Miniä sen perässä takavasemmalla.
Tammani jaksoivat hienosti odottaa tuplapitkän, kaksi hevosta kattavan harjaussession ajan. Mini torkkui pää puomilla, kun harjasin hevoset. Se jaksoi juuri ja juuri nostaa jalkansa, kun puhdistin ne, ja heräsi vasta kun yritin ujuttaa länkiä sen päähän. Ne eivät nimittäin mahtuneet sen pään läpi edes ylösalaisin, joten jouduin ensin löyhdyttämään ylempää remmiä ja avaamaan sitten kokonaan alemman saadakseni ne oikein Minin jykevälle kaulalle. Tamma ei piitannut kilinästä, eikä kalinasta. Valjaiden häntäremmiä se kuitenkin moitti häntäänsä huiskimalla, vaikka se ei varmana ollut yhtään liian kireällä.
Kun Minillä oli suitset, länget ja valjaat, ja Mayalla ainoastaan suitset, sidoin Minin kaulaan pari riimunarua ja ajo-ohjat. Nostelin kaikki valjaiden roikkuvat remmit ylös ja sidoin kiinni. Sitten kiipesin vaivalloisesti ämpärin päältä harjauspuomille ja siitä Minin selkään valjaiden päälle. Sitten mentiin.
Mini löntysteli hidasta käyntiään pois tallin pihasta ja valtatien vieressä olevaa pyörätietä eteenpäin. Se ei vilkaissutkaan valtatiellä ajavia autoja. Maya ei ollut yhtään hurjemmalla tuulella kuin Mini. Se lompsotti tasaisesti pää pohkeeni tienoolla ja pää alhaalla niin, että ohjat, joista sitä talutin Minillä ratsastaessani, olivat koko ajan löysällä. Vaikka menomme näytti ja tuntui täysin rauhalliselta, tylsältäkin, en olisi uskaltanut lähteä yksin liikkeelle varsinkaan liikenteeseen minkään muun heppakaksikon kanssa. En tosiaankaan ollut niin taitava ratsastaja ja hevosmies, että saisin samaan aikaan pideltyä turvallisesti kahta hevosta. Näiden kahden kanssa tilanne oli kuitenkin ihan eri. Mini oli ihan liian laiska temppuillakseen tai säikähtääkseen, ja Maya oli liian vanha. Ainoa varteenotettava vaara oli, että auto suistuisi tieltä päällemme, ja hevoseni olisivat liian laiskalla tuulella väistääkseen pois alta.
Parin pellon jälkeen käännyimme naapurin koivukujalle. Maya olisi halunnut maistaa vähän voikukkia, mutta seurasi kyllä Miniä, kun ravistelin Mayan ohjia. Isäntä oli onneksi talonsa pihassa ilmeisesti pihakeinua kokoamassa, joten hän pystyi pitelemään Mayaa, kun laskeuduin alas Minin selästä.
"Jaa ettei tämä mossikka jaksa muka yksin kärryä vetää kun pitää olla toinen tamma mukana", ihmetteli isäntä, kun sanoin tulleeni kärryä hakemaan.
"Yksin se saa jaksaa vetää, kun tämä toinen on vaan seuraneitinä", vastasin.
"Pitääkin jaksaa. On siinä suuri hevonen!"
Isäntä valjasti Minin kanssani sillä aikaa, kun perheen kolme lasta tuikkivat sen suupieliin pieniä porkkanoita. Maya katseli kauempana nälkäisen näköisenä, ja oikein pärskähti loukkaantuneena, kun istuin kärryille ja vedin sen ohjista kärryn vasemmalle puolelle. En uskaltanut sitoa sitä kiinni kärryn perään, kun kärry oli niin pitkä ja leveä: en saisi sitä itse irti, jos jotain sattuisi. Pyörätie oli sitä paitsi melko leveä, eikä siinä ollut liikennettä juuri koskaan. Niin me siis lähdimme köröttämään tien oikeaa laitaa, eikä kumpikaan hevonen riehaantunut kärrystä. Itse istuin suurelta lavalta tai peräkärryltä näyttävän kärryn etureunassa, roikotin jalkojani reunan yli ja pidin ohjia löysinä toisessa kädessä. Sillä kädellä, jossa en pitänyt ohjia, talutin Mayaa.
Mini kääntyi tallin pihatielle ja tallipihaan, kun puristin ohjanperät polvieni väliin ja vedin vapaalla kädelläni toisesta ohjasta. Se pysähtyi äänimerkistä. Soitin Crimiksen puhelimeen: olin unohtanut kysyä, minne kärryt laitetaan.
Loppujen lopuksi kärryä ei irrotettu Ministä vielä missään. Siitä oli jo hetki, kun Hukkasuossa oli asunut tarpeeksi väkevä hevonen vetämään heinäkärryjä: viimeksi kuulemma joku suokki. Päätimme siis lastata kärryn täyteen tallin väkeä. Kävin päästämässä Mayan takaisin hakaan, ja niin lähdettiin Minin kanssa lenkille. Mini jaksoi pelkkää käyntiä ja yhden pätkän hidasta ravia, kuormalla kun oli muutama sata kiloa painoa. Kaikilla oli silti kivaa, paitsi kissalla, joka rimpuili itsensä Maxin puristuksesta heti alkumatkasta ja karkasi pusikkoon raivostuneesti mouruten.
