Mini - luuska ja kanttura

"Mä en ymmärrä, miksi sä edes raahasit sen sinne", Crimis huokaisi illalla minun kiskoessani Minin harjasta irti sitä kampauksella pitäviä nyörejä ja töyhtöjä. Vaikka hevoseni oli vain lemmikki, olin nykertänyt sille jo niin monta kertaa shirenhevosten perinteisen kampauksen, että sen jouhet olivat erittäin tukevasti järjestyksessä.
"Siksi että mulla on ilmeisesti noussu kusi päähän kun tää menestyi niin hyvin muissa laatuarvosteluissa", tunnustin äreästi. "En mä ajatellu, että se sais nippa nappa kolmosen."
"Mitä sä sitten odotit? Se oli Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelu! Puoliverisille ja isoille poneille, Reita..."
"No kun se estehommakin meni niin hyvin sillon viime kesänä..."
"No se meni kyllä. Mut hei... Onhan kolmonenkin palkinto", Crimis koetti lohdutella karsinan ovensuusta.
"Älä viitti. Et vaan kerro kenellekään miten paskasti meillä meni."
"Jos sua on alannu kiinnostamaan kilpailut, niin sä voisit vaikka vuok-"
"En voi! Mulla on kaks näitä vitsin--"

En sanonut sitä äreää lausetta loppuun. Tiesin kuulostavani ihan hirveän lapselliselta, mutta minua kiukuttikin niin kuin lasta. Kaks vitsin mitä? Surkeaa luuskaa! Kantturaa! Paskaa konia! Heittelin naruja ja nyörejä hevoseni niskasta karsinan pohjalle purujen sekaan. Maya oli minulle rakas ja se oli eläkkeensä kovalla työllään ansainnut, mutta oli Minikin kiltti, viisas ja hieno. Enkä minä ollut osannut olla ylpeä siitä pitkiin aikoihin. Olisinpa voinutkin vuokrata hevosen. Minulla oli kuitenkin perhe, joka ei voinut syödä pelkkää makaronia hevosten takia, vaikka minä olisin voinut. Lisäksi minulla oli kokopäivätyö ja samat kaksikymmentäneljä tuntia aikaa vuorokaudessa kuin kaikilla muillakin. Sekään ei paljoa auttanut, että Mini kävi ratsastuskoululla osa-aikatöissä. Se oli rakastettu ratsu siellä, mutta vain tietyn porukan kesken. Pikkupojat tykkäsivät siitä alkeistunneilla, koska se näytti mustana ja isona niin hurjalta, ja tädit menivät sillä mielellään, koska se oli turvallinen ja rauhallinen. Kukaan ei kuitenkaan ikinä halunnut sitä sellaisille tunneille, joilla oli tarkoitus oikeasti keskittyä uuden oppimiseen. Minäkään en olisi halunnut! Oli ymmärrettävää, että sen työmäärä jäi aika vähäiseksi.

"Kiitos kun sä lähdit kuskiksi taas", mumisin naama vasten Minin kaulaa.
"Ai hä?" Crimis kysyi ja kahisevasta äänestä päätellen nojautui karsinan ovenpieleen.
"Että kiitti." Anteeksi en kyllä sanoisi.
"Jos sä myisit sen, sä saisit siitä enemmän kun mitä Twististä on pyynti", Crimis huomautti hiljaa.
"Niin mut Mini on isin tyttö", huokaisin hieman harmissani. "Vitsit kun mullakin olis oma talli. Mä ajattelen 12-paikkaista. Sen vielä hoitais ite yksin päivätyönään, ja muiden hevoset maksais mun palkan ja mun kolmen hevosen ylläpidon..."
"Mikset sä sit..?"
"Siks kun mä oon nyt sellasessa työssä, että mä saan hyvällä säkällä aina välillä jonkun nuoren käsittämään, että siitä voi tulla ihan mitä vaan, ja että se on hyvä ja tärkeä. En mä voi siitäkään luopua. Mä rakastan niitä kakaroitakin. Ehkä sit seuraavassa elämässä..."

Isin tyttö hamuili isolla turvallaan leukaani ja minä annoin sille pusun nenänpieleen. Elämässä piti tehdä valintoja, ja minun valintani nyt sattui olemaan niin huono, että sai Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelusta kolmospalkinnon. Mutta toisaalta se ei olisi opettanut lapsia ja tätejä ratsastamaan yhtään sen paremmin, vaikka sillä olisi ollut seitsemäntoista ykköspalkintoa. Keräsin kaikki hevoseni harjassa olleet nyörit ja nauhat.

"Tuu, mennään kahville ennenku mä siivoon sen trailerin. Sulla jäi kesken niiden Ambrellan suunnitelmien kertominen", sanoin ja lähdin kävelemään kohti taukotupaa.
Tuvassa nakkasin kaikki Minin koristeet roskiin. Mitä se nyt niillä?

Seitsenosainen metritarina, joka kertoo muka ratsastuksesta, mutta oikeasti Reitasta ja rakkaudesta

Chai kertoo
Tapahtui viikolla 2
Chai, Ekku, Kei ja Reita Hukkasuossa: X
Lasse

Maanantai: perusteiden on oltava kunnossa, jotta voi edetä

Muutoksen nimi oli Ekku. Hänen takiaan minulla oli niin määrätietoinen olo jo tallia kohti kävellessäni. Olin kerta kaikkiaan päättänyt oppia ratsastamaan. Löytäisin varmasti jonkun sopivan opettajan taukotuvasta ja sopivan hevosen tallista. Ihan pian meillä olisi oikeasti yksi yhteinen harrastus, kun olin niin huono katsomaan elokuviakin. Minä en osaa mitään. Oli korkea aika opetella edes jotain. Enää en kyllä välttelisi ratsastamista.

Chai

Jo taukotuvan ovenraosta näin, että naulakossa oli talvitakki, jonka hupun reunuksissa oli tekoturkista. Eikö Kirstu kuulostanut muutenkin parhaalta vaihtoehdolta vahdiksi, jos kyse oli minusta ja hevosista? Ainakaan hänen kärsivällisyytensä ei loppuisi ikinä.

"Hei - voisiksä opettaa mua ratsastaan esim nyt?" kysyin häneltä jo ennen kuin sain oven kokonaan auki. Ja kun se aukesi, toivoin todella, etten olisi kysynyt.
Ensinnäkin, sen karvareunuksisen takin vieressä roikkui toinenkin takki, joka oli säähän nähden ihan liian ohut, ja - löisin siitä vaikka vetoa - jonka taskussa oli tupakka-aski, punainen sytytin ja erääseen Audiin sopivat avaimet. Toisekseen, sen karvareunuksisen takin omistaja ei ollutkaan Kirstu, ja tiesin että sen taskussa puolestaan oli Audin viereen pysäköidyn vihreän farmari-Fordin avaimet. Niissä avaimissa olisi kulunut R-kirjaimen muotoinen avaimenperä, joka olisi kauttaaltaan koristeltu EDINBURGH-tekstillä. Harvoin sanoin kirosanan, mutta sillä hetkellä teki mieli sanoa ja peruuttaa sitten moon walkingia käytävälle. Mutta eihän niin voi tehdä. Saatoin vain tuijottaa kauhistuneena Reitaa, joka tuijotti kysyvän näköisenä Keitä, jota en uskaltanut edes vilkaista, koska muuten en enää uskoisi että olin vain kuvitellut hänet.

Kei

"Ai - ai mä?"
Mielikuvitusolentoni alkoi puhua minulle, enkä pystynyt välttelemään häneen katsomista. Vilkaise sitten nopeasti, Chai, vain sen verran ettet ole epäkohtelias, ajattelin. Ja katsoin. Ja voi kun en olisi joutunut katsomaan.
Hän oli niin suloinen ja hämmentynyt, että melkein unohdin ettei häntä oikeasti ole. Ja kun minä katsoin häntä liian kauan, minusta tuntui niin ihanan lämpöiseltä, niin ihanan pehmeältä, että halusin hypätä junan alle ja kuolla mahdollisimman tuskallisesti. Samaan aikaan minä muistin koko ajan, kenen takia aioin tapattaa itseni hevosten kanssa, ja kenen kasvojen katselemisesta minulle tuli rauhallinen eikä itsetuhoinen olo. Mutta vielä kotona olin muistanut ne asiat jotenkin kirkkaammin...
Halusin häipyä vastaamatta mitään siihen kysymykseen. Koko ratsastaminen tuntui typerältä. Halusin kotiin, tai oikeastaan Ekun kotiin. Halusin tietää, pääsisikö Keistä ääni, jos purisin häntä niskaan. Enkä tasan halunnut! Minun teki mieli vetää itseni vessasta...
Mutta Kei odotti vieläkin vastausta. Eikö Reita huomannut, millaisen ihmisen vieressä istui sohvalla, kun pystyi noin vain kääntämään katseensa puhelimeensa ja raapimaan poskeaan? Vaikka Kei oli siinä? Ja mitä minä voisin vastata miehelle, jota ei ole olemassa? Ei, et ainakaan sä! Ei, kun mä luulin teitä kahta Kirstuksi. Ei kun mä harjoittelin yhtä näytelmää varten. Ei kun se oli vitsi. Ei kun mä tarkoitin että Reita!

Arvatkaa mitä. Hätäännyin liian pitkään kestäneestä hiljaisuudesta ja valitsin viimeisen vaihtoehdon.
"Et sä kun Reita!"
"Mitä?" Reita tyrskähti oktaavia tavallista korkeammalla äänellä. "Arvaa kuule kaks kertaa!"
Jos Kei olisi ollut tapansa mukaan hiljaa, koko juttu olisi ollut sillä selvä. Hän oli kuitenkin hyvin puheliaalla tuulella, siis noin satuolennoksi.
"Joo... Olishan se aika oleellista että opettaja osais ensin itse", hän sanoi hiljaa ja selkeästi ajattelematta miltä se mahtoi kuulostaa. Hän alkoi kuitenkin heti korjata toteamustaan toinen kämmen rauhoittavasti kohti Reitaa kohotettuna. "siis mä tarkoitan-"

Reita

"Voi Jeesus, kyllä mä tiedän mitä sä aina tarkoitat", Reita tuhahti oikeastikin vähän provosoituneena, mutta suurimmaksi osaksi vihaista näytellen. Sitten hän laski kahvikuppinsa pöydälle niin että kolahti. "Selvä. Kypärä päähän, poika."

Ihan hetken kuluttua ravasin Reitan edellä Lassen karsinalle. Mutta sitten hän kävelikin sen ohitse ja kääntyi tallin ovilla minua kohti kulmat kohollaan. Hän katsoi kyllä minua, mutta niin kuin valokuvasta: niin, ettei häneen saanut kunnollista katsekontaktia.
"Täs on Lassen karsina", yritin sanoa.
"Hyvä juttu. Minin karsina on ihan muualla."
"Minin! En mä usk-"
"Muahan siitäkin kumminkin syytetään jos sä kuolet, niin parempi vaan pelata varman päälle ja ottaa kiltti poni."
"Mut se on niin iso hevonen!"
"Niin on. Tuu jo", Reita hoputti kärsimättömästi ovelle päin viittoillen.
Ajattelin, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Yritin muistaa miten Reita yritti aina suojella Ruskaa jopa kaikelta naurettavalta, kuten lempeiltä tallikissoilta. Eihän hän antaisi sen lapsen rymytä pitkin metsiä sillä hevosella, jos se olisi hitusenkaan vaarallinen? Eihän?

Mini oli kasvanut vielä metrin lisää sitten viimenäkemän. Ehkä se oli sopiva hevonen jollekin viisi metriä pitkälle Reitalle, mutta ei minulle, ajattelin. Ujutin sen isännän ojentamat suitset sen päähän samalla kun isäntä itse satuloi sitä. Se oli helppo ja nopea homma: Mini ei liikahtanutkaan, eikä edes pelottanut minua siinä paikallaan ollessaan. Sillä on vähän samanlainen väritys kuin Markuksen äidin kissalla... Se käveli Reitan perässä maneesille yhtä kiltisti kuin lehmä... Reitalla oli mukanaan tosi pitkä naru ja piiska. Niiden molempien pää laahasi maata ja piirsi hankeen jälkeä. Minin häntä oli pitkä, vaikka muilla samannäköisillä hevosilla oli lyhyt... Pitäisiköhän se päätään tuolla tavalla matalalla kun joutuisin kapuamaan sen selkään...

"Kiva kun sä-" aloitin rikkoakseni hiljaisuuden.
Reita ravisteli saman tien käteni olkapäältään. En ollut edes ajatellut sitä miten olin laskenut sen siihen. Hän katsoi minua tiukasti silmiin maneesin ovien edessä. Ei niin kuin maalaus, vaan niin kuin koira ennen kuin se puree.
"Sovitaan että sä et koske muhun niin me tullaan heti paremmin toimeen", hän sanoi hyvin hiljaa, yhtä ilmeettömällä äänellä kuin - kuin se joka oli kai hänen kaverinsa tai jotain, se mies jota ei ole olemassa - ja veti Minin perässään maneesiin. Sitten hän jäi seisomaan hevosen kanssa keskelle, nosti ohjat sen pään ylitse kaulalle ja katsoi minua odottavasti. Sen näköisenä, että hyppää selkään vaan.

Ja minä yritin. Mutta vaikka jalustinhihna oli niin pitkällä kuin mahdollista, en saanut mitenkään jalkaani jalustimeen. Voi vitsit. Voi ei. Miten kukaan ikinä pääsi itse tämän otuksen selkään?
Sen sijaan että Reita olisi kironnut hiljaa, niin kuin jo odotin, hän päästi irti hevosensa ohjasta ja kiersi vierelleni sen kylkipuolelle.
"Iskä auttaa", hän mumisi, joskaan ei ollenkaan yhtä hellästi kuin tyttärelleen. "Laita jalka tähän."
Ja niin hän auttoi minut hevosen selkään, ihan niin kuin olisin ollut kevyt kuin Ruska. Sääti minulle jalustimetkin, varmaan siksi kun näytin niin toivottomalta muutenkin. Hän ei katsonut minua kertaakaan, mutta maiskutti hevosensa liikkeelle ja alkoi kävellä vierellämme. Ainakin kahden metrin päässä meistä ja kädet melkein kyynärpäitä myöten taskuissa, mutta silti. Enkä osannut ajatella enää muuta kuin sitä, miten hervottoman korkea hevonen Mini olikaan. Teki mieli painautua sen kaulaa vasten, ihan niin kuin Markuksen äidin kissa painautui litteäksi kiivetessään vahingossa liian korkealle kirjahyllyyn. Mutta en uskaltanut tehdä edes sitä. Kaikki mielikuvitusolentoajatukset ainakin katosivat tehokkaasti mielestäni.

"Mitä sä osaat?" Reita kysyi sitten.
"Mä en osaa mitään", vastasin niin kuin vastaan kaikille, ja hän pudisti päätään vastaukselleni.
"Ei Crimis ja ne oo niin huonoja opettajia ettet sä osaisi mitään", hän totesi, ja katsoi suoraan eteenpäin eikä minuun.
"No - tavallaan kääntää."
"Ja?"
"Ravata."
"Ja?"
"Ja - ja pysäyttää."
"Ja?"
"Siinä se tais - siinä kai kaikki."
"Voi Jeesus", hän huokaisi taas. "Selvä. Ohjat käteen. Kun sä osaat kerta liikkeelle lähteä niin painele siihen nyt sitten vauhtia ja pysäytä tonne keskelle."
"Mitä jos se lähtee-"
"Kuule. Se ei lähde minnekään. Se ei varmaan lähde vaikka sä haluaisit. Mä lupaan ettei lähde."
Sitten hän katsoi minuun sillä tavalla lohduttavasti, niin kuin kaupassa äidistä eksyneeseen vieraaseen kakaraan katsotaan ennen kuin häntä varovasti lähestytään, enkä enää koskaan sen jälkeen epäillyt hänen olevan oikeastaan robotti.

Mini oli helppo pysäyttää. Sen sijaan liikkeelle lähteminen oli vaikeaa. Se ei halunnut kävellä. Kun Reita huitaisi pitkällä piiskalla sen takapäätä kohti ja sai sen kävelemään, se meni muutaman askeleen ripeästi mutta löntysti sitten koko ajan hitaammin. Opin miten sitä piti pitää liikkeessä vähän niin kuin keinuhevosta. Sitten kävely alkoi sujua, mutta vieläkin minulla oli suunnattomia vaikeuksia saada sen moottori käynnistettyä joka kerta kun pysäytin sen. Reita sanoi aika vähän kirosanoja, ja nekin puoliääneen. Lähinnä ruotsiksi, mutta myös suomeksi. Niistä muutamat olivat minulle ihan uusia. Minä en sanonut mitään. En ollut varma kirosiko hän minua, vai ylipäätään sitä että joutui olemaan viileässä maneesissa, vai kenties laiskaa hevostaan, josta oli valittanut paljon viimeaikoina. Minusta hevonen oli kuitenkin täydellinen. Se ei varmasti riehuisi.

Hän puhui minulle hämmentävän samalla tavalla kuin Ruskalle, joka on kuitenkin viiden. "Käännä tänne mua päin", hän saattoi sanoa sen sijaan että olisi käskenyt vasemmalle. "Muistakko miten pysäytetään?" hän kysyi. "Uskallakko peruuttaa siitä?" Hän myös löysi melkein kaikesta tekemästäni jotain, mitä saattoi kehua. Vaikka se olisi ollut kuinka pientä. "No, nyt oli kyllä ainaki lempeät ohjasavut", hän sanoi kerran, kun Mini ei tainnut edes huomata kuinka yritin pysäyttää sen.

Vain kerran hän hermostui.

"Selvä. Nyt kun sä käännät sen voltille-"
"Heei! Mä tiedän mikä se on!" ilahduin heti.
"No hienoa", Reita sanoi sarkastisesti, "mutta kuitenkin. Älä pelkästään sillä ohjalla käännä. Muuten se laittaa pään vinoon ja kävelee suoraan vaan kun se on niin laiska. Pidät tämänkin ohjan koko ajan tuntumalla - muista pohjeavut - hyvä. Sit sillä sisäpohkeella nyt vähän - Chai tällä mun puolen pohkeella - voi vit - kuuntele ennen kun teet!"
"Sori!"
"Sä oot niinku mun oppilaat! Mä just yritän kertoa mitä tehdään, niin joku ääliö huutaa et mikä sivu! Sillä sisäpohkeella sä katot ettei se tee mitää lievästi vammaista ympyrää, vaan voltin! Ei kun paina kunnolla."
"Mä painan."
"Se on norsu eikä hevonen, ei se mee niinku Lasse."
"Siihen sattuu!"
"Paskat satu. Mee tosta uus voltti, paina vaikka kantapäällä jos ei muuten."
"En mä osaa-"
"Älä ny. Osaat sä. Lasse olis varmaan ymmärtäny ton."
Ja minä ymmärsin, että se oli anteeksipyyntö siitä, että hän oli juuri suuttunut minulle. Sen jälkeen en enää koskaan pelännyt Reitaa enempää kuin ratsastamista.

Sitten opettajani sanoi, että nyt ravataan. Hirvitti, niin kuin aina, mutta turhaan. Totesin nopeasti, että Minin ravi oli kaukana Lassen ravista. Tämä hevonen lompsotteli eteenpäin pitkin mutta hyvin hitain askelin, ja jotenkin se tuntui normaalimmalta kuin Lassen ravi. Ikään kuin Lasse olisi ponnistanut ravissa ylöspäin ja Mini eteenpäin. Hengissä selviytyminen tuntui helpommalta tämän hevosen kanssa - kunhan en ajatellut miten hirveän korkea se oli. Putoaisin puoli metriä korkeammalta, jos putoaisin tämän hevosen enkä Lassen selästä... Ja silti suoritin elämäni ensimmäisen ravivoltin. Siis käänsin hevosta. Siis pystyin tekemään ravissa muutakin kuin sinnittelemään mukana. Siis minä. Se oli kehno voltti, ja suoraan sanoen suurimmaksi osaksi pelkillä ohjilla ohjattu. Reita hymyili. Se loppui heti kun hymyilin takaisin.

"Huomennako sitte taas?" Reita kysyi kun laskeuduin hänen hevosensa selästä.
Mitä? Aikoiko hän vapaaehtoisesti viettää aikaa kanssani? Pelkkää härkäpäisyyttään? Vain todistaakseen jonkin pointin sille - sille yhdelle?
"Mä oon - mulla on jalkkista", sanoin, koska Markus tekisi murhan jos yrittäisin olla toisenkin kerran poissa saman vuosisadan aikana.
"Joka loppuu... ...monelta?"
"Kuudelta."
"Selvä... Puoli seittämältä sitten tänne", Reita sanoi, tai oikeastaan se oli ärähdys, koska hän läpsi samalla kättäni kauemmas itsestään. Hänen kaulahuivinsa oli kierossa, enkä kestänyt sitä. "Äläkä lääpi, usko jo!"


**

Tiistai: kun oppii perusperiaatteen...

Ennen seitsämää ravasin taas. Voltti ei ollut tosiaankaan pyöreä, mutta Mini kääntyi sentään. Reita osoitteli sen pyllyä välillä pitkällä, eilen maneesiin unohtuneella piiskalla. Ahdisti ravata minuutti toisensa perään. Olin varma, ettei hevonen jaksaisi niin kauaa yhteen menoon.
"Äh! Sille ravi vastaa ennemminkin meidän kävelyä! Hevoset ravaa luonnossa paikasta toiseen eikä kävele", Reita kuitenkin väitti, kun sanoin huolenaiheeni ääneen. Silti tunsin miten Mini alkoi puuskuttaa. Ja lopulta se alkoi hiota. Ja minun jalkani väsyivät niin kauheasti, kun yritin pitää sen hevosen jatkuvasti ravissa. Lasse ravasi itsestään. Tämä hevonen ei. Tätä piti muistutella.

"Joko sä tiedät mitä sä haluat kesään mennessä osata?" Reita kysyi sitten kun sain antaa Minin mennä hetken käyntiä ja tasata hengitystään.
"Aii - ehkä sen verran ratsastaa etten mä koko ajan pelkää että mä putoan?" ehdotin.
"Ei. Sen sä opit kun sä pari kertaa oikeesti putoat", hän ilmoitti eteenpäin katsellen ja vierellämme kahden metrin matkan päässä kävellen. "Joku parempi tavoite."
"Että mä osaan laukata?"
"No jos sä haluat niin sen sä voit oppia saman tien!"
"Ei!! Ei."
"Joku isompi tavoite!"
"Että mä voin mennä maastoon?"
"Selvä. Maastoon oikealla hevosella. Ei Minillä. Lähde tosta kulmasta kevyttä ravii tonne kulmaan, keskellä vaihdat kevennystä ja sit tuolta kulmasta suuntaa. Mä saan sut alkuun, mut sit sä joudut oikeesti kysyyn Keitarolta. Mutta sit sanot sille kans et mä olin niin hyvä opettaja ettei se voi ikinä korvata mua..."

Ja taas me ravasimme ja jokin oli muuttunut. En pelännyt kuolevani. Pelkäsin että hevonen läkähtyisi. Olisin halunnut lopettaa, tai ennemminkin pitää tauon, ja lohduttaa Miniä. Reita sanoi, että ratsastuksen ja hevosen koko käsittelyn perusperiaate on, että hevonen väistää ihmistä ja pyrkii tasapainoon. Käsitin, että minun ei pitänyt pyrkiä niinkään johdattamaan Miniä, vaan ennemminkin ajamaan tai paimentamaan sitä, ja yhtäkkiä sen saaminen liikkeelle ja kiihdyttämään olikin miljoona kertaa helpompaa.

Ratsastuksen jälkeen seurasin Reitaa ja Miniä talliin. Hän eteni hämmentävän nopeasti, mutta kun väsyin siihen juoksemiseen kipeine jalkoineni, hän hidasti samaan aikaan kuin minäkin.Hän käveli melkein hangessa, eikä auratulla alueella, mutta kun siirryin itse aivan leveän polun vastakkaiseen reunaan, hänkin siirtyi keskemmälle ja käveli hevosineen tasaisemmalla maalla.
"Milloni sä ihastuit Maijaan?" kysyin silloin.
"Sillon kun mä yks kesä pyysin sitä ajelemaan. Mulla oli punanen Peugeot XPS ja sillä oli tietenkin musta Derbi Senda. Mä en tienny että sillon oli sen rippijuhlat, eikä se sanonu. Mutta se ilmestyi sitten Derbillänsä, ja sillä oli sininen satiininen mekko, hirveet irvistävät lenkkarit ja tikkejä leuassa kun se oli mäiskähtäny viikonloppuna Derbillä naamallensa Siwan takana", hän vastasi minuun katsomatta ja käveli yhtä hitaasti laahustaen kuin minäkin.
"Ja sit kaikki muuttui", ehdotin.
"Kuule, ei muuttunu."
"Miksei?"
"Siksei, että se rakasti eniten Derbiä ja seuraavaksi eniten sen poikaystävää, enkä mä tullu edes kolmantena."

***

Keskiviikko: kun yrittää muistaa, että toinen puhuu vähän eri kieltä...

Oli omituista ratsastaa Lassella Minin jälkeen. Se tuntui sopivamman kokoiselta, mutta tuntui kiihdyttelevän omin päin. Minun oli pakko sanoa ääneen, että minua pelotti liikaa. Pystyin ravaamaan sillä suoraan, mutta en pystynyt keskittymään samaan aikaan mihinkään muuhun.

En enää edes epäillyt, että Reita suuttuisi. Tiesin että hän oli niin kuin suurin osa purevista koirista. Ihan harmiton, jos häntä ei ahdistellut jollain tapaa nurkkaan. Kova räksyttämään ja ehkä välillä paha suustaan, mutta mielummin hän aina poistuisi paikalta kuin purisi, jos hänellä olisi mahdollisuus tehdä kumpi tahansa.
Reita laittoi Lassen tosi pitkään naruun niin että se ravasi pienempää rinkiä hänen ympärillään. "Mä en tykkää tästä hevosesta", hän mutisi parikin kertaa, ja muistutteli usein käyttämään lempeämpiä apuja Lassen kanssa kuin Minin kanssa. Minä tunnistin sanan apu, ja hetken kuluttua ravasin itse. Kun hymyilin Reitalle, hän hymyili takaisin. Voltit eivät olleet pyöreitä, mutta Lasse ei epäröinyt lainkaan. Se tiesi, mitä minä siltä pyysin, vaikka jalkani olivat ihan hirveän kipeät edellisistä ratsastuskerroista. Ymmärsin, miten turhauttavia ratsastusyritykseni olivat siitä olleet. Epäselvät apuni tuntuivat siitä varmasti samalta kuin äidin kanssa puhuminen tuntui minusta. Siinä tuli pää kipeäksi, kun yritti poimia vieraasta kielestä yksittäisiä osaamiaan sanoja ja muodostaa niiden avulla käsityksen siitä, mitä mahtoi olla tapahtumassa. Varmasti hevonenkin tunsi itsensä huonoksi, kun epäonnistui koko ajan yrityksistään huolimatta. Ainakin Lasse oli aina yrittänyt tosi sinnikkäästi ja hienosti.

Kun palasimme talliin, kävelytin Lassea Reitan vierellä, mutta ainakin kahden metrin välimatkan päässä. Katsoin eteenpäin ja näin sekä Reitan että hevosen silmäkulmistani. Silloin opettajani otti kädet pois taskuistaan.
"Etsä koskaan halunnu muita lapsia kun Ruskan?" kysyin häneltä.
"Halusin, aina", hän vastasi ja nyppi kulmakarvaansa.
"Äiti muistuttaa aina että mun ikäsenä sillä oli jo mut", sanoin hiljaa ja vähän hätääntyneenä.
"Kyllä sä kerkiät. Tee ny jotaki muuta sillä aikaa."
"Niinku mitä?"
"En tiiä. Käy vaikka lukio, että sulla on jotain mahdollisuuksia siihen sun unelma-ammattiis. Ja lopeta ittes vertailu muihin kun siitä ei oikeasti seuraa muuta kun hulluksi tuleminen, kun aina joku on sua parempi."

***

Torstai: on luotettava toiseen, jotta kehittyisi

"Laukkaa", Reita ilmoitti jotenkin omituisen innostuneena, kun kysyin mitä tehtäisiin. Hän oli kuulemma kiireinen ja harjasi siksi Miniä kentän keskellä, kun lämmittelin Lassea hänen ympärillään käynnissä - ja ihan itse ravipätkissäkin.
"En mä osaa", kerroin kauhistuneena.
"Et tietenkään kun ei oo opetettu", Reita naurahti. "Hetken päästä sä osaat."

Kun Lasse oli lämmitelty, Reita keskittyi taas minuun eikä Miniin. Hän poimi taas sen pitkän piiskan maasta, ja sanoi enemmän itselleen kuin minulle, että Lassea pitäisi kylläkin korkeintaan hidastaa sillä piiskalla, eikä ajaa kovempaan vauhtiin. Hän kiinnitti Lassen taas pitkään naruun, jota sanoi liinaksi, ja niin meidän piti laukata Minin katsellessa levollisena kentän vastakkaisessa päädyssä.

Ensimmäisellä kerralla säikähdin laukkaa niin kauheasti, että Lasse vaihtoi kahden askeleen jälkeen epätasaiseen, jolkottavaan raviin.
"Sehän meni paremmin kun mulla viime ratsastustunnilla", Reita kehui oikein tyytyväisen näköisenä. "Uudestaan."
Toisella kerralla tiesin mitä odottaa ja tarrauduin Lassen lyhyisiin niskajouhiin. Se meni ihan liian lujaa... Ja siirtyi ihan itse raviin laukattuaan joitain askelia. Muistin elävästi ensimmäiset kerrat kun ravasin sillä.
"Sit vaan uudestaan niin kauan että joko opit tai kuolet kun yrität", opettajani kehotti kepeästi ja leikki piiskalla. "Mä ajan sitä vielä pari kertaa, mut sitte sä annat itte avut kyllä."

Välillä kertailimme Lassen kanssa itseksemme ravia ja Reita puhdisti Minin kavioita. Välillä hän viittoi meidät luoksemme ja laukkasimme taas. Puolen tunnin kuluttua luotin hevoseen enkä pelännyt putoavani. Siihen oli hyvä lopettaa.

"Ootsä koskaa tehny mitää väärää?" kysyin matkalla maneesilta talliin.
"Häh? Tietenki", Reita vastasi hämmästyneellä äänellä.
"Mitä?"
"No samaa mitä kaikki. Ryypänny alaikäsenä, ajanu mopoa ilman korttia-"
"Ei kun jotain oikeesti pahaa", korjasin
"Niinku mitä?"
"Ootsä vaikka lyöny ketää?" kysyin, vaikka olisin halunnut kysyä, olisiko hän joskus ihastunut Maijan ohella vaikka johonkin mieheen, joka ei osannut ainakaan kauhean hyvin hymyillä, ja tuntenut tukehtuvansa aina tämän lähellä ja tiennyt joutuvansa lopulta Helvettiin.
"En, mut pari kertaa olis kyllä ehdottomasti pitäny lyödä."
Minusta oli outoa keskustella niin hirveän pitkän välimatkan päästä, mutta se taisi olla ainoa oikea tapa Reitan kanssa.
"Mä teen koko ajan oikeesti kaikkee väärää-" aloin kertoa niin hiljaa, etten ollut varma kuulisiko hän.
"Se tarkottaa että sun pitää vaihtaa sitä seuraa missä sä liikut. Se kuka sulle hokee tommosta niin monta kertaa että saa sut uskomaan sen, tekee pahaa."
"Sä et tiedä mitä mä oon tehny", väitin hänelle.
"En niin. Kerro joku kerta, niin mä kerron ettei ne asiat oikeasti oo niin pahoja. Ei ne juuri ikinä ole."

***

Perjantai: parasta on saavuttaa henkinen rauha edes hetkeksi

Olin lopussa. Hölskyin Lassen selässä kuin säkillinen riisiä, mutta olin niin näännyksissä, etten tosiaankaan pelännyt mitään. Reita sanoi, että raviympyräni muistuttivat volttia. Kun ravailimme Lassen kanssa, hän käveli pientä rinkiä kentän keskellä. Maya, joka hänellä oli mukanaan, seurasi uskollisesti perässä. Se ei piitannut laukannostoista, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

Ei siitä, kun maneesin ovi avautui.

Eikä siitä, kun oikea satuolento aineellistui maneesiin.

Tai siitä, kun meinasin pudota sen vuoksi, ja Lasse pysähtyi omin päin kesken liikkeen horjumiseni takia.

Korvissani soi, enkä ymmärtänyt ollenkaan mitä maneesissa puhuttiin. Kei sanoi jotain Reitalle täysin ilmeettömänä ja eleettömänä, enkä saanut katsottua minnekään muualle, vaikka kuinka yritin. Reita vastasi jotain ja näytti oikein ylpeältä nokka sillä tavalla pystyssä. Kei kohotti kulmiaan. Reita käveli seuraavaksi puhuessaan häntä kohti oikein korostetun suorana ja oli nakkelevinaan hiuksiaan niin kuin pitkätukkaiset tytöt, ja Maya seurasi pää matalalla perässä. Kei vilkaisi minua ja sanoi sitten Reitalle taas jotain minuun päin nyökäten.
"Osaa se", kuulin sitten yhtäkkiä Reitan sanovan, niin kuin minut oltaisiin nostettu veden alta. "Ja helposti osaakin. Eiks niin poika?" hän kysyi sitten minulta ja katsoi minua niin kuin olisin hänen omin käsin maalaamansa mestariteos.
"Mitä?" kuiskasin. Rykäisin ja toistin sen kovempaa.
"Että tottahan sä nyt osaat hevosen laukassa hallita kun isäs on niin hyvin opettanu", Reita sanoi, oikeastaan Keille, hyvin tyytyväisenä itseensä.
En kuullut miten Kei tuhahti, mutta näin sen hänen kulmakarvojensa asennosta ja siitä miten hän kallisti aavistuksen päätään. Reita tuntui provosoituvan siitä niin paljon, että Kein täytyi olla härnännyt häntä samalla eleellä aikaisemminkin.
Reita sanoi jotain, joka ei ihan kuulunut minulle asti, mutta joka loppui "...ttu teitä kiinalaisia". Sitten hän kääntyi ja huusi minulle: "Chai! Laukkaa nyt malliksi että toi setä näkee kuinka väärässä se taas tässäkin asiassa on!"

Ja niin me laukkasimme. Vielä kerran. Se ei mennyt hienosti. Se oli surkeinta laukkaa sitten ensimmäisten yritysteni. En pystynyt keskittymään, enkä ajattelemaan. Pelkäsin kuolevani, mutta en hevosen takia. En edes vilkaissut enää maneesin ovelle - koska eihän siellä ketään voinut oikeasti seistä toinen käsi liian ohuen takin taskussa. Ja silti tunsin koko ajan miten hän oli siellä. Ajattelin määrätietoisesti syytä, miksi olinkaan tässä, hevosen selässä, näin monena päivänä putkeen. Se ei ollut ratsastamisen ilo, eikä se ollut Reitan ja Kein suurimmaksi osaksi teeskennelty riita. Kesällä minä sanoisin Ekulle, että nyt lähdetään maastoon...

Surkea, epätasainen, hallitsematon laukka kelpasi. "HAH!" Reita huudahti Keitä kohti. Lasse hidasti itse ravin kautta käyntiin. Tuijotin itsepäisesti selkä kumarassa sen harjaa ja laskin sen askelia. Halusin niin hirveästi lopettaa. Ratsastuksen siltä päivältä. Tallilla käymisen ikuisiksi ajoiksi. Käänsin Lassen toiseen suuntaan ennen kuin olimme liian lähellä Mayaa. Reita jutteli ihan ystävällisesti Keille laitaa nojaten ja Maya piti turpaansa hänen niskassaan ja silmänsä kiinni. Tiesin miten Kei nojasi kyynärpäillään kentän laitaan, koska olin nähnyt sen niin monesti. Jos katsoisin sinnepäin, näkisin miten lähellä hänen kasvonsa olivat Reitan kasvoja, ja näkisin taas ettei kukaan muu mennyt Keistä niin sekaisin kuin minä. En pystynyt katsomaan.

Miten ihminen, jota ei ole edes olemassa, voi viipyä niin äärettömän kauan ennen kuin katosi, niin kuin satuolennon kuuluu? Sattuikohan polttomerkitseminen saman verran vai vähemmän kuin tämä? Ainakin se sattuisi vähemmän aikaa.

Kun kävelimme tallille, en meinannut jaksaa enää. Olin poikki ratsastamisesta, mutta vielä enemmän olin jotenkin sisäisesti hajalla.
"Mitä jos joku on ihastunu kahteen ihmiseen samaan aikaan?" kysyin äärimmäisen ahdistuneena, kun en kestänyt enää ajatuksiani. En olisi ikinä kysynyt sitä Reitalta, jos ei olisi ollut oikeasti ihan pakko.
"Niin? Eikö suurin osa ihmisistä oo jossain vaiheessa?" Reita kysyi huvittuneena. "Mä ainaki."
"Tä? Sä oot naimisissa!"
"Joo, mutta mä saan ajatella mitä mä haluan", hän sanoi hitaasti. "Kyllä mun tekee välillä mieli vaikka lyödä jotakuta kuonoon, mutta kun mä en lyö, niin kaikkihan on hyvin. Niin miksi mun pitäis sitten ahdistua muistakaan ajatuksista? Niitä tulee ja menee..."
Se tuntui samalta, kuin jos joku olisi nostanut minut avannosta juuri ennen kuin hukuin. Teki mieli alkaa itkeä. Mutta en itkenyt. Olin vain sen illan onnellinen ja huoleton. Koska ajatuksia tulee ja menee.

***

Lauantai: miten ratsastuksesta alkoi tulla parempi olo kuin muista harrastuksista

Kunnon yöunien jälkeen en ollut niin lopussa kuin edellisiltana, mutta joka paikkaa särki kaiken sen ratsastuksen vuoksi. Kotona muistin helposti, miksi minun piti oppia ratsastamaan. Minun syyni nimittäin nukkui vieressäni ja teki minusta onnellisen ja rauhallisen. Minä, joka en ikinä makoile sängyllä huvin vuoksi, kiedoin käteni paremmin hänen ympärilleen ja toivoin, ettei hän heräisi ihan vielä. Ettei tarvitsisi nousta ihan vielä. Ettei tarvitsisi lähteä pissattamaan koiraa, joka taisi olla nukkumassa olohuoneen epämukavassa nojatuolissa. Ettei hänen tarvitsisi lähteä tallille ja minun päästää hänestä irti. Tiesin kyllä olevani naurettava, koska meillähän olisi aikaa kunnes kuolema meidät erottaisi... Koska minä sain ajatella mitä halusin... Ja ajatuksia tulee ja menee...

En viitsinyt lähteä tallille. Reita ei aikonut mennä sinne, koska Ruskalla oli kuulemma menoa. Oli huvittava ajatus, että kiinnostukseni sitä paikkaa kohtaan oli koko viikon riippunut hänestä.

Sen sijaan lähdin Seurakuntatalolle apukäsiksi lastentapahtumaan. Siellä oli jokin pieni poni, jolla sai mennä talutusratsastusta, ja toisella puolella taloa pääsi moottorikelkka-ajelulle. Sisällä oli taikataikinan muotoilua, kasvomaalausta, piirtämistä, ongintaa ja kaikkea muuta sellaista muinaista huvia, jota tunnuttiin järjestettävän enää vain sen kaltaisilla pienillä paikkakunnilla. Olin hetken merenneito ja muutin lasten viisiäkymmeniä senttejä onginnassa pieniksi leluiksi ja muuksi krääsäksi merenneitovoimillani. Siinä aika kävi kuitenkin nopeasti pitkäksi. Onneksi merenneitoja vaihdettiin usein. Kun pääsin taas vapaaksi, maalasin lasten poskiin koiria, kissoja, hevosia, pääkalloja, sisiliskoja ja ties mitä muita. Niiden ei tarvinnut olla mestarillisia ja silti lapset olivat niihin tyytyväisiä.

Kasvomaalauspisteellä sain tietää, mitä menoa Reitan tyttärellä oli. Maalasin Ruskan poskeen Mayan, ja Ruska pussasi minua nenään. Hänen äitinsä taputti minua käsivarteen lähtiessään. Reita hymyili vähän, ja kun opea huutava ala-astelaisten lasten lauma saartoi hänet, Ruska oli ihan kauhean mustasukkainen ja töni tiensä lauman läpi isänsä syliin. Ellen olisi ollut melkein viikkoa Reitan kanssa joka päivä, tuskin olisin edes huomannut miten hänen hymynsä ei ollut enää ihan aitoa, kun noin kaksitoista lasta halusi halata häntä samaan aikaan. Lapsilauman lähdettyä Maija nojautui kävellessään ihan hetkeksi Reitaa kohti: niin että hänen nenänsä melkein koski Reitan poskea. Reita hipaisi sormellaan hänen kämmenselkäänsä. Jos ajatuksia tuli ja meni, mistä saattoi tietää, mitkä ajatuksista olivat pysyvää lajia? Mistä minä tietäisin, näkyisivätkö ajatukseni ulospäin joillekuille vaikka hymynä, joka ei ollut ihan aitoa? Minun oli lopetettava maalaaminen, jätettävä seurakuntatalo ja mentävä tien ylitse kirkkoon. En tiedä, pitäisikö minun mennä sieltä tallille, koska Ekku oli siellä, vai jättää ehdottomasti menemättä, koska Kei oli siellä.

***

Sunnuntai: uusia haasteita

"Onnea", Reita sanoi, kun ravasin Minillä kevyttä ravia hänen ympärillään ja sain sen itse pidettyä joten kuten ympyrällä.
"Hä?" sain sanottua hevosen askeleiden tärinässä.
"Sä oot nyt virallisesti oppinu kaiken sen vähän mitä me voidaan Minin kans opettaa", hän kertoi tyytyväisenä ja näytti peukkua. "Nyt jos mä kerrankin kuulen sun sanovan ettet sä osaa mitään, mä suutun. Varsinkin Keitarolle sanot että sä osaat kaiken. Mut pyydä sitä oikeasti opettaan. Se tykkää kun se saa päteä, ja onhan se nyt sata kertaa parempi ku mä. Et sano sille!"

En minä paljoa ollut ehtinyt viikossa oppia siihen nähden, mitä Ekku osasi. Hädin tuskin alkeet. Pärjäisin varmaan Minin kanssa yksinäni kentällä, mutta en edes Lassen kanssa. Silti osasin tuhat kertaa enemmän kuin viikko sitten, enkä pitänyt mahdottomana sitä että opettelisin lisää.

Kun kävelimme opettajani kanssa talliin kaukana toisistamme, minä Miniä taluttaen, tiesin etten ratsastaisi vähään aikaan enää hänen kanssaan.
"Mikä sun silmässä on?" minun oli pakko kysyä, kun vielä voin.
"Äh, ne on pelkkiä henkisiä arpia", hän naurahti.
"Oikeasti. Ke - ai - joku sano et sulla on kiro silmässä na?"
"No varmaan mä pidän hirviötä silmässä. Älä kysele! Harjaaksä sen Minin vai..?"

Olin oppinut viikossa paitsi ratsastuksen hatarat alkeet, myös Reitan käyttöohjeet. Kyllä joku meistä kaikista senkin tarinan kuulisi, kun keksisi keinon seistä tarpeeksi kaukana hänestä kysyessään. Mini oli suuri, ja vaikka tiesin sen olevan lempeä ja selviytyväni ihan hyvin sen kanssa, taisin silti pelätä jopa sitä enemmän kuin Reitan tiuskaisua. Jos hän olisi ollut joku muu, olisin halannut häntä, ja hän olisi ymmärtänyt miten paljon hän oli tehnyt minun hyväkseni viikossa. Sen sijaan pukkasin häntä kyynärpäälläni käsivarteen tallin ovella, eikä hän hypännyt metriä taaksepäin. "Älä viitti, älä hiplaa", hän kuitenkin sanoi, mutta ei vihaisesti.

Mini laatiksissa

Valmistautuminen suureen koitokseen alkoi jo viikkoja etukäteen. Varjelin Minin jalkakarvoja kuin esikoislastani, öljysin sen kavioita, pesin koko hevosen peräti kaksi kertaa, harjasin sen jouhia niin varovaisesti ettei enää yksikään katkennut. Samaan aikaan nukuin öitäni jännityksen takia niin huonosti, että muutuin ensin kalpeaksi, sitten läpinäkyväksi ja hiljalleen kahdeksan kiloa kevyemmäksi. Mini onneksi tuli vain kauniimmaksi.

Kun laatuarvostelupäivä koitti, koko Minin tiimi oli tallilla viiden aikoihin. Crimis peruutti trailerin pihaan odottamaan sillä aikaa kun minä letitin Minin harjan ja hännän niin kuin shirenhevosilla perinteisesti näyttelyissä tavattiin letittää. Olin opetellut tämän taidon vastikään ja harjoitellut niin ahkerasti, että h-hetkellä letitys oli itse asiassa aika vaivatonta. Keitaro-paralla oli pää kipeä, mutta silti hän viimeisteli huolellisesti Minin vaalittuja jalkatupsuja ja paketoi niitä äärimmäisen varovaisesti pinteleihin.

Tavarat oli pakattu jo edellisenä iltana, joten lähtö oli nopea ja sujuva. Mini lastautui oikeastaan itse. Se oli kulkenut viimeaikoina kaiken maailman kissanristiäisissä niin paljon, ettei ihmetellyt yhtään kuljetusautoa. Se matkusti rauhallisesti puolitoista kilometriä: siihen asti, että muistin jättäneeni kännykän talliin. Se matkusti yhtä kiltisti myös takaisin. Seuraavan kerran muistin samassa kohdassa, että kameran akku oli kotona latauksessa. Emme enää palanneet tallille, vaan ajoimme meille kotiin, jossa vihainen vaimoni paiskasi kameran akun ovesta niin voimakkaasti pihakiviin, että ihme on, jos se vielä toimii. Sen siitä saa, kun käy herättämässä vaimoja ja lapsia aamutuimaan.

Ensimmäinen matkakohteemme oli ihan hirveän täynnä puoliverisiä. Niitä kulki edestakaisin. Suurin osa oli ihan kilttejä, mutta koska muutama hirnui ja hyppi, tuntui kuin olisimme kävelleet villihevoslauman keskelle. Aloin nauraa ja itkeä samaan aikaan hysteerisesti ja hoin, että emme tosiaankaan kuuluneet tänne. "Katso Reita, shettis! Katso vuonoheppa tuolla! Katoppa, tuolla on vaikka monta welsh-ponia!" Keitaro papatti yrittäessään harhauttaa minua, mutta en rauhoittunut. Oloni parani vasta kun silmiini osui vitivalkoinen ihme: toinen shirenhevonen! Sen bongattuani Crimis oli jo viimeistellyt hevoseni silmiään pyöritellen. Mini pureksi kuolaimiaan sen näköisenä kuin söisi tikkaria.

En ollut koskaan ollut laatuarvostelussa. Tiesin, että tiedot Minin kilpailutuloksista, vanhemmista ja sen varsasta oli lähetetty tuomareille jo ennalta ja nämä tiedot oli arvosteltu. Paikan päällä arvioitiin ensimmäisenä Minin rakennetta, ja se oli samanlaista kuin hevosnäyttelyissä. Tai ainakin niin otaksun, sillä en ole myöskään ollut ikinä hevosnäyttelyissä. Minun piti kuitenkin esitellä Miniä lähinnä ravissa ja seisottaa sitä kentällä. Tuomari tuli tutkimaan lähempää sen jalkoja ja sanoi muutaman ystävällisen sanan. Mini oli ihan hirveän otettu siitä, että tuomari silitti sen otsaa. Tiesin, että se saisi ainakin täydet luonnepisteet.

Kaikki oli ohitse nopeasti. Tulokset kuulutettiin, vaikka kukaan ei kuullut niitä hälinässä. Mekään emme kuulleet mitään, joten Minin saama pistemäärä ja palkinto jäivät täysiksi mysteereiksi. Sitten minulle ojennettiin vielä jonkin puoliverisen kunniakirja. Onnea vaan, tämä Calamity Trigger -niminen hevonen oli saanut ykköspalkinnon, mutta mitähän Mini sai? En tajunnut piteleväni ihan oikeaa, oman hevoseni kunniakirjaa ennen kuin Crimis sanoi: "oletko sä huomannut, että Minin virallinen nimi on muuten Calamity Trigger?"

Pian porkkanoin juhlistettu Mini oli paikallaan kuljetusautossa. Crimis ajoi varovasti arvostelupaikalta pois koivukujaa pitkin. Minä söin eväsleipää ja myös hiukan käärepaperia, ja Keitaro, jolla oli pää edelleen kipeä, makasi turvavöissä auton takapenkillä ja ulvaisi aina kun auton pyörä osui kuoppaan. Löysimme auton hansikaslokerosta vessapaperiin käärityn hätäburanan, ja niin Keitaro oli paljon paremmassa hapessa tunnin ja vartin kuluttua, kun pysäköimme autoa seuraavaan kohteeseemme.

Tämä laatuarvostelupaikka oli edellistä rauhallisempi. Hevosia ei ollut kauhean montaa - ja näin saman tien Pennrosen kaksi shirenhevosta. Viimeistelin siis Minin rauhallisessa mielentilassa. Tällä kertaa sille laitettiin suitsien lisäksi mahavyökin. Ehdin myös korjailla sen harjan töyhdöt ojennukseen. Keitaro, jonka pää ei ollut enää yhtään kipeä, haki kahvia ja rapsutteli Minin peppua omaa kupillistaan juodessaan.

Arvostelu oli ihan samanlainen kuin edellisessäkin paikassa, ja tulokset kuulutettiin yhtä epäselvästi. Tällä kertaa kuitenkin kuulin juuri ja juuri, että Mini sai kakkospalkinnon.

Sekavan mutta onnistuneen reissumme päätteeksi lastasimme autoon väsyneen Minin, jonka harja repsotti pahasti. Kysyin, ripustaisinko Minin kunniakirjat sen karsinan oveen vai suoraan ihan tallin oveen, että keneltäkään ei jäisi huomaamatta sen huikea menestys. Crimis ehdotti, että tatuoisin sen palkinnot omaan otsaani ja antaisin niitä eväsleipiä nyt heti ja lopettaisin auton ilmastointinappulan räpläämisen.

Pohkeenväistö

Kun oikein keskityin, sain sen aikaan. Pidätin Miniä ohjilla aika ronskisti. Yleensä olin helläkätinen ratsastaja, mutta Minin avut saivat olla aika paljon isompia ja suurpiirteisempiä kuin muilla hevosilla, jotta se edes havaitsi ne. Samaan aikaan painelin sitä oikealla pohkeellani aivan satulavyön edestä. Kun sen etupää alkoi kaartua liikaa vasemmalle, suoristin sitä painamalla jalalla taaempaa ja kiristämällä oikeanpuolimmaista ohjaa. Silloin se alkoi vyöryä sivuittain ravissa kömpelösti, mutta kuitenkin ihan selvästi ristiin askeltaen. Sain sen pidettyä siinä tilassa puristellen sitä oikealla pohkeellani milloin mistäkin kohtaa sen kylkeä aina tarpeen mukaan. Se vaati ihan jumalatonta keskittymistä. Ja lihaksia.

"Nonyt!" huusin Keitarolle yhteenpuristettujen hampaitteni välistä kuin jäykkäkouristuspotilas.
"Niin mitä nyt?"
"Pohkeen-" aloitin kaiken mennessä hyvin, "väistöä", lopetin Minin pyllyn luiskahtaessa taas vasemmalle kuin märän saippuan. Ponini suoritti hyrrämäisen puolittaisen takaosakäännöksen ja tuntui ravaavan useita askelia taaksepäin ennen kuin sain sen taas paineltua ja kiskottua suoraksi.
"Niin no... Tota pitäiskö meidän kuitenkin harjoitella vaan ravia taas?" Keitaro kysyi epätoivoisena. Kun hän oli lupautunut valmentamaan meitä, hän ei ollut tajunnut, ettemme olleet edistyneet viime keväästä lainkaan.
"Me osataan jo ravata!"
"Hah! Näytä! Ei kun siis... Siksi just harjoteltais sitä kun se on teidän totanoinniin, vahvuus."

Minua ärsytti ravata taas rinkiä. Päästin Minin luikahtamaan kavouran sisäpuolelle peesaamaan aidanvierustaa. Istuin sen selässä kädet puuskassa ja annoin sen ohjien roikkua kaulalla kun se ravasi. Suunnittelin jo, kuinka ravaisin täydellistä, ylimielistä ympyrää Keitaron ympärillä pelkin painoavuin niin kauan kunnes harjoittelisimme jotain oikeaa. Kun Mini ei irronnut uranvierustalta vaikka kallistuin miltei vaakatasoon sen selässä, muistin, ettei se taida edes ymmärtää, mikä on painoapu. Ravasimme siis aidanviertä näyttäen ylösalaisin käännetyltä L-kirjaimelta. Keitaro ymmärsi silti, että selkeästi protestoin tavallisia raviharjoituksia vastaan.

"Kuule, nekin tekee jatkuvasti raviharjoituksia jotka menee GP-luokkia", Keitaro maanitteli minua kuin olisin Ruskan ikäinen.
"Mee sä vaikka laskemaan jotain laskuja tai soittamaan pianoa, kun et kerta opetakaan meitä."
"Rasisti. Mutta selvä juttu. Yritä uudestaan pohkeenväistöä tuolta tänne, ja keskity nyt siihen toiseen jalkaan. Ei oo mitään väliä, vaikka Mini menisi nyt vähän mutkalla."
"Hai, sensei!"
"Ihmeellinen ääni kuuluu tosta sun ratsastuksesta koko ajan!"

Mini ravasi kevyesti kuin maantiejyrä. Silti minusta tuntui, kuin ohjaksieni päässä olisi ollut kirppu: jokin niin pieni ja vikkelä, että en ehdi erottamaan sen etupäätä ja takapäätä toisistaan ennen kuin se taas pyörähti ympäri. Keskityin niin voimakkaasti sisäpuolen jalkaani, että hengitin ainoastaan sisäänpäin ja aloin muuttua siniseksi. Kuvittelin mielessäni miten puristaisin Minin ruumiin jonkinlaisten aisojen väliin niin, ettei se edes pystyisi taipumaan. Miksi tuntui kuin ratsastaisin keitetyllä makaronilla, vaikka ohjasotteeni ei varmasti ollut Minille liian tiukka? Vai olisinko tarvinnut sittenkin vielä lisää voimaa apuihini?

Jonkin ajan kuluttua suorittamamme liikkeen saattoi tunnistaa pohkeenväistöksi. Se oli minusta selvä merkki siitä, että harjoitukset kannatti lopettaa onnistumiseen. Keitaron mielestä se oli selvä merkki siitä, että harjoituksia tulisi jatkaa ja tehoja lisätä, kun nyt kerran alkoi sujua. Päädyimme kompromissiin: minä lopetin ratsastamisen siltä erää ja Keitaro aloitti narinan siitä, miten olin laiska ja halusin vain luovuttaa ja syödä pullaa. Sanoin, että ottaisin kaljaa myös, ja kiitin kauniisti tunnista. Rauhoituttuaan myös Keitaro myönsi, että olimme edistyneet.
"Vaikka mä en kyllä auta sua enää vähään aikaan", hän lisäsi.
"Mitä? Mikset?"
"Siksi että sä oot tosi ärsyttävä."
"Selvä, mutta mites se kaljanjuonti kun mä oon harjannu tämän yöpuulle?"
"Käy."

Kun kerrankin on terve hevonen

"Avataan suu", ohjeistin Miniä tallin käytävällä.
"Hyvä", kehuin sitä lyhyesti tiiratessani sen kitaan ja nostaessani molemmilla peukaloillani sen ylähuulta.
"Hyvä hyvä. Pysytään liikkumatta", kerroin painellessani etu- ja keskisormillani Minin leukaperiä ja kurkkua, ihan niin kuin minä jotain imusolmukkeita osaisin sieltä tunnustella. Mini yskähteli.
"Laitetaan päätä vielä alaspäin että iskä yltää", jatkoin muminaani ja painelin Minin niskaa.

Kumma homma. Ihan niin kuin hevosella olisi ääni käheänä. Mitään limaa tai muita ihania eritteitä siitä ei kuitenkaan valunut, eikä se ollut muutenkaan kipeän oloinen.  Se ei edes yskinyt, ellen painanut sormiani kyynärpäitä myöten sen kurkkupoimuihin. Mini saisi kuitenkin palautua normaalisti hirnuvaksi ja vähän äkkiä, taikka meiltä menisi laatuarvostelut sivu suun. En ollut kertonut kuin parille ihmiselle, että olin ilmoittanut Minin sellaisiinkin, koska pelkäsin, ettei se saisi mitään palkintoa. Sitähän verrattaisiin oikeisiin kilpahevosiin!

Mini katsoi minua rauhoittavasti vasemmalla silmällään ja hirnahti hiljaisesti mutta käheästi. Olin näkevinäni rähmää sen rauhoittavassa silmäkulmassa, mutta kun pyyhin sitä, se olikin vain roska. Kurkistin varmuuden vuoksi vielä kerran Minin sieraimeen liman varalta, ja oikein lyysäsin sinne kännykän taskulampullakin, mutta siellä ei ollut mitään.

Hetken tuumattuani nostin silat Minin selkään. Päätin ottaa vaimon neuvosta vaarin ja olla kuvittelematta hevosilleni sairauksia, kun ne kerrankin olivat terveitä.
"Ei sua mikään vaivaa", sanoin sille, "tai ehkä sulla on äänenmurros. Pue nyt nämä päävehkeet niin iskä laittaa sitten ohjat näihin."
Voisin asioikseni ajaa Minillä kioskille oikein oikeilla vaunuilla ja ostaa mehujäätä meille molemmille. Sekin kai laskettaisiin harjoitukseksi niitä laatuarvosteluita varten, ja mehujää voisi tehdä hyvää Minin käheälle äänelle. Sitä paitsi Mini tykkäsi mennä kioskille, kun kioskin setä antoi sille aina kuivaa leipää.

Vauva 10-vuotisneuvolassa

"Hyvä syntymäpäivää. Nyt tule ja vähän äkkiä", supatin Minille. Työnsin sen suupieleen porkkanan samalla kun sekä pujotin sen päähän riimua että talutin sitä jo harjasta portista ulos. Minille oli varattu kymmenvuotistarkastus, ja eläinlääkäri oli seissyt pihassa jo ainakin vartin, ja minä olin ollut hereillä vasta saman verran. Ravasin äkkiä talliin, ja Mini laahusti perässäni kuin hidastetussa elokuvassa. Huomasin samaan aikaan, että Minin jalkakarvat olivat melkein rastoilla ja minun lenkkarini irvisti.

Eläinlääkäri ei onneksi ollut meille vihainen. Hän tutki Minin perusteellisesti. Pyysin häntä katsomaan erityisesti jalkojen kuntoa, koska vaikka nyt rutikuivana kesänä ne olivat tosi hyvät, niissä olisi kosteilla keleillä taas vaikka mitä vaivaa. Niin kuivaa hakaa ei ollutkaan, että Minin karvat eivät imisi kosteutta jostain ja hauduttaneet jalkoja.

Minusta Minin tutkimukset olivat huvittavan näköisiä. Lääkäri oli tosi lyhyt ja ohut tyttö, jolla oli koko ajan ongelmia Minin jättiläismäisten ruumiinosien kanssa. Kun itse painelin Minin selkää puutarhatuolin tai aidan päältä, joutui pieni lääkäriraukka kapuamaan sen selkään, kun ei olisi saanut tarpeeksi voimaa paineluunsa pelkän tuolin päältä. Hampaansa Mini oli oppinut näyttämään minulle kaula pitkänä ja suorana suoraan eteenpäin, mutta niin ylös lääkäri ei nähnyt. Minin yritti kyllä antaa ronkkia suutaan tosi hankalassa kumarassa asennossa, mutta sitä yskitti koko ajan ilmeisesti sen kurkun venyttäminen. Minin jalkoja tutkiessaan pieni lääkäri näytti tutkivan norsun jalkoja. Lisäksi Miniä alkoi siinä vaiheessa kyllästyttää, eikä se olisi halunnut muka nostaa jalkojaan, vaikka oli aina muuten kiltti.

Lääkärin mukaan Mini oli terve kuin pukki, mutta ennen talvea olisi syytä laittaa se hamppilääkäriin, koska se oli raspausta vailla. Mini oli myös vähän lihava, eli ainakaan vielä hampaat eivät haitanneet syömistä. Mini näytti tutkimuksen jälkeen oikein tyytyväiseltä itsensä: ihan niin kuin se olisi juuri henkilökohtaisesti valmistunut eläinlääkäriksi yliopistosta ja tutkinut shirenhevosen. 

Eläinlääkäri lähti ja jäin vääntelemään Minin halpaa riimua, joka oli sen päässä. Yleensä riimut roikkuivat hevosten päissä, mutta Minin riimu oli niin kireä ja pinkeä, että varmaan tuntui inhottavalta. Sillä oli ollut vielä keväällä kaksi hyvää riimua, mutta toinen oli ilmeisesti joutunut ruohonleikkuriin, ja toisen olinpaikka oli tuntematon. Muutenkin ihmisistä taisi tuntua turvattomilta, kun Miniä talutettiin halvoilla synteettisillä riimuilla. Nahkariimusta tulisi sivustaseuraajille kisapaikoillakin sellainen olo, että Mini ei pääsisi vapaaksi, vaikka se alkaisi riehua. Oikeasti edes terästitaaniriimu ei pidättelisi poniakaan silloin, kun taluttaja häviäisi joka tapauksessa vetokilpailun.

"Mä ostan sulle viikonloppuna nahkariimun, tai vaikka tilaan jos ei ole kaupassa sellaista", lupasin Minille. "Se on niin kuin synttärilahja. Äläkä näytä tolta! Sun on turha enää alottaa siitä Pirkan omenasäkistä! Mä en osta sulle karkkia ennen karkkipäivää, en edes synttärilahjaksi! Nyt tassuttelepa tänne niin mennään."

Mini lähti kiltisti laahustamaan perässäni ulos. Kun Khal ravasi sivuttain ohitsemme pylly melkein Miniä hipoen ja Kirstu sinnikkäästi sitä takaisin ruotuun laittaen, Mini katsoi sitä hämmästyneenä. Jos hevosessani oli jotain lääketieteellisesti vialla, se oli aivokasvain tai halvaus. Mini käyttäytyi kuin yhdeksänkymppinen, vaikka täytti kymmenen. Ei se kyllä oikeasti tarvitsisi nahkariimua, vaan se seuraisi vaikka sillä olisi mielikuvitusriimu.

Mini palaa kotiin

"Tee kunniakuja", huikkasin Crimikselle, kun talutin Miniä trailerilta kohti sen omaa hakaa. Crimis teki kiltisti yhden miehen kunniakujansa, jonka läpi, tai siis ohi, saimme kävellä. Sillä tavalla oli Mini toivotettu tervetulleeksi kotiin.

Todellisen tervetuloseremonian hoitivat kuitenkin Minin rakkaat tarhakaverit. Mayaa Mini tervehti niin innokkaalla töykinnällä, että vanha tamma aivan huojahteli innokkaan Minin hellyydenosoitusten kohteena. Melkein kuulin sen nivelrikkoisten luiden rutinan toisiaan vasten. Jackal sai melkein samanlaisen käsittelyn, mutta se ei suostunut Minin väkivaltaiseen rakkauteen kiltisti paikoillaan seisten. Se nosti päänsä ylös ja oli oikein suurta ja mahtavaa. Sen olemus jäi kuitenkin kovin lyhyeksi, kun Minikin venyttäytyi pää pystyssä täyteen mittaansa. Kaksikko paini hetken leikkisästi kuin olisivat olleet pikkuvarsoja, eivätkä aikuisia hillittyjä hevosia.

Maya katseli mustia hevosia kauempaa aikansa, mutta kyllästyttyään hirnahti kimeästi. Se taisi tarkoittaa, että nuorempien piti tulla heti syömään, ruoka oli valmis. Mini nimittäin ravasi saman tien Mayan luokse heinäkasalle ja alkoi lapata sapuskaa kitaansa. Jackalkin hölkkäsi muun lauman luokse ja alkoi syödä, joskin sivistyneemmin kuin Mini.

Katselimme hevosten melko lyhyitä tervetulotoimituksia Crimiksen kanssa haan portilta.
"Mun pitäisi saada toi nyt laihdutettua kuukaudessa takaisin", kerroin Crimikselle viitaten Minin heinämahaan, jota se oli kasvattanut tuntuvasti laitumella.
"Hmm, ravimiehet joskus sanoi että heinän kastelu auttais huijaamaan että niillä on maha täynnä. Mutta miksi sen pitää olla kunnossa niin nopeasti?"
"Usko tai älä, sillä on jotain 40 sijoitusta pienistä estekisoista kasassa. Se sai kutsun ihan oikeaan laatuarvosteluun", sanoin nauraen. Minin vieminen hienojen estehevosten laatuarvosteluun kuulosti tosi koomiselta idealta.
"Mut miten sillä voi olla niin paljon sijoituksia?" Crimis kysyi. Häntäkin näytti huvittavan ajatus siitä, miten Miniä esiteltäisiin tuomareille puoliveristen ja isojen ponien kanssa.
"Mä kiersin keväällä niitä pikkukisoja, ja sitten toi Ruska on saanut mennä niitä puomiluokkia. Mä en ainakaan edes tienny, että ne hyväksyy laatuarvosteluissa kisoiksi semmosetkin, missä iskä on taluttanu ponilla pikkukakaraa maahan haudattujen puomien yli!"
"No onhan se varmaan jännä mennä sitte sinne arvosteluun. Vaikka noh, kai se on sulle selvää ettei se niille puoliverisille siellä pärjää?"
"Ei tietenkään pärjää. Mä oon nähny niitä hevosia joskus. Siellä oli pari kevyttä suomenhevosta ja muut oli jotain olympialaisista kaiveltuja puoliverisiä. Ihan ammattilaisia. Sitä paitsi mä luulen, että mut ja Mini on kutsuttu sinne vahingossa. Ehkä ne luulee, että Mini hyppää 160-senttisiä eikä 60-senttisiä...