Sirkusprinsessakoulussa

Ruska, sirkusprinsessa

31.1.2020 Ruska 5v ja Mini osallistuivat Viihdelinnan temppukouluun. Ruska oli mielestään menossa sirkusprinsessakouluun.

**

Iskä on antanut Minin ratsastuskouluun. Meidän Maya meni hevosten taivaaseen, ja sen jälkeen me ei olla kauheasti ratsastettu Minilläkään niin kuin ennen vanhaan. Yhtenä iltana, varmaan toissaeilen tai sitä edelliseilen, iskä tuli sanomaan, että huomisen huomisena, eli tänään, kahden yön päästä siis eilisen eilisestä, on yksi sirkusprinsessakoulu, ja minä saan mennä sinne Minillä, kerta minusta tulee sirkusprinsessa isona. Tai ainakin nyt tulee, kun kerta olin siinä sirkusprinsessaratsastusjutussa.

No sitten me mentiin. Matka oli pitkä ja minulla oli kaksi kertaa pissahätä, ja iskä pysähtyi johonkin apsille, joka oli keltainen rakennus molemmilla kerroilla. Mutta kun me oltiin menty sen toisen apsin jälkeen vielä kahden ison sillan alta ja yksien koivujen välistä, me käännyttiin sellaiselle pikkutielle, jonka päässä oli Sirkusprinsessakoulu Viihdelinna. Silloin minä päätin että isona minusta tulee Sirkusprinsessakoulun rehtori, jos käykin niin, ettei minusta tulekaan sirkusprinsessaa itsestäni. Koska rehtoreilla on kivaa. Ne istuu pöydän takana ja syö aina pullaa ja juo limsaa ja määräilee sirkusprinsessojen opettajia ja niillä on paljon piirustuspaperia. Olen nähnyt kun me käytiin kerran iskän töissä. Koska iskä on opettaja.

Aluksi kaikki oli ihan tyhmää siellä koululla. Piti syödä ekana, mutta niiden leivissä oli ihan pahaa vegejuustoa ja iskä oli vihainen ja sanoi että minä en saa paiskoa juustoa. Me mentiin niiden liikuntasaliin, eikä Mini saanut tulla. Siellä piti tehdä kaikkea tyhmää, mutta sitten minä huomasin, että siellä oli trampoliini ja sitten minulla oli kivaa!! Sitten me leikittiin että semmoinen Pukki-niminen teline on sirkusheppa, mutta se oli ihan tylsää, koska se ei liikkunut.

Mutta onneksi sitten illalla me ratsastettiin. Iskä yritti koko aika pilata pitämällä kiinni ja huomauttelemalla ettei hepan selässä saa huutaa, vaikka en minä olisi edes huutanut jos se olisi päästänyt irti. Välillä se päästikin sitten, ainakin silloin kun piti kokeilla polviseisontaa. Mutta siinä kävikin sitten niin, että kun minä justiin sain Minin kävelemään, niin se pysähtyi aina heti kun yritin mennä polvilleni. Niin että sitten iskä joutui kuitenkin kävelemään vierellä ja luomaan Miniin samanlaisia varoittavia katseita kuin minuun silloin kun en pue kenkiä iskän mielestä tarpeeksi nopeasti.

Mutta se täti ketä piti meidän sirkuskoulua, oli kiva. Se sanoi että Mini on iso hieno tyttö, ja minä sanoin että niin on. Kerrankin joku tietää että Mini on tyttö eikä poika, ja onhan se hieno kerta se on minun poni enemmän kuin iskän ja tosi kiltti. Eikä minua edes enää yhtään pelota ratsastaa sillä, vaikka se on näääääin iso, ainaki iskääkin isompi. Ja se täti sanoi muuten että minäkin olen iso tyttö. Niin että siinäs kuuli iskäkin. Että minä olen kyllä ihan iso jo.

Lopuksi meillä oli suuri sirkusnäytös. Me pukeuduttiin pukuihin, ja minä olisin halunnut olla balleriina. Mutta yksi toinen tyttö otti balleriinanhameen, niin minä olin sitten possu. Ei se haitannut kyllä kauheasti. Iskä otti meistä kuvan ja nauroi. Se oli kyllä aika ärsyttävää, koska minulla ja Minillä oli kuitenkin sirkuskoulun suuri sirkusnäytös. Eli varmaan loppukoe. Iskä antoi minun mennä itse siinä näytöksessä, ja kävi vain kerran kentällä näyttämässä Minille piiskaa kun se meinasi ettei se kyllä kävele enää. Mutta muuten se meni hyvin. Minä melkein muistin mitä piti tehdä, ja kun en muistanut, katsoin mitä se balleriinatyttö teki kerta se osasi kaiken ylihyvin.

Kotimatkasta en kyllä voi kauheasti kertoa, koska minä nukahdin. Mutta me saatiin hienot todistukset että me ollaan melkein valmiita sirkusprinsessoja, ja minä näytän sitä kyllä ensi maanantaina kerhossa kaikille!! Ja sitä iskän ottamaa kuvaa minusta possuna ja Ministä sirkushevosena kyllä kans näytän, ja kerhotädeillekin näytän, ja tänään iskä saa lähettää sen mommalle kans.

Hopiavuoren avajaismaastossa

Chai ja Mini olivat Hopiavuoren maastossa Reitan ja Pondin kanssa.

”Sit kohta tulee T-risteys, ja sit siitä pitää kääntyä vasemmalle” Buathong neuvoi vähän ennen kuin olimme Auneksen risteyksessä.
”Paa nyt se navigaattori edes pois”, ärähdin sille. Olin pyytänyt vaikka kuinka monta kertaa, eikä se ollut totellut. ”Mä asuin täällä. Kirjaimellisesti täällä. Mä osaan ajaa sinne.”
”…mä ajattelin vaan varmuuden vuoksi…”
”Älä ajattele. Tai ajattele edes hiljaa. Tai muuten mä en ota sua enää ikinä mukaan.”

Oikealta tuli autoja. Meillä oli kolmio. Ja hevosenkuljetusvaunu. Vaihdoin radion Loopille. Tässä sitä seistäisiin. Vaunun kanssa ei niin vain kiihdytelty. Olin aina vihannut Auneksen risteystä. Talvella se on liukas eikä siitä meinaa päästä, eikä sitä tiukkaa kurvia juuri ennen risteystä ole kauhean kivaa ajaa kesälläkään. Lopulta tuli hevosenkuljetusvaununkokoinen rako ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ärsytti aivan hirveästi köröttää koko matka kahdeksaakymppiä vaunun takia. Vielä enemmän ärsytti, että olin huolinut sen Buathongin pojan mukaan.

Silti me lopulta pääsimme perille. Ilman navigaattoria, koska kyllä minä nyt jumaliste Seinäjoelta osaan itsenäisesti niin Otsonmäelle, Könniin kuin Ylistaroon ja muihin välikuntiinkin, niin kuin normaali ihminen. Ja niin kuin olin uumoillut, Hopiavuori erottui kyllä maisemasta.

Buathongin poika sai itse hoitaa Minin kuntoon. Vahdin kyllä, että se muisti laittaa kypärän päähänsä ja kiristää satulavyön ennen kuin nousi selkään. Muusta ei tarvinnut Minin kanssa olla huolissaan. Pond sen sijaan oli omituisen lennokkaalla tuulella vieraassa paikassa. Sillä oli jokin ihme vimma mennä tutustumaan Saaran Pulla-suomenhevoseen ja sitä sai pidellä ihan tosissaan. Mini sen sijaan näytti melkein nukkuvan, vaikka aina välillä Buathong unohti pitää sen ohjasta kiinni.

Mini on niin hidas hevonen, että sen olisi ollut järkevintä mennä viimeisenä. Eetukin ehdotti sitä, ja poika olisi vieläpä suostunut sellaiseen järjestelyyn. Sanoin kuitenkin ei. Minun oli pakko kertoa, että hevonen menisi kyllä hienosti viimeisenä, mutta kun ratsastaja oli käynyt sillä maastossa vain yhden kerran aikaisemmin. Tai millään hevosella. Sanoin, että minä menen Pondin kanssa Minin ja Buathongin perässä, viimeisinä. Meidän ei muutenkaan ollut tarkoitus mennä kauhean lujaa. Olihan nyt rankka TT-Cup meneillään ja kaikkea.

Minusta oli oikein miellyttävää maastoilla taas tutuissa maisemissa. Minä olen kasvanut täällä, ja minä olen elänyt täällä, eikä mikään voita pohjalaisia peltoja. Sen sijaan se oli kiva huomata, että Eetun puhe kuulosti korvissani sen verran leviältä ja komialta, että ainakin pahimmat pohjalaisuudet taisivat olla pudonneet puheestani. Myös Buathongilla näytti olevan kivaa, vaikka ohjat luistivat sen käsistä, kun se keskittyi kaikkeen muuhun kuin ratsastamiseen. Saaran tamma pudotti sen ja Minin päälle lunta mennessään, mutta Buathong tuntui säikähtävän enemmän kuin hevoseni, jolla hän ratsasti. Myös Pond otti oikein sivuaskelia, vaikka siihen ei osunut lumihiutalettakaan.

Kun illanpuolella ajelimme jo kotiinpäin ja vahdimme hevosia Skypen välityksellä, se rasittava poika ei malttanut olla hiljaa. Se höpötti paljon, ja piti huolta, että sanoi mahdollisimman usein sellaisia verbejä kuin ”menöö”, ”tuloo” ja ”teköö”. Se lopetti sen vasta, kun osoitin auton ikkunasta tien oikealla puolella olevaa tupaa.
”Tieks kuka tos asuu?” kysyin siltä niin kuin se olisi ollut tyttäreni, Ruska.
”No?”
”En mä tiiä. Mutta vajaat kymmenen vuotta sitten siinä asui vielä mun isä.”

Niin kuin sanoin, oli ihan virkistävää käydä kotona. Ainakin minulle ja hevosille. Olisin varmaan käynyt äidinkin luona ihan vain ohi ajaessani, mutta kun se pirun poika oli mukana. Ja hevoset.

Ruska, jolla ei ole ovimestaria

Chai

Chai kertoo

En olisi millään uskaltanut päästää otettani Minin ohjista. Tiesin kuinka turvallinen se on, mutta silti puristin niitä mustia nahansuikaleita kouristuksenomaisesti. Kuului syvä huokaus. Nenän kautta. Katsoin ylös - hui kuinka korkea Mini onkaan - ja sain katsekontaktin pieneen Ruskaan, joka istui suu viivana jättiläishevosen huipulla.
"Mä menisin nyt Šaai", Ruska sanoi minulle ihan rauhallisesti ja yritti ohjista vetämällä saada minut päästämään irti.
"Ootsä nyt - ai nong-saw ootsä nyt varma?"
"Šaai..."

Ruska pyöräytti silmiään ihan samalla tavalla kuin hänen äitinsä välillä. Hän käänsi katseensa pääni ylitse kauas. Se oli helppoa. Hän istui tosi korkealla.
"Iskä! Käske Šaain päästää irti!" hän rääkäisi, ja minä käännyin katsomaan hänen isäänsä, joka nojasi kentän aitaan.
"Minä en tosiaankaan teidän erotuomariksi rupea!" Reita huusi takaisin.
"Päästä!" Ruska karjaisi minulle niin kovasti, että aivan nytkähti satulassa sen voimasta. Minin korvat kääntyivät häntä kohti ja häntä huiskaisi.
"Ruska! Et huuda hevosen selässä!" Reita komensi.
"No kun toi ei päästä!" Ruska huusi.
"Chai! Päästä nyt jumaliste se irti!" Reita komensi niin äreästi, että vedin nopeasti käteni pois Minin läheltä. Kuulin miten Reita vielä huokaisi kuuluvasti, että voi Jeesus, tämähän on niin kuin mulla olis jo nyt kaks kakaraa.

Ruska puristeli Miniin heti vauhtia. Iso tamma alkoi kiertää kentällä laajaa ympyrää, ja minä kävelin pois alta sen isännän viereen nojaamaan aitaa. Reita siirtyi heti kauemmas minusta, ihan kuin huomaamattaan, ja katseli samalla keskittyneen näköisest kännykkäänsä.

Ruska

"Eiksä muka ikinä pelkää kun se ratsastaa noin isolla?" kysyin häneltä nojaten selälläni aitaa ja nyökäten kohti peruutuksia jättihevosella harjoittelevaa Ruskaa.
"No en tosiaankaan", Reita tuhahti. "Enemmän mä pelkäisin, jos se menis niillä isoilla poneilla, joilla pääsee lujaa ja kaikkea. Mitä sä sitä paitsi sitä murehdit? Et säkään tota kauheesti näytä enää pelkäävän. Se ratsastaa aiva varmaan paremmin ku sä."
"Niin... Mut se on niin pieni..."
"Ehkä. Mut koetapa kuule sille sanoa, että se on liian pieni tekeen jotain", Reita tuhahti. "Se on ihan niinku äitinsä", hän vielä jatkoi ja näytti suorastaan lumoutuneelta nostaessaan hetkeksi katseensa puhelimesta tyttäreensä. Ruska ravasi asiantuntevan näköistä kevyttä ravia kauempana, korkkiruuvikiharat selässään pomppien, ohjat käsissään löpsyen.

Olin jonkin aikaa hiljaa ja katselin Ruskan määrätietoisia mutta valitettavasti epäonnistuneita laukannostoyrityksiä. Viihdyin vallan mainiosti siinä ratsastusta katsellen. Jokin varjo kuitenkin häiritsi hupiani. Kun oikein ajatuksiani tutkailin, tajusin sen olevan kateutta. En ikinä myöntäisi ääneen olevani niin hirveä ihminen, että olin kateellinen viisivuotiaalle, mutta niin minä vain olin!

Olin kateellinen hevosista. Ruskalla oli oma hevonen. Hän osasi ratsastaa. Hänen yhteiskuntaluokastaankin olin kateellinen. En minä päässyt viisivuotiaana oikein minnekään, mutta Ruska oli ollut sinäkin talvena perheineen mökillä, ja kuulemma saanut keskitalvella mustan silmän kieltäydyttyään laskettelemasta suksilla ja vaatiessaan päästä lumilaudalla, vaikka ei tosiaankaan osannut. Oli taiteellinen äiti ja akateeminen iskä, jotka mahdollistivat helpomman pääsyn yliopistoonkin sitten myöhemmin, jos Ruska haluaisi. Hänen luonteensa ominaisuuksistaankin olin kateellinen! Ruskalla oli vaikka mitä - omasta hevosesta lähtien - ja hän jakoi auliisti kaiken muiden kanssa. Äskenkin Reita oli sanonut, että minä saisin ratsastaa Minillä ensin, ja Ruska oli tuumannut, että jaaha. Selvä. Hän voi odottaa.

Kaikkein eniten olin kateellinen Ruskan perheestä. Reita oli ehkä äksy, mutta ei Ruskalle. Hän tuntui sietävän tyttäreltään ihan mitä tahansa. Maija puolestaan puolusti tytärtään niin kuin leijona. Hän ajoi kerran raivosta palaen treeneistä päin jonkun Ruskan kerhokaverin pihaan selvittämään hänen vanhempiensa kanssa, miten ihmeessä lapsi oli kehdannut heittää hänen tyttärensä päähän lusikallisen puuroa. Jos Ruskalle tapahtuisi jotain vakavampaa, Maija tekisi välittömästi murhan. Ja siitä huolimatta Ruska sai kasvatustakin. Edes Maija ei ikinä sanonut ei meidän tyttö ainakaa, kun Ruskaa syytettiin jostain tempauksesta. Olen nähnyt raivoisan Ruskan kotiarestissa, nakkelemassa kenkiä protestiksi kotinsa eteisessä. Ja Reitan seisomassa ovensuussa kädet puuskassa. Sanomassa, että sen kun nakkelet, nakkele oikeen kuule niin että tuntuu, mutta joka ainoan poposen keräät kun oot valmis, etkä ole muuten menossa silti ulos.

Ruska pysäytti Minin keskelle kenttää.
"Iskä. Iskä. Iskä", hän toisteli, kun Reitalla kesti hänen mielestään liian kauan vastata.
"Ruska, Ruska, Ruska", Reita vastasi.
"Nosta mut pois."
"Eksä mee enää?"
"En!"
"Vartinhan se nyt jaksoikin..." Reita mutisi niin hiljaa, ettei Ruska tosiaankaan kuullut, ja käveli Minin vierelle ottamaan hänestä kopin.

Ruska aikoi saman tien lähteä kävelemään minua kohti. Reita osoitti kuitenkin koko kädellään Miniä ja sanoi jotain. Ruska nosti nokkansa pystyyn ja pudisti päätään. Reitan ryhti suoristui, hän sanoi taas jotain Ruskalle ja osoitti uudelleen hevostaan, tällä kertaa hyvin terävällä liikkeellä.
"MUT EN MÄ JAKSA!" Ruska huusi.
"Sit sä et kyllä voi ratsastaa jos sä et jaksa edes hevosta hoitaa sen jälkeen!" Reita ilmoitti.
"Hoida sä!"
"En tosiaankaan! Mä en saanu edes ratsastaa. Nyt otat ohjasta kiinni ja viet talliin!"
"Šaai voi viedä-" Ruska aloitti ja osoitti minua.
"Kuule Chai ei ole mikään sun hovimestari, orja tai tallipoika", Reita keskeytti heti.
"Mikä on ovimestari?" kuulin Ruskan vielä kysyvän, mutta ohjasta hän silti otti kiinni viedäkseen hevosen itse talliin.
"P'Šaai ma nii kha!" Ruska vielä huusi minulle, ja minä käännyin katsomaan suu auki hänen isäänsä.
Reita kuitenkin vain kohautti olkiaan. "Se oppii saman tien kaikki ihmeelliset kiinan kielet", hän sanoi ja oli olevinaan väliinpitämätön, vaika oli kovin ylpeä.
"Se on thain kieltä."
"Ihan sama. Se skypettää sun siskos kaa. Se osaa tehdä näin", Reita sanoi ja näytti minulle kömpelön wain, "ja sanoa äitilles sawaddee kha. Ja silti se ei muka muista että hevoset pitää hoitaa ratsastuksen päälle."

Ystävänpäivämaasto

Minä ja Mini olimme ystävänpäivänä Adinan maastolenkillä, vaikka ei meillä siellä ennalta tuttuja ystäviä varsinaisesti ollutkaan. Päätimme nyt kuitenkin lähteä, koska emme me varsinaisesti ystävänpäivää mitenkään vietä. Ei siis ollut kauheasti muutakaan hommaa. Ja oli hyvä, että lähdimme. Taisimme molemmat tarvita pientä maisemanvaihdosta.

Sissin ja Lunan ratsut Villa ja Bee olivat pienimmät maastoilijat, ja vaikka minun Minini oli suurin, niin ponien kanssa samaa vauhtia menimme. Minkäs teet, kun hevonen on laiskiainen? Matkassa oli myös yksi suokki, Aliisa ratsastajansa Minnin kanssa, sekä vähän jalommat kaverit Diti ja Tella, joilla Sonja ja Meera ratsastivat.

Vaikka kotona Hukkasuossa kivat ja sopivan helppokulkuiset maastot onkin, niin olipa ihanaa poistua välillä tutuilta reiteiltä. Erityisen kivaa oli tavata uusia ihmisiä: Hukkasuossa on ollut jo pitkään aika hiljaista ja sitä myöten ahdistavaa. Nyt on taas vähän sellainen olo, että olemme uudelleen elämässä kiinni.

Minin mielestä parasta koko reissussa oli joko taukopaikka ja siellä odottava täysi heinäverkko, tai sitten vapaana vaeltanut porolauma. Muista isoista hevosista joku vähän hypähteli säikähdyksestä, kun porot pelmahtivat reitille kesken kaiken, mutta ei meidän Mini. Se nyt ei muutenkaan pienistä säiky. Vähän se kaula pitkällä kyllä katsoi näitä omituisia pieniä harmahtavia sorkilla kulkevia hevosia, ja olisi kauheasti halunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Poroparat taisivat kuitenkin pelätä Miniä vähän, joten minun oli pakotettava se vain katselemaan vähän kauempaa.

Adinan Jannica vähän harmitteli lämmintä säätä. Plusasteita oli pari ja polut olivat tosi hyvässä kunnossa: eivät jäisiä, mutteivät märkiäkään. Kuulemma olisi kuitenkin ollut kivemman näköistä, jos olisi ollut kunnolla pakkasta. Silloin kaljut koivunoksatkin olisivat olleet ihan valkoisia. Minusta ja Ministä lämmin sää oli kuitenkin ainoastaan hyvä juttu. Ei ole montaa yhtä epämiellyttävää asiaa kuin ratsastaa pakkasessa. Ravatessa tulee hiki, ja sitten viimeistään jäätyy.

Sellainen oli meidän ystävänpäivämme: minun ja parhaan ystäväni, Minin.

Kahvi mustana

Mini oli ilahtunut lumimyrskystä. Kun suurin osa muista hevosista oli raahattu sisään turvaan, se oli ilmaissut selkeästi tahtonsa jäädä ulos, joten siellä se sitten törrötti. Olin katsellut sitä hetken tuulensuojasta maneesin seinustalta. Se oli ravannut umpihangessa ja sen naamalla oli ollut samanlainen haltioitunut ilme kuin Maijalla perjantaina, kun hän oli löytänyt Fordista taas jonkin uuden hemmetin hienon vian. En käsittänyt, mitä hienoa oli kinoksissa kahlaamisessa sen paremmin kuin auton ruuvaamisessakaan, joten lähdin sisälle suojaan.

Tallituvassa oli Ekku ja se siihen usein kiinnittynyt Chai. Hyvä juttu, siis näin hyötymisnäkökulmasta. Minun ei tarvitsisi kahlata takaisin hakaan Miniä noutamaan enää illalla, jos poika aikoi jäädä tallille. Chai oli helppo saada tekemään kaikki tympeät hommat: se tuntui olevan vain iloinen saadessaan selvitellä Minin jalkakarvoja ja tehdä muita sellaisia hanttihommia. Toivoin että se viettäisi kesänsä kotosalla. Se voisi katsoa Mayan perään ja minä voisin kerrankin juoda saunakaljani ajattelematta hevosia.

"Otaksä kahvii?" Chai kysyi minulta, kun nousi kaatamaan kahvia ilmeisesti Ekulle. Eihän se itse juonut kahvia, vaikka tyhjensi kyllä valonnopeudella kaikki mehupurkit jääkaapista.
"Joo. Mustana. Niinku mun sielu", haukottelin silmiäni hinkaten.

Sain kahvikupin ojennettuun käteeni. Silmiäni avaamatta hörppäsin siitä. Nenäni nyrpistyi. Kuulin miten Chai hihitteli istahtaessaan takaisin sohvalle ja avasin silmäni parahiksi nähdäkseni maitokuppini ylitse miten hän ojensi Ekulle kahvikupin. Se Ekkukin pärskähti minua katsoen.
"Sähän sanoit et mustana niinku sun sielu..."

En viitsinyt avautua siitä, mitä ihmisen suoliston terveydelle käy, jos hän oli tiukasti vegaani parikymmentä vuotta ja juo sitten kahvikupillisen lehmänmaitoa. Tai siitä, että opettaisin sen pojan kyllä hyvin nopeasti tavoille, jos se erehtyi kuvittelemaan minua näin leppoisaksi tyypiksi. Sen sijaan kysyin, voisiko se poika mahdollisesti hakea Minin illalla sisään, jos se edes antaisi kiinni lumihulluudessaan. Hiljaa itsekseni ajattelin menettäneeni otteeni elämästäni ja siitä pojasta. Sen piti pelätä minua, eikä vitsailla minun kustannuksellani. Siitä oli tullut yhtä rohkea kuin oppilaistani: he uskalsivat olla nenäkkäitä ja mukamas vitsikkäitä, mutta joka ainoa avasi kirjasta sivun viisikymmentäkuusi, kun niin komensin. Ihania kakaroita. Vallattomia ja ajattelemattomia ehkä, mutta eivät ilkeitä. Ihania. Kaadoin maidon pois ja otin kahvia, joka oli ilmeisesti Chain mielestä jonkin verran mustempaa kuin sieluni.

"No hyvä sitten jos sä haet sen mun ponin. Mun pitää nimittäin hakee Ruska vissiin kävellen kotia, kun mun vaimo haluaa leikkiä poikien kanssa autoilla ja vie meidän Fordin muka korjatakseen sen--"
"Ai se osaa korjata itte", Ekku sanoi sohvalta. "Mulla on tuulilasis särö ja se sen vaihtoki maksaa hirveesti. Tai siis kun miettii että esimerkiks sulakkeet maksaa jotain kaks euroa kappale, niin sitte kun mä en osaa itte vaihtaa niin huoltsikalla ne ottaa ainaki kuuskymppii et--"
"Eiks toi tunne sen Dahlstenien nuorimman kakaran?" keskeytin Ekun ensimmäisen tilaisuuden tullen ja osoitin poikaa kahvikupillani.
"Markuksen? Joo?"
"No eiks se nyt vois porata yhden reiän siihen halkeamaan jos se ei oo pahasti menny? Ei tarvis vaihtaa koko lasia. Illalla kato ajatte autotallin kautta kotia niin Maijakin on siellä, niin ei ne siitä mitään rahaa ota."
Chai näytti siltä, ettei edes kuunnellut, tai ettei tiennyt tuulilasin halkeamien poraamisesta sen enempää kuin minäkään. Maija oli joskus puhunut siitä. Olin menettänyt mielenkiintoni jo siinä vaiheessa, kun oli tullut ilmi, että sellainen juttu on ylipäätään olemassa. Join kahvin, joka oli vähän palanutta ja vedin sitten takkini vetoketjun ihan ylös asti kiinni. Ai että kuinka vihaan lunta ja talvea.

"Nyt mä meen. Poika. Muista hakea se Mini. Poika. Poika? Chai!"
"Ai - mitä?"
"Että muistathan sä hakea sen Minin? Soita apua jos se ei tuu."
"Joo..."
"...jaha. Ekku, voisiksä kattoa että se hakee sen Minin kun se ei kuuntele taas yhtään?"
"Kyllähän kuuntelen!"

Pihalla lumipyry oli saennut. Mini häämötti haassaan lunta selässään, yhtä valkoisena kuin sieluni ilmeisesti oli.

Mini - luuska ja kanttura

"Mä en ymmärrä, miksi sä edes raahasit sen sinne", Crimis huokaisi illalla minun kiskoessani Minin harjasta irti sitä kampauksella pitäviä nyörejä ja töyhtöjä. Vaikka hevoseni oli vain lemmikki, olin nykertänyt sille jo niin monta kertaa shirenhevosten perinteisen kampauksen, että sen jouhet olivat erittäin tukevasti järjestyksessä.
"Siksi että mulla on ilmeisesti noussu kusi päähän kun tää menestyi niin hyvin muissa laatuarvosteluissa", tunnustin äreästi. "En mä ajatellu, että se sais nippa nappa kolmosen."
"Mitä sä sitten odotit? Se oli Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelu! Puoliverisille ja isoille poneille, Reita..."
"No kun se estehommakin meni niin hyvin sillon viime kesänä..."
"No se meni kyllä. Mut hei... Onhan kolmonenkin palkinto", Crimis koetti lohdutella karsinan ovensuusta.
"Älä viitti. Et vaan kerro kenellekään miten paskasti meillä meni."
"Jos sua on alannu kiinnostamaan kilpailut, niin sä voisit vaikka vuok-"
"En voi! Mulla on kaks näitä vitsin--"

En sanonut sitä äreää lausetta loppuun. Tiesin kuulostavani ihan hirveän lapselliselta, mutta minua kiukuttikin niin kuin lasta. Kaks vitsin mitä? Surkeaa luuskaa! Kantturaa! Paskaa konia! Heittelin naruja ja nyörejä hevoseni niskasta karsinan pohjalle purujen sekaan. Maya oli minulle rakas ja se oli eläkkeensä kovalla työllään ansainnut, mutta oli Minikin kiltti, viisas ja hieno. Enkä minä ollut osannut olla ylpeä siitä pitkiin aikoihin. Olisinpa voinutkin vuokrata hevosen. Minulla oli kuitenkin perhe, joka ei voinut syödä pelkkää makaronia hevosten takia, vaikka minä olisin voinut. Lisäksi minulla oli kokopäivätyö ja samat kaksikymmentäneljä tuntia aikaa vuorokaudessa kuin kaikilla muillakin. Sekään ei paljoa auttanut, että Mini kävi ratsastuskoululla osa-aikatöissä. Se oli rakastettu ratsu siellä, mutta vain tietyn porukan kesken. Pikkupojat tykkäsivät siitä alkeistunneilla, koska se näytti mustana ja isona niin hurjalta, ja tädit menivät sillä mielellään, koska se oli turvallinen ja rauhallinen. Kukaan ei kuitenkaan ikinä halunnut sitä sellaisille tunneille, joilla oli tarkoitus oikeasti keskittyä uuden oppimiseen. Minäkään en olisi halunnut! Oli ymmärrettävää, että sen työmäärä jäi aika vähäiseksi.

"Kiitos kun sä lähdit kuskiksi taas", mumisin naama vasten Minin kaulaa.
"Ai hä?" Crimis kysyi ja kahisevasta äänestä päätellen nojautui karsinan ovenpieleen.
"Että kiitti." Anteeksi en kyllä sanoisi.
"Jos sä myisit sen, sä saisit siitä enemmän kun mitä Twististä on pyynti", Crimis huomautti hiljaa.
"Niin mut Mini on isin tyttö", huokaisin hieman harmissani. "Vitsit kun mullakin olis oma talli. Mä ajattelen 12-paikkaista. Sen vielä hoitais ite yksin päivätyönään, ja muiden hevoset maksais mun palkan ja mun kolmen hevosen ylläpidon..."
"Mikset sä sit..?"
"Siks kun mä oon nyt sellasessa työssä, että mä saan hyvällä säkällä aina välillä jonkun nuoren käsittämään, että siitä voi tulla ihan mitä vaan, ja että se on hyvä ja tärkeä. En mä voi siitäkään luopua. Mä rakastan niitä kakaroitakin. Ehkä sit seuraavassa elämässä..."

Isin tyttö hamuili isolla turvallaan leukaani ja minä annoin sille pusun nenänpieleen. Elämässä piti tehdä valintoja, ja minun valintani nyt sattui olemaan niin huono, että sai Kouluratsastusjaoksen laatuarvostelusta kolmospalkinnon. Mutta toisaalta se ei olisi opettanut lapsia ja tätejä ratsastamaan yhtään sen paremmin, vaikka sillä olisi ollut seitsemäntoista ykköspalkintoa. Keräsin kaikki hevoseni harjassa olleet nyörit ja nauhat.

"Tuu, mennään kahville ennenku mä siivoon sen trailerin. Sulla jäi kesken niiden Ambrellan suunnitelmien kertominen", sanoin ja lähdin kävelemään kohti taukotupaa.
Tuvassa nakkasin kaikki Minin koristeet roskiin. Mitä se nyt niillä?

Seitsenosainen metritarina, joka kertoo muka ratsastuksesta, mutta oikeasti Reitasta ja rakkaudesta

Chai kertoo
Tapahtui viikolla 2
Chai, Ekku, Kei ja Reita Hukkasuossa: X
Lasse

Maanantai: perusteiden on oltava kunnossa, jotta voi edetä

Muutoksen nimi oli Ekku. Hänen takiaan minulla oli niin määrätietoinen olo jo tallia kohti kävellessäni. Olin kerta kaikkiaan päättänyt oppia ratsastamaan. Löytäisin varmasti jonkun sopivan opettajan taukotuvasta ja sopivan hevosen tallista. Ihan pian meillä olisi oikeasti yksi yhteinen harrastus, kun olin niin huono katsomaan elokuviakin. Minä en osaa mitään. Oli korkea aika opetella edes jotain. Enää en kyllä välttelisi ratsastamista.

Chai

Jo taukotuvan ovenraosta näin, että naulakossa oli talvitakki, jonka hupun reunuksissa oli tekoturkista. Eikö Kirstu kuulostanut muutenkin parhaalta vaihtoehdolta vahdiksi, jos kyse oli minusta ja hevosista? Ainakaan hänen kärsivällisyytensä ei loppuisi ikinä.

"Hei - voisiksä opettaa mua ratsastaan esim nyt?" kysyin häneltä jo ennen kuin sain oven kokonaan auki. Ja kun se aukesi, toivoin todella, etten olisi kysynyt.
Ensinnäkin, sen karvareunuksisen takin vieressä roikkui toinenkin takki, joka oli säähän nähden ihan liian ohut, ja - löisin siitä vaikka vetoa - jonka taskussa oli tupakka-aski, punainen sytytin ja erääseen Audiin sopivat avaimet. Toisekseen, sen karvareunuksisen takin omistaja ei ollutkaan Kirstu, ja tiesin että sen taskussa puolestaan oli Audin viereen pysäköidyn vihreän farmari-Fordin avaimet. Niissä avaimissa olisi kulunut R-kirjaimen muotoinen avaimenperä, joka olisi kauttaaltaan koristeltu EDINBURGH-tekstillä. Harvoin sanoin kirosanan, mutta sillä hetkellä teki mieli sanoa ja peruuttaa sitten moon walkingia käytävälle. Mutta eihän niin voi tehdä. Saatoin vain tuijottaa kauhistuneena Reitaa, joka tuijotti kysyvän näköisenä Keitä, jota en uskaltanut edes vilkaista, koska muuten en enää uskoisi että olin vain kuvitellut hänet.

Kei

"Ai - ai mä?"
Mielikuvitusolentoni alkoi puhua minulle, enkä pystynyt välttelemään häneen katsomista. Vilkaise sitten nopeasti, Chai, vain sen verran ettet ole epäkohtelias, ajattelin. Ja katsoin. Ja voi kun en olisi joutunut katsomaan.
Hän oli niin suloinen ja hämmentynyt, että melkein unohdin ettei häntä oikeasti ole. Ja kun minä katsoin häntä liian kauan, minusta tuntui niin ihanan lämpöiseltä, niin ihanan pehmeältä, että halusin hypätä junan alle ja kuolla mahdollisimman tuskallisesti. Samaan aikaan minä muistin koko ajan, kenen takia aioin tapattaa itseni hevosten kanssa, ja kenen kasvojen katselemisesta minulle tuli rauhallinen eikä itsetuhoinen olo. Mutta vielä kotona olin muistanut ne asiat jotenkin kirkkaammin...
Halusin häipyä vastaamatta mitään siihen kysymykseen. Koko ratsastaminen tuntui typerältä. Halusin kotiin, tai oikeastaan Ekun kotiin. Halusin tietää, pääsisikö Keistä ääni, jos purisin häntä niskaan. Enkä tasan halunnut! Minun teki mieli vetää itseni vessasta...
Mutta Kei odotti vieläkin vastausta. Eikö Reita huomannut, millaisen ihmisen vieressä istui sohvalla, kun pystyi noin vain kääntämään katseensa puhelimeensa ja raapimaan poskeaan? Vaikka Kei oli siinä? Ja mitä minä voisin vastata miehelle, jota ei ole olemassa? Ei, et ainakaan sä! Ei, kun mä luulin teitä kahta Kirstuksi. Ei kun mä harjoittelin yhtä näytelmää varten. Ei kun se oli vitsi. Ei kun mä tarkoitin että Reita!

Arvatkaa mitä. Hätäännyin liian pitkään kestäneestä hiljaisuudesta ja valitsin viimeisen vaihtoehdon.
"Et sä kun Reita!"
"Mitä?" Reita tyrskähti oktaavia tavallista korkeammalla äänellä. "Arvaa kuule kaks kertaa!"
Jos Kei olisi ollut tapansa mukaan hiljaa, koko juttu olisi ollut sillä selvä. Hän oli kuitenkin hyvin puheliaalla tuulella, siis noin satuolennoksi.
"Joo... Olishan se aika oleellista että opettaja osais ensin itse", hän sanoi hiljaa ja selkeästi ajattelematta miltä se mahtoi kuulostaa. Hän alkoi kuitenkin heti korjata toteamustaan toinen kämmen rauhoittavasti kohti Reitaa kohotettuna. "siis mä tarkoitan-"

Reita

"Voi Jeesus, kyllä mä tiedän mitä sä aina tarkoitat", Reita tuhahti oikeastikin vähän provosoituneena, mutta suurimmaksi osaksi vihaista näytellen. Sitten hän laski kahvikuppinsa pöydälle niin että kolahti. "Selvä. Kypärä päähän, poika."

Ihan hetken kuluttua ravasin Reitan edellä Lassen karsinalle. Mutta sitten hän kävelikin sen ohitse ja kääntyi tallin ovilla minua kohti kulmat kohollaan. Hän katsoi kyllä minua, mutta niin kuin valokuvasta: niin, ettei häneen saanut kunnollista katsekontaktia.
"Täs on Lassen karsina", yritin sanoa.
"Hyvä juttu. Minin karsina on ihan muualla."
"Minin! En mä usk-"
"Muahan siitäkin kumminkin syytetään jos sä kuolet, niin parempi vaan pelata varman päälle ja ottaa kiltti poni."
"Mut se on niin iso hevonen!"
"Niin on. Tuu jo", Reita hoputti kärsimättömästi ovelle päin viittoillen.
Ajattelin, ettei minulla ole vaihtoehtoja. Yritin muistaa miten Reita yritti aina suojella Ruskaa jopa kaikelta naurettavalta, kuten lempeiltä tallikissoilta. Eihän hän antaisi sen lapsen rymytä pitkin metsiä sillä hevosella, jos se olisi hitusenkaan vaarallinen? Eihän?

Mini oli kasvanut vielä metrin lisää sitten viimenäkemän. Ehkä se oli sopiva hevonen jollekin viisi metriä pitkälle Reitalle, mutta ei minulle, ajattelin. Ujutin sen isännän ojentamat suitset sen päähän samalla kun isäntä itse satuloi sitä. Se oli helppo ja nopea homma: Mini ei liikahtanutkaan, eikä edes pelottanut minua siinä paikallaan ollessaan. Sillä on vähän samanlainen väritys kuin Markuksen äidin kissalla... Se käveli Reitan perässä maneesille yhtä kiltisti kuin lehmä... Reitalla oli mukanaan tosi pitkä naru ja piiska. Niiden molempien pää laahasi maata ja piirsi hankeen jälkeä. Minin häntä oli pitkä, vaikka muilla samannäköisillä hevosilla oli lyhyt... Pitäisiköhän se päätään tuolla tavalla matalalla kun joutuisin kapuamaan sen selkään...

"Kiva kun sä-" aloitin rikkoakseni hiljaisuuden.
Reita ravisteli saman tien käteni olkapäältään. En ollut edes ajatellut sitä miten olin laskenut sen siihen. Hän katsoi minua tiukasti silmiin maneesin ovien edessä. Ei niin kuin maalaus, vaan niin kuin koira ennen kuin se puree.
"Sovitaan että sä et koske muhun niin me tullaan heti paremmin toimeen", hän sanoi hyvin hiljaa, yhtä ilmeettömällä äänellä kuin - kuin se joka oli kai hänen kaverinsa tai jotain, se mies jota ei ole olemassa - ja veti Minin perässään maneesiin. Sitten hän jäi seisomaan hevosen kanssa keskelle, nosti ohjat sen pään ylitse kaulalle ja katsoi minua odottavasti. Sen näköisenä, että hyppää selkään vaan.

Ja minä yritin. Mutta vaikka jalustinhihna oli niin pitkällä kuin mahdollista, en saanut mitenkään jalkaani jalustimeen. Voi vitsit. Voi ei. Miten kukaan ikinä pääsi itse tämän otuksen selkään?
Sen sijaan että Reita olisi kironnut hiljaa, niin kuin jo odotin, hän päästi irti hevosensa ohjasta ja kiersi vierelleni sen kylkipuolelle.
"Iskä auttaa", hän mumisi, joskaan ei ollenkaan yhtä hellästi kuin tyttärelleen. "Laita jalka tähän."
Ja niin hän auttoi minut hevosen selkään, ihan niin kuin olisin ollut kevyt kuin Ruska. Sääti minulle jalustimetkin, varmaan siksi kun näytin niin toivottomalta muutenkin. Hän ei katsonut minua kertaakaan, mutta maiskutti hevosensa liikkeelle ja alkoi kävellä vierellämme. Ainakin kahden metrin päässä meistä ja kädet melkein kyynärpäitä myöten taskuissa, mutta silti. Enkä osannut ajatella enää muuta kuin sitä, miten hervottoman korkea hevonen Mini olikaan. Teki mieli painautua sen kaulaa vasten, ihan niin kuin Markuksen äidin kissa painautui litteäksi kiivetessään vahingossa liian korkealle kirjahyllyyn. Mutta en uskaltanut tehdä edes sitä. Kaikki mielikuvitusolentoajatukset ainakin katosivat tehokkaasti mielestäni.

"Mitä sä osaat?" Reita kysyi sitten.
"Mä en osaa mitään", vastasin niin kuin vastaan kaikille, ja hän pudisti päätään vastaukselleni.
"Ei Crimis ja ne oo niin huonoja opettajia ettet sä osaisi mitään", hän totesi, ja katsoi suoraan eteenpäin eikä minuun.
"No - tavallaan kääntää."
"Ja?"
"Ravata."
"Ja?"
"Ja - ja pysäyttää."
"Ja?"
"Siinä se tais - siinä kai kaikki."
"Voi Jeesus", hän huokaisi taas. "Selvä. Ohjat käteen. Kun sä osaat kerta liikkeelle lähteä niin painele siihen nyt sitten vauhtia ja pysäytä tonne keskelle."
"Mitä jos se lähtee-"
"Kuule. Se ei lähde minnekään. Se ei varmaan lähde vaikka sä haluaisit. Mä lupaan ettei lähde."
Sitten hän katsoi minuun sillä tavalla lohduttavasti, niin kuin kaupassa äidistä eksyneeseen vieraaseen kakaraan katsotaan ennen kuin häntä varovasti lähestytään, enkä enää koskaan sen jälkeen epäillyt hänen olevan oikeastaan robotti.

Mini oli helppo pysäyttää. Sen sijaan liikkeelle lähteminen oli vaikeaa. Se ei halunnut kävellä. Kun Reita huitaisi pitkällä piiskalla sen takapäätä kohti ja sai sen kävelemään, se meni muutaman askeleen ripeästi mutta löntysti sitten koko ajan hitaammin. Opin miten sitä piti pitää liikkeessä vähän niin kuin keinuhevosta. Sitten kävely alkoi sujua, mutta vieläkin minulla oli suunnattomia vaikeuksia saada sen moottori käynnistettyä joka kerta kun pysäytin sen. Reita sanoi aika vähän kirosanoja, ja nekin puoliääneen. Lähinnä ruotsiksi, mutta myös suomeksi. Niistä muutamat olivat minulle ihan uusia. Minä en sanonut mitään. En ollut varma kirosiko hän minua, vai ylipäätään sitä että joutui olemaan viileässä maneesissa, vai kenties laiskaa hevostaan, josta oli valittanut paljon viimeaikoina. Minusta hevonen oli kuitenkin täydellinen. Se ei varmasti riehuisi.

Hän puhui minulle hämmentävän samalla tavalla kuin Ruskalle, joka on kuitenkin viiden. "Käännä tänne mua päin", hän saattoi sanoa sen sijaan että olisi käskenyt vasemmalle. "Muistakko miten pysäytetään?" hän kysyi. "Uskallakko peruuttaa siitä?" Hän myös löysi melkein kaikesta tekemästäni jotain, mitä saattoi kehua. Vaikka se olisi ollut kuinka pientä. "No, nyt oli kyllä ainaki lempeät ohjasavut", hän sanoi kerran, kun Mini ei tainnut edes huomata kuinka yritin pysäyttää sen.

Vain kerran hän hermostui.

"Selvä. Nyt kun sä käännät sen voltille-"
"Heei! Mä tiedän mikä se on!" ilahduin heti.
"No hienoa", Reita sanoi sarkastisesti, "mutta kuitenkin. Älä pelkästään sillä ohjalla käännä. Muuten se laittaa pään vinoon ja kävelee suoraan vaan kun se on niin laiska. Pidät tämänkin ohjan koko ajan tuntumalla - muista pohjeavut - hyvä. Sit sillä sisäpohkeella nyt vähän - Chai tällä mun puolen pohkeella - voi vit - kuuntele ennen kun teet!"
"Sori!"
"Sä oot niinku mun oppilaat! Mä just yritän kertoa mitä tehdään, niin joku ääliö huutaa et mikä sivu! Sillä sisäpohkeella sä katot ettei se tee mitää lievästi vammaista ympyrää, vaan voltin! Ei kun paina kunnolla."
"Mä painan."
"Se on norsu eikä hevonen, ei se mee niinku Lasse."
"Siihen sattuu!"
"Paskat satu. Mee tosta uus voltti, paina vaikka kantapäällä jos ei muuten."
"En mä osaa-"
"Älä ny. Osaat sä. Lasse olis varmaan ymmärtäny ton."
Ja minä ymmärsin, että se oli anteeksipyyntö siitä, että hän oli juuri suuttunut minulle. Sen jälkeen en enää koskaan pelännyt Reitaa enempää kuin ratsastamista.

Sitten opettajani sanoi, että nyt ravataan. Hirvitti, niin kuin aina, mutta turhaan. Totesin nopeasti, että Minin ravi oli kaukana Lassen ravista. Tämä hevonen lompsotteli eteenpäin pitkin mutta hyvin hitain askelin, ja jotenkin se tuntui normaalimmalta kuin Lassen ravi. Ikään kuin Lasse olisi ponnistanut ravissa ylöspäin ja Mini eteenpäin. Hengissä selviytyminen tuntui helpommalta tämän hevosen kanssa - kunhan en ajatellut miten hirveän korkea se oli. Putoaisin puoli metriä korkeammalta, jos putoaisin tämän hevosen enkä Lassen selästä... Ja silti suoritin elämäni ensimmäisen ravivoltin. Siis käänsin hevosta. Siis pystyin tekemään ravissa muutakin kuin sinnittelemään mukana. Siis minä. Se oli kehno voltti, ja suoraan sanoen suurimmaksi osaksi pelkillä ohjilla ohjattu. Reita hymyili. Se loppui heti kun hymyilin takaisin.

"Huomennako sitte taas?" Reita kysyi kun laskeuduin hänen hevosensa selästä.
Mitä? Aikoiko hän vapaaehtoisesti viettää aikaa kanssani? Pelkkää härkäpäisyyttään? Vain todistaakseen jonkin pointin sille - sille yhdelle?
"Mä oon - mulla on jalkkista", sanoin, koska Markus tekisi murhan jos yrittäisin olla toisenkin kerran poissa saman vuosisadan aikana.
"Joka loppuu... ...monelta?"
"Kuudelta."
"Selvä... Puoli seittämältä sitten tänne", Reita sanoi, tai oikeastaan se oli ärähdys, koska hän läpsi samalla kättäni kauemmas itsestään. Hänen kaulahuivinsa oli kierossa, enkä kestänyt sitä. "Äläkä lääpi, usko jo!"


**

Tiistai: kun oppii perusperiaatteen...

Ennen seitsämää ravasin taas. Voltti ei ollut tosiaankaan pyöreä, mutta Mini kääntyi sentään. Reita osoitteli sen pyllyä välillä pitkällä, eilen maneesiin unohtuneella piiskalla. Ahdisti ravata minuutti toisensa perään. Olin varma, ettei hevonen jaksaisi niin kauaa yhteen menoon.
"Äh! Sille ravi vastaa ennemminkin meidän kävelyä! Hevoset ravaa luonnossa paikasta toiseen eikä kävele", Reita kuitenkin väitti, kun sanoin huolenaiheeni ääneen. Silti tunsin miten Mini alkoi puuskuttaa. Ja lopulta se alkoi hiota. Ja minun jalkani väsyivät niin kauheasti, kun yritin pitää sen hevosen jatkuvasti ravissa. Lasse ravasi itsestään. Tämä hevonen ei. Tätä piti muistutella.

"Joko sä tiedät mitä sä haluat kesään mennessä osata?" Reita kysyi sitten kun sain antaa Minin mennä hetken käyntiä ja tasata hengitystään.
"Aii - ehkä sen verran ratsastaa etten mä koko ajan pelkää että mä putoan?" ehdotin.
"Ei. Sen sä opit kun sä pari kertaa oikeesti putoat", hän ilmoitti eteenpäin katsellen ja vierellämme kahden metrin matkan päässä kävellen. "Joku parempi tavoite."
"Että mä osaan laukata?"
"No jos sä haluat niin sen sä voit oppia saman tien!"
"Ei!! Ei."
"Joku isompi tavoite!"
"Että mä voin mennä maastoon?"
"Selvä. Maastoon oikealla hevosella. Ei Minillä. Lähde tosta kulmasta kevyttä ravii tonne kulmaan, keskellä vaihdat kevennystä ja sit tuolta kulmasta suuntaa. Mä saan sut alkuun, mut sit sä joudut oikeesti kysyyn Keitarolta. Mutta sit sanot sille kans et mä olin niin hyvä opettaja ettei se voi ikinä korvata mua..."

Ja taas me ravasimme ja jokin oli muuttunut. En pelännyt kuolevani. Pelkäsin että hevonen läkähtyisi. Olisin halunnut lopettaa, tai ennemminkin pitää tauon, ja lohduttaa Miniä. Reita sanoi, että ratsastuksen ja hevosen koko käsittelyn perusperiaate on, että hevonen väistää ihmistä ja pyrkii tasapainoon. Käsitin, että minun ei pitänyt pyrkiä niinkään johdattamaan Miniä, vaan ennemminkin ajamaan tai paimentamaan sitä, ja yhtäkkiä sen saaminen liikkeelle ja kiihdyttämään olikin miljoona kertaa helpompaa.

Ratsastuksen jälkeen seurasin Reitaa ja Miniä talliin. Hän eteni hämmentävän nopeasti, mutta kun väsyin siihen juoksemiseen kipeine jalkoineni, hän hidasti samaan aikaan kuin minäkin.Hän käveli melkein hangessa, eikä auratulla alueella, mutta kun siirryin itse aivan leveän polun vastakkaiseen reunaan, hänkin siirtyi keskemmälle ja käveli hevosineen tasaisemmalla maalla.
"Milloni sä ihastuit Maijaan?" kysyin silloin.
"Sillon kun mä yks kesä pyysin sitä ajelemaan. Mulla oli punanen Peugeot XPS ja sillä oli tietenkin musta Derbi Senda. Mä en tienny että sillon oli sen rippijuhlat, eikä se sanonu. Mutta se ilmestyi sitten Derbillänsä, ja sillä oli sininen satiininen mekko, hirveet irvistävät lenkkarit ja tikkejä leuassa kun se oli mäiskähtäny viikonloppuna Derbillä naamallensa Siwan takana", hän vastasi minuun katsomatta ja käveli yhtä hitaasti laahustaen kuin minäkin.
"Ja sit kaikki muuttui", ehdotin.
"Kuule, ei muuttunu."
"Miksei?"
"Siksei, että se rakasti eniten Derbiä ja seuraavaksi eniten sen poikaystävää, enkä mä tullu edes kolmantena."

***

Keskiviikko: kun yrittää muistaa, että toinen puhuu vähän eri kieltä...

Oli omituista ratsastaa Lassella Minin jälkeen. Se tuntui sopivamman kokoiselta, mutta tuntui kiihdyttelevän omin päin. Minun oli pakko sanoa ääneen, että minua pelotti liikaa. Pystyin ravaamaan sillä suoraan, mutta en pystynyt keskittymään samaan aikaan mihinkään muuhun.

En enää edes epäillyt, että Reita suuttuisi. Tiesin että hän oli niin kuin suurin osa purevista koirista. Ihan harmiton, jos häntä ei ahdistellut jollain tapaa nurkkaan. Kova räksyttämään ja ehkä välillä paha suustaan, mutta mielummin hän aina poistuisi paikalta kuin purisi, jos hänellä olisi mahdollisuus tehdä kumpi tahansa.
Reita laittoi Lassen tosi pitkään naruun niin että se ravasi pienempää rinkiä hänen ympärillään. "Mä en tykkää tästä hevosesta", hän mutisi parikin kertaa, ja muistutteli usein käyttämään lempeämpiä apuja Lassen kanssa kuin Minin kanssa. Minä tunnistin sanan apu, ja hetken kuluttua ravasin itse. Kun hymyilin Reitalle, hän hymyili takaisin. Voltit eivät olleet pyöreitä, mutta Lasse ei epäröinyt lainkaan. Se tiesi, mitä minä siltä pyysin, vaikka jalkani olivat ihan hirveän kipeät edellisistä ratsastuskerroista. Ymmärsin, miten turhauttavia ratsastusyritykseni olivat siitä olleet. Epäselvät apuni tuntuivat siitä varmasti samalta kuin äidin kanssa puhuminen tuntui minusta. Siinä tuli pää kipeäksi, kun yritti poimia vieraasta kielestä yksittäisiä osaamiaan sanoja ja muodostaa niiden avulla käsityksen siitä, mitä mahtoi olla tapahtumassa. Varmasti hevonenkin tunsi itsensä huonoksi, kun epäonnistui koko ajan yrityksistään huolimatta. Ainakin Lasse oli aina yrittänyt tosi sinnikkäästi ja hienosti.

Kun palasimme talliin, kävelytin Lassea Reitan vierellä, mutta ainakin kahden metrin välimatkan päässä. Katsoin eteenpäin ja näin sekä Reitan että hevosen silmäkulmistani. Silloin opettajani otti kädet pois taskuistaan.
"Etsä koskaan halunnu muita lapsia kun Ruskan?" kysyin häneltä.
"Halusin, aina", hän vastasi ja nyppi kulmakarvaansa.
"Äiti muistuttaa aina että mun ikäsenä sillä oli jo mut", sanoin hiljaa ja vähän hätääntyneenä.
"Kyllä sä kerkiät. Tee ny jotaki muuta sillä aikaa."
"Niinku mitä?"
"En tiiä. Käy vaikka lukio, että sulla on jotain mahdollisuuksia siihen sun unelma-ammattiis. Ja lopeta ittes vertailu muihin kun siitä ei oikeasti seuraa muuta kun hulluksi tuleminen, kun aina joku on sua parempi."

***

Torstai: on luotettava toiseen, jotta kehittyisi

"Laukkaa", Reita ilmoitti jotenkin omituisen innostuneena, kun kysyin mitä tehtäisiin. Hän oli kuulemma kiireinen ja harjasi siksi Miniä kentän keskellä, kun lämmittelin Lassea hänen ympärillään käynnissä - ja ihan itse ravipätkissäkin.
"En mä osaa", kerroin kauhistuneena.
"Et tietenkään kun ei oo opetettu", Reita naurahti. "Hetken päästä sä osaat."

Kun Lasse oli lämmitelty, Reita keskittyi taas minuun eikä Miniin. Hän poimi taas sen pitkän piiskan maasta, ja sanoi enemmän itselleen kuin minulle, että Lassea pitäisi kylläkin korkeintaan hidastaa sillä piiskalla, eikä ajaa kovempaan vauhtiin. Hän kiinnitti Lassen taas pitkään naruun, jota sanoi liinaksi, ja niin meidän piti laukata Minin katsellessa levollisena kentän vastakkaisessa päädyssä.

Ensimmäisellä kerralla säikähdin laukkaa niin kauheasti, että Lasse vaihtoi kahden askeleen jälkeen epätasaiseen, jolkottavaan raviin.
"Sehän meni paremmin kun mulla viime ratsastustunnilla", Reita kehui oikein tyytyväisen näköisenä. "Uudestaan."
Toisella kerralla tiesin mitä odottaa ja tarrauduin Lassen lyhyisiin niskajouhiin. Se meni ihan liian lujaa... Ja siirtyi ihan itse raviin laukattuaan joitain askelia. Muistin elävästi ensimmäiset kerrat kun ravasin sillä.
"Sit vaan uudestaan niin kauan että joko opit tai kuolet kun yrität", opettajani kehotti kepeästi ja leikki piiskalla. "Mä ajan sitä vielä pari kertaa, mut sitte sä annat itte avut kyllä."

Välillä kertailimme Lassen kanssa itseksemme ravia ja Reita puhdisti Minin kavioita. Välillä hän viittoi meidät luoksemme ja laukkasimme taas. Puolen tunnin kuluttua luotin hevoseen enkä pelännyt putoavani. Siihen oli hyvä lopettaa.

"Ootsä koskaa tehny mitää väärää?" kysyin matkalla maneesilta talliin.
"Häh? Tietenki", Reita vastasi hämmästyneellä äänellä.
"Mitä?"
"No samaa mitä kaikki. Ryypänny alaikäsenä, ajanu mopoa ilman korttia-"
"Ei kun jotain oikeesti pahaa", korjasin
"Niinku mitä?"
"Ootsä vaikka lyöny ketää?" kysyin, vaikka olisin halunnut kysyä, olisiko hän joskus ihastunut Maijan ohella vaikka johonkin mieheen, joka ei osannut ainakaan kauhean hyvin hymyillä, ja tuntenut tukehtuvansa aina tämän lähellä ja tiennyt joutuvansa lopulta Helvettiin.
"En, mut pari kertaa olis kyllä ehdottomasti pitäny lyödä."
Minusta oli outoa keskustella niin hirveän pitkän välimatkan päästä, mutta se taisi olla ainoa oikea tapa Reitan kanssa.
"Mä teen koko ajan oikeesti kaikkee väärää-" aloin kertoa niin hiljaa, etten ollut varma kuulisiko hän.
"Se tarkottaa että sun pitää vaihtaa sitä seuraa missä sä liikut. Se kuka sulle hokee tommosta niin monta kertaa että saa sut uskomaan sen, tekee pahaa."
"Sä et tiedä mitä mä oon tehny", väitin hänelle.
"En niin. Kerro joku kerta, niin mä kerron ettei ne asiat oikeasti oo niin pahoja. Ei ne juuri ikinä ole."

***

Perjantai: parasta on saavuttaa henkinen rauha edes hetkeksi

Olin lopussa. Hölskyin Lassen selässä kuin säkillinen riisiä, mutta olin niin näännyksissä, etten tosiaankaan pelännyt mitään. Reita sanoi, että raviympyräni muistuttivat volttia. Kun ravailimme Lassen kanssa, hän käveli pientä rinkiä kentän keskellä. Maya, joka hänellä oli mukanaan, seurasi uskollisesti perässä. Se ei piitannut laukannostoista, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

Ei siitä, kun maneesin ovi avautui.

Eikä siitä, kun oikea satuolento aineellistui maneesiin.

Tai siitä, kun meinasin pudota sen vuoksi, ja Lasse pysähtyi omin päin kesken liikkeen horjumiseni takia.

Korvissani soi, enkä ymmärtänyt ollenkaan mitä maneesissa puhuttiin. Kei sanoi jotain Reitalle täysin ilmeettömänä ja eleettömänä, enkä saanut katsottua minnekään muualle, vaikka kuinka yritin. Reita vastasi jotain ja näytti oikein ylpeältä nokka sillä tavalla pystyssä. Kei kohotti kulmiaan. Reita käveli seuraavaksi puhuessaan häntä kohti oikein korostetun suorana ja oli nakkelevinaan hiuksiaan niin kuin pitkätukkaiset tytöt, ja Maya seurasi pää matalalla perässä. Kei vilkaisi minua ja sanoi sitten Reitalle taas jotain minuun päin nyökäten.
"Osaa se", kuulin sitten yhtäkkiä Reitan sanovan, niin kuin minut oltaisiin nostettu veden alta. "Ja helposti osaakin. Eiks niin poika?" hän kysyi sitten minulta ja katsoi minua niin kuin olisin hänen omin käsin maalaamansa mestariteos.
"Mitä?" kuiskasin. Rykäisin ja toistin sen kovempaa.
"Että tottahan sä nyt osaat hevosen laukassa hallita kun isäs on niin hyvin opettanu", Reita sanoi, oikeastaan Keille, hyvin tyytyväisenä itseensä.
En kuullut miten Kei tuhahti, mutta näin sen hänen kulmakarvojensa asennosta ja siitä miten hän kallisti aavistuksen päätään. Reita tuntui provosoituvan siitä niin paljon, että Kein täytyi olla härnännyt häntä samalla eleellä aikaisemminkin.
Reita sanoi jotain, joka ei ihan kuulunut minulle asti, mutta joka loppui "...ttu teitä kiinalaisia". Sitten hän kääntyi ja huusi minulle: "Chai! Laukkaa nyt malliksi että toi setä näkee kuinka väärässä se taas tässäkin asiassa on!"

Ja niin me laukkasimme. Vielä kerran. Se ei mennyt hienosti. Se oli surkeinta laukkaa sitten ensimmäisten yritysteni. En pystynyt keskittymään, enkä ajattelemaan. Pelkäsin kuolevani, mutta en hevosen takia. En edes vilkaissut enää maneesin ovelle - koska eihän siellä ketään voinut oikeasti seistä toinen käsi liian ohuen takin taskussa. Ja silti tunsin koko ajan miten hän oli siellä. Ajattelin määrätietoisesti syytä, miksi olinkaan tässä, hevosen selässä, näin monena päivänä putkeen. Se ei ollut ratsastamisen ilo, eikä se ollut Reitan ja Kein suurimmaksi osaksi teeskennelty riita. Kesällä minä sanoisin Ekulle, että nyt lähdetään maastoon...

Surkea, epätasainen, hallitsematon laukka kelpasi. "HAH!" Reita huudahti Keitä kohti. Lasse hidasti itse ravin kautta käyntiin. Tuijotin itsepäisesti selkä kumarassa sen harjaa ja laskin sen askelia. Halusin niin hirveästi lopettaa. Ratsastuksen siltä päivältä. Tallilla käymisen ikuisiksi ajoiksi. Käänsin Lassen toiseen suuntaan ennen kuin olimme liian lähellä Mayaa. Reita jutteli ihan ystävällisesti Keille laitaa nojaten ja Maya piti turpaansa hänen niskassaan ja silmänsä kiinni. Tiesin miten Kei nojasi kyynärpäillään kentän laitaan, koska olin nähnyt sen niin monesti. Jos katsoisin sinnepäin, näkisin miten lähellä hänen kasvonsa olivat Reitan kasvoja, ja näkisin taas ettei kukaan muu mennyt Keistä niin sekaisin kuin minä. En pystynyt katsomaan.

Miten ihminen, jota ei ole edes olemassa, voi viipyä niin äärettömän kauan ennen kuin katosi, niin kuin satuolennon kuuluu? Sattuikohan polttomerkitseminen saman verran vai vähemmän kuin tämä? Ainakin se sattuisi vähemmän aikaa.

Kun kävelimme tallille, en meinannut jaksaa enää. Olin poikki ratsastamisesta, mutta vielä enemmän olin jotenkin sisäisesti hajalla.
"Mitä jos joku on ihastunu kahteen ihmiseen samaan aikaan?" kysyin äärimmäisen ahdistuneena, kun en kestänyt enää ajatuksiani. En olisi ikinä kysynyt sitä Reitalta, jos ei olisi ollut oikeasti ihan pakko.
"Niin? Eikö suurin osa ihmisistä oo jossain vaiheessa?" Reita kysyi huvittuneena. "Mä ainaki."
"Tä? Sä oot naimisissa!"
"Joo, mutta mä saan ajatella mitä mä haluan", hän sanoi hitaasti. "Kyllä mun tekee välillä mieli vaikka lyödä jotakuta kuonoon, mutta kun mä en lyö, niin kaikkihan on hyvin. Niin miksi mun pitäis sitten ahdistua muistakaan ajatuksista? Niitä tulee ja menee..."
Se tuntui samalta, kuin jos joku olisi nostanut minut avannosta juuri ennen kuin hukuin. Teki mieli alkaa itkeä. Mutta en itkenyt. Olin vain sen illan onnellinen ja huoleton. Koska ajatuksia tulee ja menee.

***

Lauantai: miten ratsastuksesta alkoi tulla parempi olo kuin muista harrastuksista

Kunnon yöunien jälkeen en ollut niin lopussa kuin edellisiltana, mutta joka paikkaa särki kaiken sen ratsastuksen vuoksi. Kotona muistin helposti, miksi minun piti oppia ratsastamaan. Minun syyni nimittäin nukkui vieressäni ja teki minusta onnellisen ja rauhallisen. Minä, joka en ikinä makoile sängyllä huvin vuoksi, kiedoin käteni paremmin hänen ympärilleen ja toivoin, ettei hän heräisi ihan vielä. Ettei tarvitsisi nousta ihan vielä. Ettei tarvitsisi lähteä pissattamaan koiraa, joka taisi olla nukkumassa olohuoneen epämukavassa nojatuolissa. Ettei hänen tarvitsisi lähteä tallille ja minun päästää hänestä irti. Tiesin kyllä olevani naurettava, koska meillähän olisi aikaa kunnes kuolema meidät erottaisi... Koska minä sain ajatella mitä halusin... Ja ajatuksia tulee ja menee...

En viitsinyt lähteä tallille. Reita ei aikonut mennä sinne, koska Ruskalla oli kuulemma menoa. Oli huvittava ajatus, että kiinnostukseni sitä paikkaa kohtaan oli koko viikon riippunut hänestä.

Sen sijaan lähdin Seurakuntatalolle apukäsiksi lastentapahtumaan. Siellä oli jokin pieni poni, jolla sai mennä talutusratsastusta, ja toisella puolella taloa pääsi moottorikelkka-ajelulle. Sisällä oli taikataikinan muotoilua, kasvomaalausta, piirtämistä, ongintaa ja kaikkea muuta sellaista muinaista huvia, jota tunnuttiin järjestettävän enää vain sen kaltaisilla pienillä paikkakunnilla. Olin hetken merenneito ja muutin lasten viisiäkymmeniä senttejä onginnassa pieniksi leluiksi ja muuksi krääsäksi merenneitovoimillani. Siinä aika kävi kuitenkin nopeasti pitkäksi. Onneksi merenneitoja vaihdettiin usein. Kun pääsin taas vapaaksi, maalasin lasten poskiin koiria, kissoja, hevosia, pääkalloja, sisiliskoja ja ties mitä muita. Niiden ei tarvinnut olla mestarillisia ja silti lapset olivat niihin tyytyväisiä.

Kasvomaalauspisteellä sain tietää, mitä menoa Reitan tyttärellä oli. Maalasin Ruskan poskeen Mayan, ja Ruska pussasi minua nenään. Hänen äitinsä taputti minua käsivarteen lähtiessään. Reita hymyili vähän, ja kun opea huutava ala-astelaisten lasten lauma saartoi hänet, Ruska oli ihan kauhean mustasukkainen ja töni tiensä lauman läpi isänsä syliin. Ellen olisi ollut melkein viikkoa Reitan kanssa joka päivä, tuskin olisin edes huomannut miten hänen hymynsä ei ollut enää ihan aitoa, kun noin kaksitoista lasta halusi halata häntä samaan aikaan. Lapsilauman lähdettyä Maija nojautui kävellessään ihan hetkeksi Reitaa kohti: niin että hänen nenänsä melkein koski Reitan poskea. Reita hipaisi sormellaan hänen kämmenselkäänsä. Jos ajatuksia tuli ja meni, mistä saattoi tietää, mitkä ajatuksista olivat pysyvää lajia? Mistä minä tietäisin, näkyisivätkö ajatukseni ulospäin joillekuille vaikka hymynä, joka ei ollut ihan aitoa? Minun oli lopetettava maalaaminen, jätettävä seurakuntatalo ja mentävä tien ylitse kirkkoon. En tiedä, pitäisikö minun mennä sieltä tallille, koska Ekku oli siellä, vai jättää ehdottomasti menemättä, koska Kei oli siellä.

***

Sunnuntai: uusia haasteita

"Onnea", Reita sanoi, kun ravasin Minillä kevyttä ravia hänen ympärillään ja sain sen itse pidettyä joten kuten ympyrällä.
"Hä?" sain sanottua hevosen askeleiden tärinässä.
"Sä oot nyt virallisesti oppinu kaiken sen vähän mitä me voidaan Minin kans opettaa", hän kertoi tyytyväisenä ja näytti peukkua. "Nyt jos mä kerrankin kuulen sun sanovan ettet sä osaa mitään, mä suutun. Varsinkin Keitarolle sanot että sä osaat kaiken. Mut pyydä sitä oikeasti opettaan. Se tykkää kun se saa päteä, ja onhan se nyt sata kertaa parempi ku mä. Et sano sille!"

En minä paljoa ollut ehtinyt viikossa oppia siihen nähden, mitä Ekku osasi. Hädin tuskin alkeet. Pärjäisin varmaan Minin kanssa yksinäni kentällä, mutta en edes Lassen kanssa. Silti osasin tuhat kertaa enemmän kuin viikko sitten, enkä pitänyt mahdottomana sitä että opettelisin lisää.

Kun kävelimme opettajani kanssa talliin kaukana toisistamme, minä Miniä taluttaen, tiesin etten ratsastaisi vähään aikaan enää hänen kanssaan.
"Mikä sun silmässä on?" minun oli pakko kysyä, kun vielä voin.
"Äh, ne on pelkkiä henkisiä arpia", hän naurahti.
"Oikeasti. Ke - ai - joku sano et sulla on kiro silmässä na?"
"No varmaan mä pidän hirviötä silmässä. Älä kysele! Harjaaksä sen Minin vai..?"

Olin oppinut viikossa paitsi ratsastuksen hatarat alkeet, myös Reitan käyttöohjeet. Kyllä joku meistä kaikista senkin tarinan kuulisi, kun keksisi keinon seistä tarpeeksi kaukana hänestä kysyessään. Mini oli suuri, ja vaikka tiesin sen olevan lempeä ja selviytyväni ihan hyvin sen kanssa, taisin silti pelätä jopa sitä enemmän kuin Reitan tiuskaisua. Jos hän olisi ollut joku muu, olisin halannut häntä, ja hän olisi ymmärtänyt miten paljon hän oli tehnyt minun hyväkseni viikossa. Sen sijaan pukkasin häntä kyynärpäälläni käsivarteen tallin ovella, eikä hän hypännyt metriä taaksepäin. "Älä viitti, älä hiplaa", hän kuitenkin sanoi, mutta ei vihaisesti.