Mini, lumipallo

"Tonttuvisa!" kuulutin Jackalin kanssa vastaan kävelevälle Susannalle.
"Joulu meni jo", Susanna mutisi, mutta en välittänyt sellaisista kommenteista yhtään, vaan vedin vain melkein nukkuvaa Miniä perässäni kohti tallia.
"Ensimmäinen kysymys! Arvaa paljonko mä ja Mini ollaan lihottu tässä vaiheessa?"
"Mistä sä tiedät mitä Mini painaa?"
"En tiedäkkää, mutta Minin suhteen arvauksen voi esittää myös senttimetreissä."
"Kakstoi - kuule mä en nyt oikeestaan ehdi. Mun olis pitäny mennä jo."
"Kakstoista mitä? Senttiä vai kiloa? HÄ!"
"HEI HEI!" Susanna huusi vielä haan portilta ja huiskutti kättään. Minä ja Mini olimme jo melkein laahustaneet harjauspuomille.

Mini ei oikeastaan ollut likainen, eikä edes pölyinen, vaan ainoastaan pyöreä ja kolmesta jalasta täynnä lumiknöllejä suojasään takia. Kampasin sen jaloista enimmät lumet ja tungin loput paakut karvoineen suojaan pintelien sisään. Sulattaisin Minin jalat sitten vasta lenkin jälkeen, niin se pääsisi sitten sisälle kuivattelemaan karvojaan. Tamman jalat paketoituani laitoin sille silat, jotka kiinnitin omalla ihmeellisellä patentillani, jotta ympärysmitta riitti. Ne eivät ihan istuneet, mutta enpä minä aikonut niillä ajaa joka päivä monen tunnin lenkkejä. Pitkä rintaremmikin oli vain periaatteessa sopiva ja näytti hassulta. Sentään omat suitsensa Mini sai pukea, vaikka vaihdoinkin niihin lainatut ajo-ohjat. Sitten irrotin hevosen, laitoin minisukset jalkaan, otin pitkän rintaremmin päät oikeaan käteen ja ohjat vasempaan.

Mini ei ollut kai koskaan ennen vetänyt muuta kuin heinäkärryjä pari kertaa. Tunsin sen kuitenkin jo niin hyvin, että osasin ennustaa, mitä se uusissa tilanteissa tekisi. Nimittäin ei mitään. Se lähti kävelemään kohti tuttuja maastopolkuja, kun maiskautin sille. Minun ei tarvinnut kuin pitää kiinni. Päätin, että seuraavalla kerralla naulaisin kyllä rintaremmin päät vanhaan traktorinrenkaaseen, istuisin kyytiin ja antaisin mennä. Minkään muun hevosen en kyllä uskaltaisi antaa vetää itseäni ilman, että välissämme olisi vähintään yksi aisa siltä varalta, että hevonen kesisi vaikka peruuttaa yhtäkkiä. Mini ei niin tekisi, eikä Pohjanmaan maasto ollut mäkistä, ei edes kohoilevaa, vaan maan profiili oli viivasuora. Helpon maaston ja ennalta-arvattavan hevosen yhdistelmän vuoksi pysyin pystyssä helposti, vaikka en ollut mikään hiihtoratsastaja. Tai hiihtäjä. Tai urheilija. Tai edes viihtynyt ulkona ilman että oli koiran tai hevosen takia pakko.

Mini suostui ravaamaan, kun oli pakko. En joutunut piiskaamaan siihen vauhtia pajunoksalla, vaikka melkein kyllä kurotin jo taittamaan yhden, kun tamma ei meinannut kiihdyttää sitten millään. Toisaalta tällä kertaa Mini kuitenkin pysyi ravissa ja puksutti tasaisesti eteenpäin, kun sen kerran raville sain ajettua. Siinä oli helppo hiihdellä. Kaaduin vain kolme kertaa, mutta pidin rintaremmistä kiinni. Pääsin kaksi kertaa takaisin jaloilleni niin, ettei Mini tuntunut edes huomaavan. Kolmannella kerralla olin niin poikki, että hetken ylös pyristeltyäni minun oli pakko pysäyttää Mini. Kerin ylimääräiset remmit möykyksi sen silojen päälle, nostin minisukset möykyn päälle ja kiipesin vaivalloisesti ja väsyneenä hevosen selkään kiven päältä. Kävelimme loppumatkan kotiin.

Mini ei ollut ollenkaan poikki lenkin jälkeen. Se yritti hiipiä hakaa kohti kun olin ottanut siltä varusteet. Se seurasi minua kiltisti talliin, kun talutin sitä, mutta huokaisi ovella syvään. Se tiesi, että seuraavaksi sulateltaisiin lumilönttejä sen jaloista, ja sekös oli Minin mielestä pitkäveteistä puuhaa.