Pohkeenväistö

Kun oikein keskityin, sain sen aikaan. Pidätin Miniä ohjilla aika ronskisti. Yleensä olin helläkätinen ratsastaja, mutta Minin avut saivat olla aika paljon isompia ja suurpiirteisempiä kuin muilla hevosilla, jotta se edes havaitsi ne. Samaan aikaan painelin sitä oikealla pohkeellani aivan satulavyön edestä. Kun sen etupää alkoi kaartua liikaa vasemmalle, suoristin sitä painamalla jalalla taaempaa ja kiristämällä oikeanpuolimmaista ohjaa. Silloin se alkoi vyöryä sivuittain ravissa kömpelösti, mutta kuitenkin ihan selvästi ristiin askeltaen. Sain sen pidettyä siinä tilassa puristellen sitä oikealla pohkeellani milloin mistäkin kohtaa sen kylkeä aina tarpeen mukaan. Se vaati ihan jumalatonta keskittymistä. Ja lihaksia.

"Nonyt!" huusin Keitarolle yhteenpuristettujen hampaitteni välistä kuin jäykkäkouristuspotilas.
"Niin mitä nyt?"
"Pohkeen-" aloitin kaiken mennessä hyvin, "väistöä", lopetin Minin pyllyn luiskahtaessa taas vasemmalle kuin märän saippuan. Ponini suoritti hyrrämäisen puolittaisen takaosakäännöksen ja tuntui ravaavan useita askelia taaksepäin ennen kuin sain sen taas paineltua ja kiskottua suoraksi.
"Niin no... Tota pitäiskö meidän kuitenkin harjoitella vaan ravia taas?" Keitaro kysyi epätoivoisena. Kun hän oli lupautunut valmentamaan meitä, hän ei ollut tajunnut, ettemme olleet edistyneet viime keväästä lainkaan.
"Me osataan jo ravata!"
"Hah! Näytä! Ei kun siis... Siksi just harjoteltais sitä kun se on teidän totanoinniin, vahvuus."

Minua ärsytti ravata taas rinkiä. Päästin Minin luikahtamaan kavouran sisäpuolelle peesaamaan aidanvierustaa. Istuin sen selässä kädet puuskassa ja annoin sen ohjien roikkua kaulalla kun se ravasi. Suunnittelin jo, kuinka ravaisin täydellistä, ylimielistä ympyrää Keitaron ympärillä pelkin painoavuin niin kauan kunnes harjoittelisimme jotain oikeaa. Kun Mini ei irronnut uranvierustalta vaikka kallistuin miltei vaakatasoon sen selässä, muistin, ettei se taida edes ymmärtää, mikä on painoapu. Ravasimme siis aidanviertä näyttäen ylösalaisin käännetyltä L-kirjaimelta. Keitaro ymmärsi silti, että selkeästi protestoin tavallisia raviharjoituksia vastaan.

"Kuule, nekin tekee jatkuvasti raviharjoituksia jotka menee GP-luokkia", Keitaro maanitteli minua kuin olisin Ruskan ikäinen.
"Mee sä vaikka laskemaan jotain laskuja tai soittamaan pianoa, kun et kerta opetakaan meitä."
"Rasisti. Mutta selvä juttu. Yritä uudestaan pohkeenväistöä tuolta tänne, ja keskity nyt siihen toiseen jalkaan. Ei oo mitään väliä, vaikka Mini menisi nyt vähän mutkalla."
"Hai, sensei!"
"Ihmeellinen ääni kuuluu tosta sun ratsastuksesta koko ajan!"

Mini ravasi kevyesti kuin maantiejyrä. Silti minusta tuntui, kuin ohjaksieni päässä olisi ollut kirppu: jokin niin pieni ja vikkelä, että en ehdi erottamaan sen etupäätä ja takapäätä toisistaan ennen kuin se taas pyörähti ympäri. Keskityin niin voimakkaasti sisäpuolen jalkaani, että hengitin ainoastaan sisäänpäin ja aloin muuttua siniseksi. Kuvittelin mielessäni miten puristaisin Minin ruumiin jonkinlaisten aisojen väliin niin, ettei se edes pystyisi taipumaan. Miksi tuntui kuin ratsastaisin keitetyllä makaronilla, vaikka ohjasotteeni ei varmasti ollut Minille liian tiukka? Vai olisinko tarvinnut sittenkin vielä lisää voimaa apuihini?

Jonkin ajan kuluttua suorittamamme liikkeen saattoi tunnistaa pohkeenväistöksi. Se oli minusta selvä merkki siitä, että harjoitukset kannatti lopettaa onnistumiseen. Keitaron mielestä se oli selvä merkki siitä, että harjoituksia tulisi jatkaa ja tehoja lisätä, kun nyt kerran alkoi sujua. Päädyimme kompromissiin: minä lopetin ratsastamisen siltä erää ja Keitaro aloitti narinan siitä, miten olin laiska ja halusin vain luovuttaa ja syödä pullaa. Sanoin, että ottaisin kaljaa myös, ja kiitin kauniisti tunnista. Rauhoituttuaan myös Keitaro myönsi, että olimme edistyneet.
"Vaikka mä en kyllä auta sua enää vähään aikaan", hän lisäsi.
"Mitä? Mikset?"
"Siksi että sä oot tosi ärsyttävä."
"Selvä, mutta mites se kaljanjuonti kun mä oon harjannu tämän yöpuulle?"
"Käy."