Laidunnusta jo viikko takana

Mini oli ollut viikon laitumella. Kun kävin katsomassa sitä, huomasin aina ensimmäisenä sen elämänilon. Vaikka se oli tallissa aika hillitty tyttö, laitumella siitä oli tullut suorastaan vitsikäs. Se pidättäytyi yhä hurjimmista riehumisleikeistä, mutta osallistui silti moneen hullutukseen. Se jopa kepposteli: jos sillä oli tylsää, se oli näkevinään jotain vaarallista ja lähti muka kauhuissaan pakoon. Sillä tavalla se veti aina mukaansa melkein koko akkalauman ja sai myöhemmin torut kärttyisiltä tammoilta, jotka olisivat halunneet vain rentoutua kaikessa rauhassa.

Jos Mini ei leikkinyt kuin nuori varsa tai torkkunut alahuuli metrin pituisena varjoissa, se syöpötteli Vannin kanssa. Jatkuvasta seisovasta pöydästä nauttimisen lomassa nuo kaksi nostivat aina välillä päänsä ja rapsuttelivat toisiaan säästä. Otaksuin, ettei Minillä ollut ainakaan kauhea ikävä tarhakavereitaan Mayaa ja Jackalia, jotka odottivat kotona. Olin yllättynyt, miten hienosti Mini oli sopeutunut taas uuteen laumaan: se oli niin moneen kertaan hylätty Alegren teurasmyynnin poni, että olisin uskonut muuttamisen saavan sen ahdistumaan uudelleen. Mutta ei. Mini näytti solahtaneen laumaansa vaivatta. Sillä taisi olla mahtavat sosiaaliset taidot.

Kun kävin katsomassa Miniä, se ei yleensä tullut luokseni aidalle niin kuin se tapasi kotona tehdä. En kutsunut tai muutenkaan houkutellut sitä. Ajattelin, että se saisi olla villihevonen yhden kuukauden, ja minä olisin hevoseton ja siksi huoleton. Joku kävisi tarkastamassa Minin joka päivä ja ilmoittaisi kyllä minulle, jos sitä vaivaisi jokin. Aloin nauttia omasta lomastani: Maya oli niin vanha, että pärjäsi mainiosti kotona haassa, Mini oli laitumella, Ruska oli äitinsä kanssa mummolassa, kesäloma oli alkanut töistäkin... Aloin lukea kirjoja, lenkkeilin koirien kanssa kymmeniä kilometrejä ja makasin pihalla riippumatossa, enkä ajatellut iltaisin huolissani hevosia. Molemmilla tammoilla olisi hyvät oltavat ilman minua vielä pitkän aikaa.

Minin kesäloma alkaa!

Minua jännitti ihan hirveästi, kun peruuttelin Minin ulos trailerista Rósgarðurin pihassa. Miniä ei kuitenkaan jännittänyt yhtään, vaan se asteli raukeana alaspäin, vaikka ramppi taipui ja natisi sen jättiläiskavioiden alla. Se ei vaivautunut edes katselemaan ympärilleen, vaikka ympäristö ja hevoset olivat sille ihan uusia, ja vaikka minun käteni tärisivät, kun puristin sen riimunarua. Vaikka aamu oli lämmin, palelin vanhassa urheiluseuran verkkatakissani, ja minun oli ihan pakko lämmitellä käsiäni Minin paksuksi kasvaneen harjan alla.

En muista ollenkaan, mitä sanoin muille hevosenomistajille, ja mitä he sanoivat minulle. Tiesin Veeran ennalta, ja muiden nimiä en muistanut enää hetken kuluttua. Hevosistakin opin vain Bellan nimen, ja senkin pystyin sisäistämään vain siksi, että se oli Veeran hevonen. Mini sen sijaan oli niin rennon letkeä, että sai heti uusia kavereita, vaikka ei vielä päässyt edes muiden hevosten kanssa kosketusetäisyydelle. Se hörähteli vieraille tammoilla ystävällisesti, ja kurottautui niitä kohti nuuhkiakseen niiden kanssa sinunkaupat. Jos se olisi ollut tottelematon ja halunnut väkisin mennä tutustumaan, en olisi saanut sitä pideltyä: kukapa voittaisi hevosen köydenvedossa? Onneksi Mini on kuitenkin mitä kiltein jätti ja seisoi paikoillaan, kaikki neljä jalkaa tiiviisti maassa.

Kävelymatka laitumelle oli lyhyt. Muut hevoset pitivät ääntä ja olivat innoissaan, ja ainakin joku hirnahteli. Mini sen sijaan piti kanssani perää uneliaan oloisena ja yritti hamuilla matkalla heinänkorsia suuhunsa. Sen mielestä aikainen kesä oli ollut ihana sattuma, koska se tykkäsi syödä vihreää. Voi Mini - kunpa se tietäisi, minne se kohta pääsisi!

Kävelimme viimeisinä laitumen portista sisään, ja portti suljettiin takanamme. Kävelimme hyvän matkan päähän muista. Asetuin Minin eteen, puristin molemmin käsin sen ihanan punaisen riimun poskiremmejä ja hieroin vielä yhden kerran poskeani sen leveään otsaan. Itketti vähän. Vaikka Minillä olisi varmasti ihana kesä, minun tulisi hirveä ikävä sitä. Yhtäkkiä olisin halunnut perua koko laidunloman ja viedä tammani takaisin kotiin. Aivan yllättäen minun teki ihan kauheasti mieli ratsastaa ilman satulaa, laukata Minin hidasta laukkaa ja sitten harjata tamma oikein kunnolla. Ei haittaisi, vaikka joutuisin selvittelemään kaksi tuntia sen jalkakarvoja, kunhan saisin vain viettää sen kanssa aikaa. Edes yhden ainoan päivän.

Kun meille huudettiin komento päästää hevoset irti, avasin Minin riimun soljen ja nykäisin riimun nopeasti pois. Kotona Mini olisi jäänyt seisoskelemaan paikoilleen ja olisi halunnut halailla, mutta nyt ei oltu kotona. Välittömästi vapauduttuaan Mini nosti suorilta jaloiltaan laukan ja kaarsi ohitseni niin kovaa vauhtia, että ilmavirta nosti hiukset pystyyn. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sen menevän yhtä lujaa, kuin se nyt meni, laukatessaan pois minun luotani.

Siirryimme aidan toiselle puolelle seuraamaan tammojamme. Yritin opetella muiden hevosten nimet. Vanttu oli vaaleammanruskea suomenhevonen, joka ravasi tutkimassa ympäristöään ennen kuin rauhoittui syömään. Sen emännän nimi oli Laura. Lauran toinen hevonen oli tummempi Tuutu, joka alkoi saman tien kuljeskella Minin kanssa rinnakkain jostain hevosten kielellä jutellen. Veeran Bella koetti haastaa kaksikkoa leikilliseen ravikilpailuun, mutta ei vielä onnistunut yrityksessään.

En kutsunut Miniä enää, vaikka olisin halunnut. Muut tammat voisivat luulla, että se on lellitty isin tyttö, vaikka niinhän se onkin. Oikeastaan pelkäsin, ettei se tulisi, vaikka kutsuisin. Olisin halunnut viedä sen takaisin kotiin, mutta sen sijaan kävelin autolle yksin, punaista riimua roikottaen. Tuntui vähän siltä kuin olisi päästänyt Minin taivaslaitumelle eikä kesälaitumelle.