 |
| Chai |
En olisi millään uskaltanut päästää otettani Minin ohjista. Tiesin kuinka turvallinen se on, mutta silti puristin niitä mustia nahansuikaleita kouristuksenomaisesti. Kuului syvä huokaus. Nenän kautta. Katsoin ylös - hui kuinka korkea Mini onkaan - ja sain katsekontaktin pieneen Ruskaan, joka istui suu viivana jättiläishevosen huipulla.
"Mä menisin nyt Šaai", Ruska sanoi minulle ihan rauhallisesti ja yritti ohjista vetämällä saada minut päästämään irti.
"Ootsä nyt - ai nong-saw ootsä nyt varma?"
"Šaai..."
Ruska pyöräytti silmiään ihan samalla tavalla kuin hänen äitinsä välillä. Hän käänsi katseensa pääni ylitse kauas. Se oli helppoa. Hän istui tosi korkealla.
"Iskä! Käske Šaain päästää irti!" hän rääkäisi, ja minä käännyin katsomaan hänen isäänsä, joka nojasi kentän aitaan.
"Minä en tosiaankaan teidän erotuomariksi rupea!" Reita huusi takaisin.
"Päästä!" Ruska karjaisi minulle niin kovasti, että aivan nytkähti satulassa sen voimasta. Minin korvat kääntyivät häntä kohti ja häntä huiskaisi.
"Ruska! Et huuda hevosen selässä!" Reita komensi.
"No kun toi ei päästä!" Ruska huusi.
"Chai! Päästä nyt jumaliste se irti!" Reita komensi niin äreästi, että vedin nopeasti käteni pois Minin läheltä. Kuulin miten Reita vielä huokaisi kuuluvasti, että voi Jeesus, tämähän on niin kuin mulla olis jo nyt kaks kakaraa.
Ruska puristeli Miniin heti vauhtia. Iso tamma alkoi kiertää kentällä laajaa ympyrää, ja minä kävelin pois alta sen isännän viereen nojaamaan aitaa. Reita siirtyi heti kauemmas minusta, ihan kuin huomaamattaan, ja katseli samalla keskittyneen näköisest kännykkäänsä.
 |
| Ruska |
"No en tosiaankaan", Reita tuhahti. "Enemmän mä pelkäisin, jos se menis niillä isoilla poneilla, joilla pääsee lujaa ja kaikkea. Mitä sä sitä paitsi sitä murehdit? Et säkään tota kauheesti näytä enää pelkäävän. Se ratsastaa aiva varmaan paremmin ku sä."
"Niin... Mut se on niin pieni..."
"Ehkä. Mut koetapa kuule sille sanoa, että se on liian pieni tekeen jotain", Reita tuhahti. "Se on ihan niinku äitinsä", hän vielä jatkoi ja näytti suorastaan lumoutuneelta nostaessaan hetkeksi katseensa puhelimesta tyttäreensä. Ruska ravasi asiantuntevan näköistä kevyttä ravia kauempana, korkkiruuvikiharat selässään pomppien, ohjat käsissään löpsyen.
Olin jonkin aikaa hiljaa ja katselin Ruskan määrätietoisia mutta valitettavasti epäonnistuneita laukannostoyrityksiä. Viihdyin vallan mainiosti siinä ratsastusta katsellen. Jokin varjo kuitenkin häiritsi hupiani. Kun oikein ajatuksiani tutkailin, tajusin sen olevan kateutta. En ikinä myöntäisi ääneen olevani niin hirveä ihminen, että olin kateellinen viisivuotiaalle, mutta niin minä vain olin!
Olin kateellinen hevosista. Ruskalla oli oma hevonen. Hän osasi ratsastaa. Hänen yhteiskuntaluokastaankin olin kateellinen. En minä päässyt viisivuotiaana oikein minnekään, mutta Ruska oli ollut sinäkin talvena perheineen mökillä, ja kuulemma saanut keskitalvella mustan silmän kieltäydyttyään laskettelemasta suksilla ja vaatiessaan päästä lumilaudalla, vaikka ei tosiaankaan osannut. Oli taiteellinen äiti ja akateeminen iskä, jotka mahdollistivat helpomman pääsyn yliopistoonkin sitten myöhemmin, jos Ruska haluaisi. Hänen luonteensa ominaisuuksistaankin olin kateellinen! Ruskalla oli vaikka mitä - omasta hevosesta lähtien - ja hän jakoi auliisti kaiken muiden kanssa. Äskenkin Reita oli sanonut, että minä saisin ratsastaa Minillä ensin, ja Ruska oli tuumannut, että jaaha. Selvä. Hän voi odottaa.
Kaikkein eniten olin kateellinen Ruskan perheestä. Reita oli ehkä äksy, mutta ei Ruskalle. Hän tuntui sietävän tyttäreltään ihan mitä tahansa. Maija puolestaan puolusti tytärtään niin kuin leijona. Hän ajoi kerran raivosta palaen treeneistä päin jonkun Ruskan kerhokaverin pihaan selvittämään hänen vanhempiensa kanssa, miten ihmeessä lapsi oli kehdannut heittää hänen tyttärensä päähän lusikallisen puuroa. Jos Ruskalle tapahtuisi jotain vakavampaa, Maija tekisi välittömästi murhan. Ja siitä huolimatta Ruska sai kasvatustakin. Edes Maija ei ikinä sanonut ei meidän tyttö ainakaa, kun Ruskaa syytettiin jostain tempauksesta. Olen nähnyt raivoisan Ruskan kotiarestissa, nakkelemassa kenkiä protestiksi kotinsa eteisessä. Ja Reitan seisomassa ovensuussa kädet puuskassa. Sanomassa, että sen kun nakkelet, nakkele oikeen kuule niin että tuntuu, mutta joka ainoan poposen keräät kun oot valmis, etkä ole muuten menossa silti ulos.
Ruska pysäytti Minin keskelle kenttää.
"Iskä. Iskä. Iskä", hän toisteli, kun Reitalla kesti hänen mielestään liian kauan vastata.
"Ruska, Ruska, Ruska", Reita vastasi.
"Nosta mut pois."
"Eksä mee enää?"
"En!"
"Vartinhan se nyt jaksoikin..." Reita mutisi niin hiljaa, ettei Ruska tosiaankaan kuullut, ja käveli Minin vierelle ottamaan hänestä kopin.
Ruska aikoi saman tien lähteä kävelemään minua kohti. Reita osoitti kuitenkin koko kädellään Miniä ja sanoi jotain. Ruska nosti nokkansa pystyyn ja pudisti päätään. Reitan ryhti suoristui, hän sanoi taas jotain Ruskalle ja osoitti uudelleen hevostaan, tällä kertaa hyvin terävällä liikkeellä.
"MUT EN MÄ JAKSA!" Ruska huusi.
"Sit sä et kyllä voi ratsastaa jos sä et jaksa edes hevosta hoitaa sen jälkeen!" Reita ilmoitti.
"Hoida sä!"
"En tosiaankaan! Mä en saanu edes ratsastaa. Nyt otat ohjasta kiinni ja viet talliin!"
"Šaai voi viedä-" Ruska aloitti ja osoitti minua.
"Kuule Chai ei ole mikään sun hovimestari, orja tai tallipoika", Reita keskeytti heti.
"Mikä on ovimestari?" kuulin Ruskan vielä kysyvän, mutta ohjasta hän silti otti kiinni viedäkseen hevosen itse talliin.
"P'Šaai ma nii kha!" Ruska vielä huusi minulle, ja minä käännyin katsomaan suu auki hänen isäänsä.
Reita kuitenkin vain kohautti olkiaan. "Se oppii saman tien kaikki ihmeelliset kiinan kielet", hän sanoi ja oli olevinaan väliinpitämätön, vaika oli kovin ylpeä.
"Se on thain kieltä."
"Ihan sama. Se skypettää sun siskos kaa. Se osaa tehdä näin", Reita sanoi ja näytti minulle kömpelön wain, "ja sanoa äitilles sawaddee kha. Ja silti se ei muka muista että hevoset pitää hoitaa ratsastuksen päälle."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti