Minin Aurelia

Mini nautiskeli, kun harjailin sitä suojasäässä. Sen alahuuli roikkui pitkänä ja löysänä ja värähteli, kun pysähdyin hetkeksi rapsuttelemaan kumisualla sen sään ympärystää. Sanoin sille jotain löysänaamaisuudesta ja luonnollisesta naiskauneudesta, ja se möhisi tyytyväisenä lammasmaisia äännähdyksiä lauhaan ilmaan. Liu'utin kumisukaa sen pulleaa kylkeä masten siirtyessäni hinkkaamaan sen takapäästä talvikarvakluttuja irti taputtelin tammaa toisella kädellä mennessäni, ja-

"Herranjumala!"

Yhtäkkiä Minin maha taputti minua takaisin. Liike oli niin pieni, että tuskin olin tuntenut sen, mutta olin ihan varma, että se tapahtui. Tuijotin tamman mustan karvan peittämää vatsaa tiukasti. Minin pää kääntyi katsomaa, miksi mahdoin lopettaa sen hoivaamisen. Päätin, että olin kuvitellut kaiken. Taputin tammaa pyöreään vatsapuoleen tosi varovasti ja olin juuri käymässä sen takkuisen pyllypuolen kimppuun, kun se tapahtui taas.

Se näytti ihan siltä kuin Minin mahassa olisi kiertänyt sitkeä pieru. Mutta kun pierut eivät näy ulospäin. Kauhistuin, kun huomasin juuri ajatelleeni, että Minin ikioma vauva näytti pierulta. Ajattelin heti katuvaisena, että se näytti oikeastaan pieneltä enkelvauvalta. Minun oli pakko kiskoa lapanen kädestäni ja kokeilla, liikkuisiko Minin mahassa vielä joku vieras hevonen.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Tunsin kuinka Minin maha pullisteli, kun se hengitti. Sen suolistossa kurisi, kun sen aamupala kurvaili eteenpäin sen sisällä. Kuulin sen sydämenlyönnitkin, kun keskityin niin kauheasti. Maha jännittyi, pullistui ja löysistyi, kun Mini huokaisi niin kovasti, että sen sieraimetkin tutisivat. Olin juuri ottamassa käden pois ja jatkamassa harjaamista, kun jokin varsan ulokkeista - turpa tai jalka varmaan - painautui kaikenmaailman sikiökalvojen ja Minin kudosten läpi puoleksi sekunniksi kättäni vasten ja poistui sitten taas.

Jes! Se oli minun ensikontaktini pikku-Aurelian kanssa! Mini katsoi yllättyneenä perääni, kun juoksin talliin hakemaan ketä tahansa todistamaan, kuinka vauva potki.

Löysin Crimiksen ja Emilian, ja sain heidät juoksemaan perääni. Mini näytti epävarmalta olostaan, kun komensin molemmat töistään revityt tallilaiset koskettelemaan sen mahaa.

"Se potki! Mä näin!" kimitin Minin mahaa osoitellen ja melkein ilmaan hyppien.
"No ei se nyt ainakaan potki", Emilia kertoi.
"Sä koitat väärin! Laita käsi näin! Äsken se kyllä potki... Miksei se potki?"
"No tottakai se potkii. Sehän on jo vaikka kuinka vanha", Crimis nauroi, "onks tää muka eka kerta kun sä näet että se potkii?"
"Joo? Ei se oo ennen potkinu?"
"NO ONHAN! Se potkii koko ajan! Mä oon nähny ainaki miljoo-" Emilia aloitti.
"HYS!" Crimis sanoi tosi kovaa ja tönäisi Emiliaa.

Tunnustelin Minin kylkeä loukkaantuneena. Vai semmoinen Aurelia. Että muita sitä oli sitten potkiskeltu ja varmaan jo ensimmäisestä päivästä asti, mutta ei minua. Mini katseli meitä kummastuneena.

"Miksei se nyt potki?" kysyin ahdistuneena, kun en enää viitsinyt olla loukkaantunut.
"Ehkä se nukkuu. Ei ne koko aikaa jyskytä sielä", Crimis sanoi.
"Nukkuu? Miten niin nukkuu?"
"Se osaa nukkua ja vaikka mitä, etkö tienny?"
"Mitä muuta multa on pimitetty?"
"Sillä on jo harja ja häntä", Emilia sanoi, "ja ripsetkin tässä vaiheessa."
"Ja jos se äitiinsä tulee, niin valkoset jalkakarvat ja iiiso merkki", Crimis jatkoi.
"Se on varmaan aika hieno vauva", unelmoin ja melkein jo näin mustavalkoisen Aurelian.
"Tietenki", Crimis myönteli.
"Pianhan me saadaan tietää", Emilia sanoi ja silitti Miniä, joka näytti siltä, että tiesi jo.

Nappi ja loput

Avasin taukotuvan oven. Pidin sitä aika kauan raollaan, jotta kolme ystävääni ehtivät tallustella sisään. Sitten astuin itse niiden perässä lämpöiseen huoneeseen ja tervehdin Emiliaa, Crimistä ja Reaa, jonka olin nähnyt vain kerran aikaisemmin. Meitä tervehdittiin ylitsevuotavan ystävällisesti.

"Voi vitsit mikä ihana sieltä tuli! Voi kun sä oot pulska ja suloinen!" Crimis lirkutti.
"Joo kiitos, oot säki ihan ihana", vastasin tylsällä äänellä ja kaadoin kahvia.
"Mikä sun nimi on? Tuuksä syliin istumaan?" Crimis jatkoi minusta välittämättä.
"Mä oon Reita, mut en mä nyt tuu sun syliin", sanoin pää jääkaapissa, "ja se on herra Painike."
"Painike. Reita miksi sun koiran nimi on herra Painike?"
"No oikeastaan se on Nappi. Kun se on hyvä poika, se on Nappula. Nyt se söi autossa mun jatkoroikkaa, ja se on paha poika, niin se on Painike. Noi on Nisu ja Taavi. Emilia älä anna Nisulle enää pullaa kun se on muutenki niin lihava."

Aamukahvi tuli hörpättyä siinä koirista kertomisen ohella. Kukaan ei uskonut, kun sanoin yli seitsemänkiloisen Nisun olevan ihan puhdasrotuinen chihuahua. Emilia oli kauhistunut, kun ilmoitin tulleeni lenkittämään koko lauman kerralla: Mayan, Minin ja kaikki koirat. Kuulemma niin pienet koirat jäisivät helposti jalkoihin. Sanoin, että sittenpä luonnonvalinta karsisi jyvät akanoista. Kyllä koirat osaisivat väistellä kavioita. Jopa Nappi, jota ei ole muuten järjellä pilattu. Olin kuulevinani huvittunutta hymähtelyä, kun puetin Taaville ja Napille villapaidat päälle ennen kuin sovitin kaulapannat niiden ja Nisun kaulaan ja sujahdin laumani kanssa tallin puolelle.

Pihassa ei ollut yhtäkään ihmistä ja hevosetkin vain katselivat laiskasti aitauksistaan. Sidoin kaikkien koirien narunpäät harjauspuomiin ennen kuin lähdin hakemaan hevosia. Taavi tärisi, jotta varmasti huomaisin, että sen on tosi tosi kylmä, ja armahtaisin sen ulkoilusta talven ajaksi. Nappi söi lunta, jotta se saisi onnistuneesti oksennettua paluumatkalla autoon.

Maya ja Mini lähtivät mielellään haasta mukaani. Maya pujotti päänsä itse riimuun, kun avasin sitä sille, ja Minikin seistä jökötti paikallaan kun ahersin riimun sen päähän. Portilla ainoa ongelma oli pitää Jackal turvallisesti aitauksen sisäpuolella, koska sekin olisi halunnut mukaan. Ohjasin ensin Mayan ulos ja nostin sen riimunarun aidan päälle, jotta tamma pysyisi paikallaan. Sen jälkeen pidin Jackalia paikallaan painamalla kättäni sen turpaa vasten, kun mahdutin Miniä toisella kädellä portista. Sitten luikahdin itse portinraosta, suljin salvan nopeasti, otin Mayan narusta kiinni ja lähdin taluttamaan hevosiani harjauspuomille.

Maya tunsi Nisun vuosien takaa ja laski päänsä korvat hörössä tervehtiäkseen. Nisu oli kuitenkin vanhentunut nippa nappa luovutusikäisestä pennusta vanhaksi äijäksi, eikä enää muistanut moista suuripäistä olentoa, joka yritti selvästi käydä sen kimppuun. Se rääkäisi niin kuin joku olisi astunut sen päälle, ja Maya säikähti niin että nosti päänsä ja perääntyi pari askelta. Minikin katsoi äänen suuntaan, mutta sen mielenkiinto lopahti saman tien. Mitä se tuollaisista rotista piittaisi?

Kahdeksan kavion puhdistaminen kävi aika nopeasti. Irrotin hevoseni harjauspuomista ja pitelin niiden riimunaruja vasemmassa kädessä. Koirien hihnoja pidin oikeassa kädessä. Sitten lähdettiin seikkailuun. Eniten odottamani hetki koko seikkailussa koitti vasta kahden minuutin kuluttua: pääsimme niin kauas tallipihasta, että pystyin päästämään koirat irti. Silti talutin molempia hevosia samalla kädellä. Vaikka ne olivat kuinka rauhallisia, en halunnut joutua niiden väliin.

Nisu ja Nappi nauttivat eniten ojia reunustavien lumipalteiden kaivamisesta ja niiden päällä hyppmisestä. Hevoset hengittelivät syvään ja katselivat kiinnostuneina ympärilleen kävellessämme. Taavi, monsieur Hienopieru, piti korvat masentuneesti lurpassa perää ja odotti lupaa juosta takaisin autoon tai talliin lämpimään. Seuraavalla kerralla en ottaisi sitä mukaan. Ellei seuraava kerta olisi kesällä. Espanjassa. Tai saunassa.

Koko kuuden tai seitsemän kilometrin pikkulenkillä ei tapahtunut sen suurempia vastoinkäymisiä kuin herra Painikkeen löytämä ja syömä tuore hevosenkakka, jonka Nappi pian muodonmuuttaisi koiran oksennukseksi. Sain kävellä pysähtelemättä hevosten kanssa, ja koirilla oli lupa juosta vapaana vaikka kuinka kaukana, kunhan näköyhteyteni niihin säilyi. Kaikilla oli hyvä mieli, paitsi Taavilla, joka jäi koko ajan enemmän ja enemmän jälkeen meistä muista. Toisaalta sekin sai ihmeellisen virtapiikin, kun huomasi tallirakennusten kajastavan edessämme ja minun vetävän koiranhihnoja huppuni alta.

Vaan vielä sai Taavi odottaa sisälle pääsemistä. Joka koira istui ja odotti harjauspuomin äärellä niin kauan, että harjasin ensin Mayan ja sitten Minin niin, että niiden pintaverenkierto ihan varmasti virkistyi. Kun tyytyväiset tammat pääsivät takaisin hakaan syöpöttelemään, vein koirat vielä hetkeksi sisälle jotta saisin lisää kahvia.

"Max. Otapa nisua", Crimis tarjosi mairean näköisenä taukotuvassa, "Reita toi."
"En mä tykkää", Max vastasi vaimeasti jonkin lehden takaa.
"Ei kun ota nyt, tästä sä tykkäät", Crimis sanoi. Hän laski ihan hiljaa puhdistamansa suitset käsistään ja nosti Nisun kainaloista Maxin lehden taakse.
Max huokaisi ja laski lehtensä odottaen joutuvansa maistamaan jotain todennäköisesti tosi pahanmakuista pullaa. Siinä olikin ihan toisenlainen Nisu.
"Jos Taavi olis tullu mulle pentuna, mä olisin antanu sen nimeksi Kaffi", yritin sanoa mahdollisimman selkeästi kokonainen keksi suussani.
"Mikäs Nappi olis sitten ollu?" Crimis kysyi.
"Jos Nappi olis tullu pentuna, se olis Paskalinko tai Yrjösprinker..."
"Mä voin ottaa sen jos sä vihaat sitä. Tule Nappi tule."
"Sano makkara. Se luulee et se on sen nimi niin sitte se tulee. En mä vihaa sitä. Se vaan on niin tosi ahkera. Tuottaa koko ajan jotain. Molemmista päistä. Se teki varmaan kuus ripu-"
"Mä yritän syödä", Max keskeytti ja jatkoi keksin syöttämistä Taaville.
"Ens kerralla mä en ota tota mukaan jos vielä tuon koiria lenkille", sanoin Crimikselle Taavia osoittaen.
"Joo ei se mitään, se voi olla täs taukohuoneessa jos kukaan ei oo allerginen", Crimis vastasi, vaikka olin tarkoittanut jättäväni Taavin autoon tai kotiin lämpöiseen.

Tammikuu

Ne olivat kaikki kolme tyytyväisiä saadessaan uuden, muhkean heinäkasan. Mini melkein sukelsi kasaan. Se työnsi turpansa mahdollisimman syvälle ja ohjaili jättikielellään kitaansa oikein suuria heinätukkoja. Maya seisoi sen vieressä, kylki kyljessä sen kanssa, tai oikeastaan Mayan kylki oli Minin sääressä, kun Maya oli niin paljon Miniä pienempi. Vanha tamma söi rauhallisesti ja pyyhkäisi aina välillä niskaansa Minin kaulaan hellyyttä osoittaakseen. Kasan toisella puolella seisoi pitkäkoipinen Jackal, josta laskevan auringon valossa näkyi pelkkä siluetti. Se poimi ainoastaan heinäkasan päälimmäisiä korsia. Kuulin sen hörähtelevän välillä Mayalle, joka vastasi heiluttelemalla kärjistä harmaantuneita korviaan.

Kun Maya oli syönyt tarpeekseen, se erkani Ministä. Se painoi turpansa hetkeksi Minin lapaan, värisytteli huuliaan ja kiersi sitten Jackalin puolelle. Häntäänsä huiskaisten tamma käänsi pyllypuolensa kohti heinäkasaa. Nivelet naksahtaen se asettui niin, että sen kylki hipoi kevyesti Jackalia. Ilmeisesti se asettui niin siksi, että se alkoi olla vähän kuuro ja sokea. Se halusi tietää, koska lauma lähti liikkeelle. Päästyään asemiinsa Maya laski päänsä ja alkoi torkkua.

Hetken kuluttua syömisen lopetti Jackal. Sen hengitys höyrysi, kun se ravisteli pölyt itsestään ja pärskähti. Valoa vasten näkyi pisaroita, jotka se aivasti ilmaan. Vaikka se pudisteli päätään ja jopa kuopi etujalallaan maata, se varoi koko ajan irtautumasta Mayasta. Se jäi seisomaan paikalleen ja tähyilemään ympärilleen Minin vielä syödessä.

Mini söi kauan ja paljon uskollisen vartijansa valvonnassa. Lopulta kuitenkin jopa sen vatsa täyttyi ja se nosti päänsä, jota oli pitänyt koko ajan hupenevan heinäkasan sisällä. Se katsoi vasemmalla silmällään Jackalia ja hörähti. Ruuna maiskutteli kieltään hetken, mutta sitten se, ihan kuin olisi juuri sopinut asiasta Minin kanssa, nyhjäisi Mayaa hellästi kyljestä. Kun tamma ei heti herännyt, Jackal pukkasi sitä otsallaan ja sai sen nostamaan päänsä.

Kun Maya oli herännyt, hevoset järjestäytyivät uudelleen. Jackal kiersi seisomaan Minin oikealle puolelle. Molemmat mustat hevoset tuijottivat Mayaa, joka ilmeisesti ymmärsi niiden tarkoituksen ja käveli niiden väliin. Oli jo pimeää, mutta Jackal ja Mini johdattivat Mayan juoma-automaatille varoen tarkasti ajamasta sitä liukkaisiin kohtiin. Sinne ne jäivät, kun minä lähdin niitä katselemasta. Maya oli keskellä ja joi, ja isommat hevoset katselivat levollisesti kumpikin eri suuntaan.

Mini, lumipallo

"Tonttuvisa!" kuulutin Jackalin kanssa vastaan kävelevälle Susannalle.
"Joulu meni jo", Susanna mutisi, mutta en välittänyt sellaisista kommenteista yhtään, vaan vedin vain melkein nukkuvaa Miniä perässäni kohti tallia.
"Ensimmäinen kysymys! Arvaa paljonko mä ja Mini ollaan lihottu tässä vaiheessa?"
"Mistä sä tiedät mitä Mini painaa?"
"En tiedäkkää, mutta Minin suhteen arvauksen voi esittää myös senttimetreissä."
"Kakstoi - kuule mä en nyt oikeestaan ehdi. Mun olis pitäny mennä jo."
"Kakstoista mitä? Senttiä vai kiloa? HÄ!"
"HEI HEI!" Susanna huusi vielä haan portilta ja huiskutti kättään. Minä ja Mini olimme jo melkein laahustaneet harjauspuomille.

Mini ei oikeastaan ollut likainen, eikä edes pölyinen, vaan ainoastaan pyöreä ja kolmesta jalasta täynnä lumiknöllejä suojasään takia. Kampasin sen jaloista enimmät lumet ja tungin loput paakut karvoineen suojaan pintelien sisään. Sulattaisin Minin jalat sitten vasta lenkin jälkeen, niin se pääsisi sitten sisälle kuivattelemaan karvojaan. Tamman jalat paketoituani laitoin sille silat, jotka kiinnitin omalla ihmeellisellä patentillani, jotta ympärysmitta riitti. Ne eivät ihan istuneet, mutta enpä minä aikonut niillä ajaa joka päivä monen tunnin lenkkejä. Pitkä rintaremmikin oli vain periaatteessa sopiva ja näytti hassulta. Sentään omat suitsensa Mini sai pukea, vaikka vaihdoinkin niihin lainatut ajo-ohjat. Sitten irrotin hevosen, laitoin minisukset jalkaan, otin pitkän rintaremmin päät oikeaan käteen ja ohjat vasempaan.

Mini ei ollut kai koskaan ennen vetänyt muuta kuin heinäkärryjä pari kertaa. Tunsin sen kuitenkin jo niin hyvin, että osasin ennustaa, mitä se uusissa tilanteissa tekisi. Nimittäin ei mitään. Se lähti kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja, kun maiskautin sille. Minun ei tarvinnut kuin pitää kiinni. Päätin, että seuraavalla kerralla naulaisin kyllä rintaremmin päät vanhaan traktorinrenkaaseen, istuisin kyytiin ja antaisin mennä. Minkään muun hevosen en kyllä uskaltaisi antaa vetää itseäni ilman, että välissämme olisi vähintään yksi aisa siltä varalta, että hevonen kesisi vaikka peruuttaa yhtäkkiä. Mini ei niin tekisi, eikä Pohjanmaan maasto ollut mäkistä, ei edes kohoilevaa, vaan maan profiili oli viivasuora. Helpon maaston ja ennalta-arvattavan hevosen yhdistelmän vuoksi pysyin pystyssä helposti, vaikka en ollut mikään hiihtoratsastaja. Tai hiihtäjä. Tai urheilija. Tai edes viihtynyt ulkona ilman että oli koiran tai hevosen takia pakko.

Mini suostui ravaamaan, kun oli pakko. En joutunut piiskaamaan siihen vauhtia pajunoksalla, vaikka melkein kyllä kurotin jo taittamaan yhden, kun tamma ei meinannut kiihdyttää sitten millään. Toisaalta tällä kertaa Mini kuitenkin pysyi ravissa ja puksutti tasaisesti eteenpäin, kun sen kerran raville sain ajettua. Siinä oli helppo hiihdellä. Kaaduin vain kolme kertaa, mutta pidin rintaremmistä kiinni. Pääsin kaksi kertaa takaisin jaloilleni niin, ettei Mini tuntunut edes huomaavan. Kolmannella kerralla olin niin poikki, että hetken ylös pyristeltyäni minun oli pakko pysäyttää Mini. Kerin ylimääräiset remmit möykyksi sen silojen päälle, nostin minisukset möykyn päälle ja kiipesin vaivalloisesti ja väsyneenä hevosen selkään kiven päältä. Kävelimme loppumatkan kotiin.

Mini ei ollut ollenkaan poikki lenkin jälkeen. Se yritti hiipiä hakaa kohti kun olin ottanut siltä varusteet. Se seurasi minua kiltisti talliin, kun talutin sitä, mutta huokaisi ovella syvään. Se tiesi, että seuraavaksi sulateltaisiin lumilönttejä sen jaloista, ja sekös oli Minin mielestä pitkäveteistä puuhaa.

Tarina kakasta ja räästä

Mini ennen kuin siitä tuli kolmitupsuinen
Line: Twist-Again/dA, muu omistaja

Jokainenhan sitä unelmahevosen haluaisi, mietiskelin ja nostelin kakkaa Minin karsinasta kottikärryihin pysyäkseni lämpimänä. Ja siinä hommassa totta tosiaan tuli kuuma. Jättihevoset kakkaavat nimittäin jättipainavia jättikakkoja, toisin kuin unelmahevoset. Ne eivät kakkaa, eivät sairasta, ja ruuakseenkin ne tarvitsevat vain aamukastetta kauneimmilta ruusunlehdiltä. Niiden ylläpito on ilmaista, toisin kuin Minin kaltaisen jytkyn, joka on muuten rikkonut jo kolmannen suolakivitelineensä kahden kuukauden sisällä.

Unelmahevonen on tavallaan villi. Se on musta ori, joka kuuntelee vain omistajaansa ja heittää kaikki muut armotta selästään. Minikin on musta, mutta se ei heitä selästään ketään, eikä oikeastaan kuuntele minua sen paremmin kuin muitakaan. Sen villein temppu on se, että joskus se aivastaa minun tai tarhakaveriensa päälle. Nostaisi Minin selkään sitten puliukon tai presidentin, se kävelisi samalla tavalla laiskasti eteenpäin. Noh, ainakin Mini kohtelee ihan kaikkia maailman ihmisiä tasa-arvoisesti, ja sitähän en aina voi itsestänikään sanoa.

Ravistelin talikon piikeistä viimeiset jumiutuneet lantakikanat pois. Oli niin kuuma, että riisuin takkini. Räkä valui nenästä ja oli pakko niistää. Unelmahevosen omistaja ei tosiaankaan niistäisi tallilla, eikä hikoilisi vanhat Laihian Lujan vuoden -99 verkkarit yllään. Ollapa unelmahevosen omistaja. Silloin minulla olisi pehmoiset vaaleat kihartuvat hiukset ja parta ajettuna jo herätessäni. Silmätkin olisivat siniset ja kaikki ystävät olisivat rikkaita brittejä, siis vaikka asuisin Suomessa. Olisi rahaa millä mällätä, ja tallilla pukeutuisin ainoastaan hienoihin merkkivaatteisiin. Pitäisin ratsastussaappaita kävellessänikin, eivätkä jalat tulisi kipeiksi, eikä saappaisiin tarttuisi pisaraakaan mutaa, tahmaa, liisteriä tai muuta mönjää. Varsinkaan hepan- tai koirankakkaan en ikinä astuisi, jos olisin sellainen.

Kun liukastelin täysien kottikärryjen kanssa jäisellä tallipihalla, toivoin omaa unelmahevosta enemmän kuin koskaan. Sellaisen karsinaakaan ei tarvitsisi koskaan siivota, eikä sen varusteita joutuisi pesemään. Unelmahevosen kanssa saisi vain ratsastella ruusunlehdillä aamusta iltaan, ja jokainen päivä olisi lämmin kesäpäivä. Sitten kun ei enää huvittaisi ratsastaa, unelmahevonen olisi puhtoinen ja valmis karsinasäilytykseen, ja itse voisi vain hiippailla auringonlaskuun vuodattamatta ainoatakaan hikipisaraa koko päivänä.

Kippasin kottikärryn sisällön lantalaan ja vilkaisin hakaan. Unelmahevoseni näytti kumipallolta. Se oli ilmeisesti uupunut kesken piehtaroinnin ja päättänyt loikoa hetken kyljellään puhtaassa lumessa pyöreä musta vatsa selväpiirteisenä vuorena kaukaisessa haassa häämöttäen. Ainakin se eili unelmaansa.

Perunan kokoinen

Mini heilutteli epävarmasti korviaan, kun yritin mahduttaa mittanauhaa sen mahan ympärille. Mittanauha loppui kesken, niin kuin aina. Normaalisti käteni riitti kuitenkin juuri ja juuri yhdistämään nauhan niin, että painoin etusormella toista päätä ja peukalolla toista. Ei kuitenkaan tällä kertaa. Jes! Siellä se vauva kasvoi!

Olin ajatellut satuloida Minin ja mennä maastoon ravaamaan sen parantunutta jalkaa juhliaksemme, mutta yhtäkkiä tulinkin toisiin ajatuksiin. Mitä jos vatsassa oleva varsa litistyisi satulavyöhön? Tai mitä jos minä melkein kaksimetrisenä ja siksi myös tosi painavana olisin liian raskas taakka pienelle odottavalle shirenhevosemolle? Tai mitä jos se kompastuisi ja saisi keskenmenon, ja sitten masentuisi, kun minulla ei olisi rahaa astuttaa sitä ikinä uudelleen? Puristin hetken ahdistuneena Minin juuri hieman kasvanutta harjannysää ja päätin hälyyttää apua taukotilasta. Se täytyisi kuitenkin tehdä vaivihkaa, ettei kukaan vain kuvittelisi, etten pystynut huolehtimaan omasta hevosestani, tai että huolehdin jopa liikaa.

"Haluaako joku maastoon? Yksi Mini olisi menossa?" kysyin tallikämpässä olijoilta heti kun olin saanut pääni puikattua sisään ovenraosta.
"Mä voisin lähtee", Crimis sanoi, "haen vaan Sagan pihalta."
"Mäkin voisin", Ellen haukotteli ja laski kahvikupin pöydälle.
"Okei, mut ainii, mä en voikaan tulla kun mulla on toi totaniin jalka tosi kipeä", sanoin äkkiä ja muka onnuinkin vähän, "jompi kumpi teistähän voi sitten mennä Minillä, kiva, kiitos!"

Yritin livahtaa takaisin käytävälle ja laittaa Minille suitset valonnopeudella, että voisin sitten piiloutua. Ellenin ankarasti painotettu kysymys kuitenkin pysäytti minut.
"Miks sulla on jalka kipeä ja koska se tuli? Mä näin kun sä pelasit Mayan kanssa potkupalloa jotain vartti sitten."
"No okei! Ei ole jalka kipeä! Ajattelin vaan että jos joku kevyempi vois ratsastaa Minillä ettei sen vauva murskaannu! Ja mieluiten sitten ilman satula, niin ettei se myöskään litisty."
"No olisit sitten sanonu niin", Ellen huokaisi, "niin me oltaisiin voitu kertoa ettei siellä mikään litisty vielä moneen kuukauteen, ja että ei se varsa satulavyön alla kasva! Eikä se vielä ole edes perunan kokoinen!"
"Kyllä muuten on ainakin vesimelonin kokoinen", väitin ja kerroin, miten olin mitannut Minin ympärysmitan. Crimis purskahti nauruun ja alkoi yskiä vedettyään kahvia henkeen. Siitä päättelin, että hevoseni taisi olla vain lihonut. Lähdin kiukkuisena satulahuoneeseen hakemaan suitsia mitään puhumatta ja menin sitten takaisin Minin luo. Vitsit mitä porukkaa.

"...ja siellä vaan nauravat pullat suussa, mutta mä en ainakaan enää ikinä mene niiden kanssa sinne kahville, tuon kuule omat kahvit termosmukissa, pitäs muutenki perustaa joku talli mihin likat ei saa tulla pilaamaan, mut sä ja Maya voitte tulla kun te ootte hevosia, mutta muita likkoja ei tulis..." mutisin pitkää vihaista litanniaa Miniä suitsiessani. Mini katseli kaikessa rauhassa eteensä ja piti päätään alhaalla. Työnsin taukotuvasta kössityn sokeripalan sen suupielestä sisään ja se sai syötyä sen hienosti, kiitos uusien kielentilallisten kuolaintensa. Tamman otsaa rapsutettuani päästin sen irti puomista ja käänsin sivuttain. Sitten minun oli helppo kiivetä ensin puomille Ministä tukea ottaen ja sitten puomilta hevosen selkään. Mielessäni kävi, että mitä tapahtuisi, jos joskus putoaisin maastossa Minin selästä. Millähän pääsisin takaisin ylös? Päätin kuitenkin unohtaa moisen hypoteettisen jutun. Minihän meni aina tasaisesti kuin juna.

Ratsastin hetken rinkiä tallipihassa aikaa tappaakseni. Tiesin, että muut olivat tulossa mukaan, enkä ollut ihan niin vihainen, että olisin lähtenyt yksin edeltä. Mutta en kyllä puhuisi niille mitään koko aikana! Minin kolme tupsullista jalkaa ja yksi, ihan hyvin jo parantunut, punaiseen pinteliin verhottu tupsuton jalka siirtyilivät laiskasti allamme, kun matelimme rinkiä. Aloin taas haaveilla Minin varsasta ja katsella pilviä pää niin kenossa, että lopulta alkoi pyörryttää. Havahduin muiden tuloon.

"Ei sitte mennä kovaa", sanoin vielä tallipihasta pois ratsastaessamme.
"Joo ei, muuten te voisitte vaikka saada vahingossa liikuntaa ja Mini raskausrasvavatsa saattaa kadota", Ellen sanoi vakavalla naamalla.
"Ei sille varsalle mitään käy. Ravia!" Crimis komensi ja kiihdytti malliksi Sagan rentoon lämmittelyraviin.
"Ei kun mä vaan pelkään että te Tytöt jäätte kauas, kauas taakse kun mä kiihdytän tällä Miesten Ravihevosella", tuhahdin ja laitoin Minin äkkiä ravaamaan, jotta pysyisimme edes joten kuten muiden mukana.
"Pois alta sen pikkuponin kanssa kun Ralli tulee!" Ellen huusi ja ravasi Rallin kanssa kevyen näköisesti ohitsemme.

Kolmitupsuinen shirenhevonen

"Siinä! Ota! Syö! Tässä olis vielä vähän!" ärisin Minille eläinlääkärin lähdettyä ja heristin sille kahdenkymmenen euron seteliä. Niinhän se on, että hevonen ei tervettä päivää näe - ja vaikka Minilläkin on vakuutus, aina ne vakuutusihmiset löysivät jonkin porsaanreiän, etteivät joutuneet korvaamaan juuri mitään. Tällä kertaa Minin vaiva oli heidän mukaansa selkeästi itse huolimattomuudella aiheutettu. Teki mieli hajottaa jotain. Millä minä muka olin huolimattomuudella aiheuttanut rivin ja saanut koko kavionreunan märkimään niin, että karva putoili ja koko heppa ontuikin jo vähän? Kuka tahansa voisi todistaa, että vietin noin sata tuntia joka päivä Minin jalkoja hoitaen, ja vaikka sen tarha olikin vähän kurainen, ei se tosiaankaan missään polveen asti yltävässä liejussa seisoskellut.

Kun Mini ei kerran halunnut syödä enempää rahaa, vedin sen karsinasta käytävälle. Laitoin pelästyneen hevoseni molemmilta puolilta kiinni keskelle käytävää ja tartuin saksiin. No niin. Kohta se ei olisi oikea shirenhevonen enää. Kumarruin, otin kiinni yhdestä valkoisesta tupsusta, jota olin niin varjellut ja hoivannut, ja leikkasin. Ilkeän näköisen punaisesta, karvattomasta kohdasta huolimatta karvaa oli niin jumalattomasti, että sain saksia aika kauan ennen kuin yksikään karva ei kutitellut Minin kipeää jalkaa. Kun peräännyin ja katsoin, jalka näytti niin typerältä polvenaluskarvoineen ja kaljuine nilkkoineen, että saksin lopulta ihan kaikki karvat pois. Teki mieli vähän itkeä, koska näköjään Mininkin kauneus oli katoavaista. Tammaa itseään ei kuitenkaan karvojen menetys kiinnostanut, vaan se piti silmiään kiinni ja maiskutteli aina välillä varmaan jotain hampaisiin jäänyttä kauranhaituvaa.

Tupruttelin haavapulveria Minin jalkaan, kun Crimis ilmaantui säätämään talliradiota.
"Heei Mini", hän tervehti hevostani ja silitti sen kylkeä, "mitä lääkäri sanoi?"
"Se sanoi, että mä voin ilmottaa mun töihin sen tilinumeron mun oman tilalle, koska se kuitenkin käy niin usein mun hevosten luona", vastasin äreästi ja etsin pinteliä, joka oli ihan varmasti ollut juuri äsken kädessäni.
"Voihyväjumala! Mitäsäteit!?" Crimis henkäisi kierrettyään Minin etupuolelle ja nähtyään sen kaljun jalan.
"Lahjoitin sen karvat syöpälapsille peruukiksi varmaan, vai miltä näyttää, mitä luulet?"
"Ymmärrätkö sä että sillä kestää vuosia kasvattaa uudet karvat?"
"No en, kun ihan huvikseni mä nämä leikkasin. Kato tätä! Ne oli pakko leikata."
"No onpa inhottavan näkönen. Mitä sä nyt ajattelit tehdä sille?"
"Kääriä sen ihan ekana kuplamuoviin, ettei se enää käytä mun kaikkia rahoja eläinlääkäriin."
"Ei Minille kun tolle jalalle!"
"Amputoida? Olisko sulla sahaa?" ehdotin nyt jo vähän nauraen.
"Mulla on liimapinteliä. Yritä nyt edes välillä olla normaali!" Crimis torui.
"Mullakin oli äsken normaalia pinteliä mutta joku ilmeisesti vei sen."
"Se on tossa lattialla. Onneksi Mini on sun hevonen eikä mun. Tossa on kauhee homma hoitaa."
"Yöaikaan hän on sinun poikasi", sanoin Mufasan äänellä ja poimin pintelin, "sähän sen joudut illalla todennäköisesti hoitaa, tai joku muu teistä. Laitatte sitten lisää haavapulveria kans."
"No ei kun varmaan jätetään se rapaseksi ja likanen pinteli hautomaan sitä haavaa. Ja kai sä aiot leikata ton toisenkin jalan?"

Suojasin Minin jalan niin hyvin kuin taisin. Haavalle olisi ollut varmaan parempi saada hengittää ilman suojaa tai karvoja, mutta ei hevosen paikka ollut sisällä keskellä sateetonta iltapäivää. Vein siis lievästi linkuttavan, kolmitupsuisen Minin hakaan. Siellä sen jalka koki ihmeparantumisen, kun se huomasi, että heinää oli vielä jäljellä. Se oikein ravasi heinäkasalle ja kumartui syömään punainen pinteli loistaen. Mini varmaan pärjäisi pihatollakin, kun se on niin paksunahkainen. Saattaisin säästää rahaa, jos etsisin sille pihattopaikan. Vai jaksaisinkohan itse pihattoelämää kera aitauksen, jossa on ympäri vuoden kuitenkin osin rapainen pohja, ja kera hevosen, jolla on kolmessa jalassa maata laahaavat, kaiken ravan itseensä keräävät pölyhuiskut? Tuskinpa vain. Sitä paitsi saisinhan Minin eläinlääkäriin menneet rahat takaisin, ja vähän enemmänkin, jos myisin Mayan toisen satulan. Ruska voisi kyllä mennä aina samalla, eikä Mayan ikäinen hevonen kyllä noin uutta satulaa tarvinnut.

Kun ajoin kotiin, en katsonut haassa möllöttäviä Miniä, Mayaa ja Jackalia, etten näkisi kolmitupsuista shirenhevostani.