Kunniamustangi

"Miksen mä saa enää ikinä ratsastaa Mayalla?" Ruska intti kiukkuisesti.
"Miten niin ikinä? Etkö sä enää tykkää mennä Minillä? Laita nyt tää tolle", vastasin heiluttaen riimua Ruskan edessä Minin päätä kohti.
"En mä osaa!"
"Osaatpa! Älä ole vauva. Nyt ihan totta, kyllä sä tiedät että turpa menee tosta reiästä eikä siitä!"

Mini piti päätä niin matalalla, että sen turpa hipoi Ruskan kumppareita, kun Ruska ähelsi sille riimua päähän. Laitoin Mayan kiinni ja oioin vaivihkaa Minin riimun kieroimpia hihnoja, kun Ruska yritti kulmat kurtussa paksuilla hanskoilla saada riimun klipsulukkoa renkaaseen kiinni. En silti puuttunut muutoin toimitukseen, vaan ojensin vain halpaa salmiakkikuvioista riimunarua, jonka Ruska kiinnitti väärään renkaaseen saatuaan Minille riimun vinosti mutta tukevasti päälle. Jouduin hätistelemään Jackalia kauemmas sen aikaa, että Ruska ja Mini pääsivät portista ulos, ja livahdin sitten Mayan kanssa perästä.

Maya ja Mini rapsuttelivat toisiaan korvien takaa seisoessaan harjauspuomilla. Ruska opetteli nostamaan itse Minin kavioita ja puhdisti ne ainakin kolmesti sillä aikaa kun harjasin ja satuloin Mayan. Kun aloin harjata Miniä, Ruska siirtyi suitsimaan Mayaa ja sai raivarin, kun tamma ei avannut suutaan, kun Ruska yritti tukkia sinne kuolainrengasta. Muistutin häntä hiljaa olemisesta ja annoin muistella itse, miten päin kuolaimet kuului laittaa. Mayan omppukuolaimilla ei saisi paljoa tuhoa aikaan, vaikka niitä työntäisi sen kitaan kuinka päin. Lopulta, kun olin kokonaan varustanut Minin satulalla, suitsilla ja riimulla, oli Mayallakin suitset ihan oikein päässään, vaikka otsalle kuuluva harja olikin sotkuisesti ja epämiellyttävän näköisesti sekä otsa- että niskahihnan alla. Maya ei siitä kuitenkaan piitannut.

"Mä meen Mayalla", Ruska vinkui, vaikka kävelikin kypäränsä leukahihnaa räpeltäessään Miniä kohti.
"Älä unta näe. Iskä menee Mayalla. Nyt kun mä nostan, laita jalka tohon jalustimeen. Mä en jaksa muuten sua nostaa noin ylös."
"Miks sä meet aina Mayalla?"
"Koska se on mun hevonen. Mini on sun poni. Älä ole noin löysä!"
"AI! Mun tukka on siellä välissä!!"

Ruska vääntelehti hetken liian isossa satulassa ja otti sitten löpsöistä ohjista kiinni. Silloin päästin hevoset irti ja nousin itse Mayan selkään. Mietin, pitäisikö minun ottaa piiska mukaan ja ajaa sillä Miniä, vai pitäisikö minun ja Mayan ratsastaa edellä, jotta se seuraisi. Ennen kuin tein päätöksen, Ruska oli hytkynyt Minin selässä niin kauan, että tamma oli tajunnut pienen ratsastajan yrittävän antaa pohjeapuja. Sitten Ruskan oli helppo omin päin vetää ensin toisesta ja sitten toisesta ohjasta, jotta Mini ajautui maastopolulle. Siellähän se sitten meni aina niin kuin juna raiteillaan, ellei sitä erikseen pakottanut kääntymään, pysähtymään tai lisäämään vauhtia. Annoin siis Mayan löntystellä Ruskan ja Minin perään ja otin mukaani vain riimunarun niin kuin olin alun perinkin aikonut.

Kun kävelimme lutakossa inhottavan kylmässä viimassa molemmat hevoset rauhallisina ja tyytyväisinä, ajattelin Minin olevan ihan hyvä ensiponi, vaikka se olikin iso. Sehän on tosi rauhallinen, vaikka se on nuori, ja jos Ruska minuun ja äitiinsä tulisi, hän kasvaisi niin isoksi ja niin nopeasti, että kymmenen vuoden päästä Mini olisi ihan minimikokoa. Sitä paitsi Minillä Ruska ei voisi kaahata ikinä kauhean lujaa, eikä hypätä liian korkeita esteitä, ja maastossakin olisi turvallista mennä. Maya sen sijaan, vaikka olikin jo vanha ja kooltaan paljon pienempi, olisi ollut huono lastenhevonen. Se hyppi korkealle, ja nuorena se oli vilkas ja hermostui helposti. Maastossa se säikkyi fasaaneja ja innostui ottamaan laukkakisoja entisessä kodissaan asuneiden tallin Terryn ja Sakun kanssa, ja silloin se pääsi tosi lujaa. Nyt se oli jo mummo, mutta nuorempana se olisi suuttunut Ruskan epämääräisestä ratsastuksesta ja pukitellut levottoman kakaran armotta alas. Mini taas ei paljoa piitannut, vaikka Ruska höpötti koko ajan sille ja minulle, keinui edestakaisin ja osoitteli yllättäen haalari rahisten milloin mitäkin. Se vain marssi tyynesti eteenpäin, ja kerran kun sitä kutitti kyljestä, se pysähtyi rapsuttelemaan itseään hampaillaan ja jatkoi matkaa omin päin, kun sai asiansa valmiiksi. Ruska ei kai edes huomannut, että Mini pysähtyi. Aktiivinen ratsastajatyttäreni oli unohtanut jo ohjat roikkumaan Minin kaulalle.

"Ravataan", Ruska sanoi yhtäkkiä.
"Eikä!" parkaisin.
"Miksei!"
"Siks että mä en nyt voi taluttaa sua etkä sä ole aitauksessa."
"Ei mua tarvi taluttaa!"

Mietin hetken. Pahimmassa tapauksessa Ruska putoaisi. Kyllähän hän voisi kentälläkin pudota, ja olihan hänellä kypärä. Mini ei varmana keksisi mitään outoa, paitsi että se ei välttämättä suostuisi ravaamaan ollenkaan.

"Ravaa sitte. Sä voit ravata tonne kuusen luo ja takasin, sitten mennään kotia. Onko selvä? Askeleenkin jos ravaat kauemmas, niin mun pitää taluttaa sua maastossa niin kauan että sä oot kolmekymmentä vuotta! Ja siihen on kuule niin tosi pitkä aika!"
"Ai kuinka paljo on kolmekymmentä? Onks mummo kolmekymmentä?"
"Ei! Mummo täyttää pian viiskytkuus. Iskä on kakskytviis. Eli kolmekymmentä on paljo nuorempi kun mummo ja vähän vanhempi kun iskä."
"Ai yhtä vanha kun setä?"
"Ei, setä on iskää kaks vuotta nuorempi. Ravaa nyt vaan!"

Ruska sai Minin kävelemään antamalla pohkeita niin tomerasti satulasiipiin, että satula narisi. Raviin tamma ei kuitenkaan siirtynyt samalla taktiikalla. Hetken Ruska yritti, mutta veti sitten ohjasta niin että sai käännettyä Minin takaisin. Molemmat katsoivat minua syyttävästi. Huokaisin.

"Okei. Kokeile uudestaan. Tällä kertaa nojaa vähä eteenpäin. Jos se ei muuten lähde, niin vähän lyöt sitä niillä ohjanperillä niskaan samalla."
"Mutta kovaa ei saa lyödä!" Ruska jatkoi iloisesti fraasilla, jonka olin juuri lisäämässä.
"Niin. Ja voit tehdä sitä heppamaiskutusta, muistakko?"
"Joo!"

Ruska narisutteli uudelleen käyntiin ja maiskutteli Minille sitten niin tehokkaasti, että räkä lensi. Kiihdytysmatka oli aika pitkä, mutta lopulta Mini ravasi muutaman askeleen hervoton Ruska niskassaan roikkuen, ja pysähtyi sitten ilmeisesti omin päin merkiksi määräämäni kuusen luona. Ruska käänsi sen suurella vaivalla ympäri, kiihdytti taas yli puoli matkaa ja ravasi noin neljä Minin isoa askelta. Vaikka ravipätkä ei paljoa ravia oikeasti sisältänytkään, Ruska oli tyytyväinen ja käännyimme takaisin. Hän ilmoitti laukkaavansa seuraavalla kerralla, koska oli katsonut Spirit-elokuvan viikonloppuna ja päättänyt ryhtyä isona hevosia kouluttavaksi intiaaniksi, jonka ystäviä villti mustangitkin halusivat olla. Mustangit muistettuaan Ruska alkoi tähyillä levottomana ympärilleen ja kysyi, onkohan Suomessa mustangeja. Pettymys oli suuri, kun sanoin, ettei Suomessa ainakaan villimustangeja ole. Lohdutin Ruskaa kertomalla siitä norjalaisesta Cheyenne-nimisestä mustangista, joka alkujaan oli villi. Sanoin sen olevan edelleen norjassa, vaikka en ole ollenkaan varma, elääkö Cheyenne vielä. Ruska kysyi, onko Mini mahdollisesti mustagi, ja kun hän kuuli että se on shirenhevonen, hän alkoi lohdutella sitä, että ei se haittaa, Mini ja Ruska voisivat kyllä leikkiä Mininkin olevan mustangi.

Loppumatka kului hitaasti käveleskellen ja Ruskan Spirit-elokuvasta tuttuja laulutulkintoja esittäen. Mini vei Ruskaa minun ja Mayan edellä tasaisesti ja turvallisesti. Tallin pihassa se käveli suurin piirtein itse harjauspuomille ja jäi odottamaan niin kauaksi, että sidoin molemmat hevoset kiinni ja otin alas liukuvasta Ruskasta kopin.

Emme erityisemmin enää hoitaneet hevosia ratsastuksen jälkeen. Ruska kyllä koputteli molempien kavioita kaviokoukulla ja minä puhdistin ne perässä oikeasti. Sitten tuleva intiaanini talutti kunniamustanginsa ihan itse haan portille odottamaan, että minä päästäisin sen takaisin aitaukseen ulkoilemaan. Jackal ravasi heti portille tervehtimään ja oli näköjään viimein oppinut väistämään Ruskan osin melko väkivaltaisia paijausyrityksiä. Maya ja Mini sen sijaan roikkuivat vielä kauan portilla toisiaan tönien ja Ruskan silityksistä kilpaillen. Ajattelin, että kai siitä tytöstä sitten ihan hyvä Dreamworksin villihevostenkesyttäjäintiaani tulisi, kun molemmat tammat niin häntä rakastivat.

Kun Mini siivet sai (ensimmäinen estevalmennus)

Olin ajatellut, että ne olivat jääneet siihen viime ratsastustunnilta. Että joku oli unohtanut ne sinne. Siksi en edes katsonut niihin päin ja yritin olla ajattelematta niitä. Olin nähnyt samanlaisista pahaa unta monena yönä, joten toivoin, että ne menisivät pois. Ravasin Minillä rinkiä niiden ympärillä ja katsoin suoraan eteenpäin, jotten näkisi niitä. Minin uutta ravia, jonka äkäinen valmentajamme Riitta oli kaivanut kömpelöstä hevosestani esiin. Se sujui jo aika hienosti välillä, vaikka aivan yhtä usein Mini löllyi eteenpäin räkäklimppinä kuin ravasi kauniisti.

"Sitte käännä esteelle", Riitta komensi ja naputteli tuttuun tapaan raipalla saapastaan.
"Mille esteelle?" huusin mennessäni tahallani ohitse Minin kanssa, vaikka tiesin, että puhe oli olemattomasta ristikosta Riitan selän takana. Se ei ollut kadonnut, vaikka olin yrittänyt olla huomaamatta sitä.
"No miten olis vaikka tämä?" Riitta äyskäisi ja osoitti raipallaan taakseen. Kun annoin Minin ravata uudelleen ohitse, Riitta rääkäisi "NYT!" ja löi raipalla käsivarteeni ohi mennessämme, enkä uskaltanut enää olla tottelematta.

Mini piti korvat keskittyneesti hörössä. Kun ravasimme pienen pientä ristikkoa kohti, tiesin, ettei se voisi väistää. Toisella puolella oli aita ja toisella puolella seisoi Riitta. Itse ainakin väistäisin aidan läpi, jos olisin väistääkseni, koska Riitan puolelta saisi varmasti raipasta. Mini tuntui ajattelevan samoin, mutta oli liian laiska rikkoakseen aitoja. Tai ehkä se ei ollut väistäjätyyppiä. Se siis ravasi keskittyneesti ja hitaasti eteenpäin ja pieni pelottava este kasvoi kerrostalon kokoiseksi lähestyessään.

Mini teki omituisen esihypyn ennen estettä. Se oli ilmeisesti päättänyt itse ponnistuspaikan etukäteen, mutta sen askeleet eivät olisi osuneet oikeisiin kohtiin, ellei se olisi venyttänyt viimeistä. Tunsin selvästi, miten sen takajalat asettuivat melkein täsmälleen etujalkojen jättämien jälkien taakse, kun se nousi pystympään niin kuin hidastetussa elokuvassa. Takajalat jysähtivät paikoilleen hitaasti ja tukevasti, ihan kuin olisin seurannut jonkin maagisen jättiholvin sulkeutumista. Jysähdystä seurasi robottimaisen hidas ponnistus, jonka voima vastasi varmaan lentokoneen nousua maasta. Sitten oli ilmalennon aika. Mini roikkui ilmassa liian pitkään niin isoksi hevoseksi. Ehdin nähdä mielessäni veden alta kuvatun dokumentin kaloista: nehän näyttävät lentäviltä eivätkä uivilta. Leijunnan jäljeen Mini rysähti alas, ja sen etujalat olivat maassa vain nanosekuntia ennen takajalkoja. Tammani otti kaksi laukka-askelta ja jatkoi sitten raviaan.

"Se oli kauheeta!" ilmoitin Riitalle.
"No niin oli! Se hyppäs tasajalkaa! Saisit vähän reippaammin viedä sen sinne esteelle, jos se vaikka sitten hyppäis kunnolla, niin katotaan sitten joku toinen kerta näitä muita tuhansiamiljoonia virheitä!"
En viitsinyt sanoa Riitalle, etten ollut puhunut Minin hyppytyylistä.

Hyppäsimme Minin kanssa ristikon vielä kolmesti, ja ihan viimeiseksi ylitimme kerran Riitan kokoaman, vain 30cm korkean puomiviritelmän, jonka tolpissa oli tuulessa rapisevia muovipusseja. Kaksi ensimmäistä ristikkohyppyä olivat yhtä rumia kuin ensimmäinenkin, mutta kolmannella kerralla laitoin Minin ravaamaan täysillä (mikä vastasi nopeudeltaan Mayan hölkkää). Silloin Riitta huusi, että tuo alkoi näyttää hyppäämiseltä jo.

Kun kävelimme Minin kanssa reippaita loppukäyntejä, en ollut yhtä puhki kuin aina ennen Riitan valvonnassa ratsastaessani. Mini oli yhtä hikinen ja puhalsi, mutta sitä ei pitänyt enää pakottaa kävelemään reippaasti. Joko se oli ehdollistunut siihen, että loppukäynnit ovat ripeät, tai sekään ei ollut vielä väsynyt. Tuttuun tapaan Riitta pikakäveli vierellämme ja kommentoi eli haukkui kaikkea tekemääni. Hän muisti myös kysyä, kävinkö jo kuntosalilla ja tarvitsisinko vinkkejä hyvän personal trainerin löytämiseen, koska olinhan Riitan mielestä liian löysä. Sanoin jyrkästi, että minulla on kaksi hevosta, kokopäivätyö, lapsi ja koiria, mutta ei yhtään ylimääräistä aikaa, eikä tavoitteeni ollut tulla ammattilaisurheilijaksi. Riitta tuhahti niin, että näin valoa vasten räkäpisaroiden lentävän.

Viimeiseksi Riitta komensi, että ainakin laukkaa pitää harjoitella kotona ennen ensi kertaa: sekä nopeita spurtteja että hitaasti ja pitkään menemistä. Hän ei kuulemma sietäisi yhtään sellaista, että Mini hidastelisi laukassa, jos joskus laukassa hyppäämistä harjoiteltaisiin. Sanoin vain joojoo, vaikka epäilin, että minun ja Riitan käsitys "hitaasta laukasta" olisi jonkin verran eri. Kotiläksyt määrättyään Riitta käveli ripeästi tiehensä heitä sanomatta ja kiristi harmaan nutturansa tiukemmaksi marssiessaan.

Minin kymmenes kouluratsastusvalmennus

"Kahdeskymmeneskahdeksas kerta toden sanoo!" ratsastuskoulun eläköitynyt opettaja Riitta ilmoitti reippaasti ja naputteli kouluraipalla saapastaan, kun minä valutin hikeä ainakin otsastani ja verta rakkoisista kantapäistäni uusissa ratsastuskengissä ja istuin takakenossa peräänannossa ravaavan shirenhevosen selässä. Ei haitannut yhtään, vaikka olo oli kuin maratonin juosseella: olin kuitenkin onnistunut kymmenennessä kouluratsastusvalmennuksessani noin miljoonannella yrityksellä ja saanut Minin ravaamaan melko hienosti kenttää ympäri. Riittakin ymmärsi, että nyt oltiin päästy tavoitteeseen - olkoonkin, että tavoitteemme oli niin naurettava, että Riitta olisi mielellään valmentanut meitä paljon nopeammin, paljon tiheämmin ja paljon paremmaksi ratsukoksi. Sain kuitenkin ravata Minillä rauhassa monta kierrosta ilman että Riitta vaati meiltä mitään muuta, ja se oli hienoa! Minin ravi lompsotti vähemmän kuin tavallisesti, eikä sen maha heilunut puolelta toiselle, kun se piteli minua selässään lihaksillaan selkärankansa sijaan. Askeleet sillä olivat ihan yhtä suuret kuin aina, mutta tunsin sen takajalat, joita se piti allaan eikä roikottanut kentän vastakkaisessa päädyssä saakka.

"Noni! Sitten selkä suoraksi ja istu kunnolla", Riitta äyskähti. Katsoin kentän lyhyellä sivulla olevaan peiliin ja yritin hilautua istumaan keskemmällä hevosta, päälaki ylös- eikä taaksepäin. Muutama askel meni hienosti, ja sitten Mini venähti taas pitkäksi allani. Riitta osoitti sen takapäätä raipalla ja huusi, että nyt sitä pohjetta pitäisi käyttää, eikä vain lomailla siellä selässä. Ja minähän käytin. Ahersin Minin vähä vähältä takaisin siistiin pakettiin. Kolmen kierroksen jälkeen se näytti taas hyvältä, mutta painoi kauhean kovasti kuolaimelle. "Mitä sitte? On tässä isompiakin ongelmia", Riitta rähähti, kun sanoin, että Mini roikkuu koko painollaan ohjissa.

Seuraavaksi alettiin tehdä voltteja ravissa. Aluksi ne olivat neliskulmaisia, sitten kolmiomaisia ja lopulta kuin kananmunia. Riitta laittoi meidät ravaamaan rinkiä ympärillään ja piti raippaa ojossa, ettei Mini oikoisi. Sitten yritettiin taas voltteja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja vielä toisessa kierroksessakin, uudestaan, uudestaan, uudestaan, eikä Riitta ollut tyytyväinen ollenkaan. Minusta jokainen voltti oli kuitenkin entistä pyöreämpi, mikä olikin Riitan mukaan tärkeintä, mutta välillä kuului huuto: "LIIAN PIENI! UUDESTAAN", tai jotain muuta, ja taas sitä mentiin, uudestaan, uudestaan.

"TÄYDELLISTÄ, HYVÄ, LOPPUKÄYNNIT!" Riitta huusi kentän lyhyellä sivulla olevan peilin edestä, kun tein viimeisen voltin Minin kanssa vastakkaisessa päädyssä. Hidastin Minin saman tien käyntiin, päästin ohjat ja selkärankani löysiksi ja valahdin Minin kaulalle kiskomaan happea keuhkoihini ja valuttamaan hikeä. Mini käveli väsyneenä omin päin kaviouralla ja minä pidin silmiä kiinni.

"Kannattais ottaa hyöty irti loppukäynneistäkin eikä vaan maata aina. Sä oot muutenkin vähän löysä ja sun pitäis muuttaa tota rasvaa vähän lihaksiksi", Riitta huomautti, kun kävelimme hänen ohitseen. En kehdannut siis enää maata, vaan kampesin itseni istuvaan asentoon, vaikka jokaista lihasta särki taas. Mini pärskähti äkäisesti, kun kokosin ohjat ja vaadin sitä marssimaan lontimisen sijaan. Se totteli, vaikka sen häntä suihkikin vihaisesti.

Riitta alkoi kävellä vierellämme ja sopottaa nopeasti kotiläksyjäni. Suurin piirtein kaikki vaati kuulemma harjoitusta noin tuhatkaksisataa tuntia, ja etenkin minun läskini tarvitsivat edelleen kuntosalia. Silti Riitta ilmoitti, että menisin Minillä helppoa C:ta pikkukisoissa ensiviikolla. Hän sanoi heipat ja katosi paikalta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Käänsin siis uljaan ratsuni keskelle kenttää ja aloin miettiä, millä ilveellä pääsisin alas sen selästä, kun jalat eivät totelleet enää selkärangasta puhumattakaan.

Mini & mini-me

Kun Mini oli kaksi päivää peräkkäin ratsastuskoulussa töissä, se sai jäädä yökylään. Yleensä vietin sellaiset illat joko nauttien täysin siemauksin siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni ei yksikään hevonen vaatinut välttämättä huomiotani, tai sitten rapsuttelin Mayaa haassa. Eräänä iltana olinkin menossa Mayaa katsomaan, mutta Hukkasuon kohdalla päätinkin painaa kaasua ja ajaa sittenkin katsomaan, miten Mini viihtyi yökylässään.

Ratsastuskoulu oli vilkas paikka, vaikka ei Hukkasuossakaan hiljaista ole, koska ihmisiä ja hevosia on vaikka kuinka monta. Täällä kuitenkin pieniä, varmaan Ruskan ikäisiä tyttöjä kiljui ja juoksenteli pihassa, ja vähän isommat yrittivät kävellä perässä ja sanoa, ettei heppojen lähellä saa riehua ja huutaa. Vanhemmat, lähinnä äidit, yrittivät paimentaa jälkikasvuaan, ja henkilökuntaa parveili pihassa pitelemässä hevosia, jututtamassa asiakkaita ja taluttamassa pikkuratsastajia kentällä. Ja kun katsoin kentälle, jossa pidettiin ala-astelaisilla tytöille alkeiskurssia, näin onnellisen Minin - ja sen selässä istui noin kahdeksanvuotias mini-me!

Kentän vieressä oli penkki, johon istuin ihan hiljaa, ettei Mini huomaisi minua tai etten häiritsisi tunnin kulkua ainakaan enempää kuin selkäni takana pyörivät lapset ja hevoset. Katselin Miniä, joka hiipi varovaisesti puoliveristen, ponien ja suomenhevosten mukana kuin norsu. Se hipsutteli menemään pientä askelta ja sen toinen korva törrötti huomaavaisesti kohti sen pientä ratsastajaa. Toisella se kuunteli, kuinka taluttaja jutteli pienelle pojalle, joka oli uskaltautunut tyttölauman keskelle ison hevosen selkään. Minin pienellä ratsastajalla oli otsa kurtussa ja hän puristi nyrkit valkoisena satulaa. Kypärän alta näkyi vaaleaa pitkää kiharaa, joka oli ollut kiinni niskassa, mutta hermostuneena hierottu auki sotkuiseksi pörröksi. Sinisen takkin selkäpuolelle oli neulottu ratsastavan ritarin kuva, ihan niin kuin minulla pienenä, ja jaloissa oli ratsastussaappaiden asemasta kumisaappaat. Jalustimet eivät ihan pysyneet paikoillaan ja kypäräkin hölskyi sen verran, että väillä oli uskallettava irrottaa toinen käsi satulasta ja työnnettävä kypärää paremmin takaraivoille. Varmaan jännitti! Mistä vetoa, niin oli hänen ensimmäinen tuntinsa ja heti laitettiin noin ison hevosen selkään!

Kun ratsastustunti oli päättymäisillään, Mini vaappui taluttajan perässä keskelle kenttää seisomaan muiden kanssa siistiin riviin kuin ammattilainen. Siinä se möllötti ohjat ja riimu kaulalla, kun sen taluttaja nosti sen aivan liian pienen ratsastajan pois satulasta. Poikahan ei ollut edes istunut Minin selässä, vaan pikemminkin Minin huipulla! Päästyään maahan pieni ratsastaja huojui hiukan ratsastamisesta kipeiden jalkojensa varassa, mutta kiitti sitten heppaa taputtamalla. Koska hän ei ihan yltänyt taputtamaan Miniä kyljestä, hän taputti pikemminkin vatsasta. Mini käänsi päänsä hänen suuntaansa, ja näin väpättävästä turvasta, että tammani hörähteli. Pikkupoika hinkkasi käsillään ja poskillaan hevoseni naamaa ja lähti sitten ylpeänä taluttamaan sitä riimunarusta talliin taluttajan häälyessä varmuuden vuoksi hevosen pään toisella puolella.

Siirryin talliin ja tervehdittyäni tallin omistajan eläköitynyttä Riitta-äitiä jatkoin vähän matkan päästä Minin puuhien tarkkailua. Taluttajan oli varvistettava, että hän sai satulan pois Minin selästä, ja hän oli aivan varmasti satuloinut sen jakkaran päältä tuntia varten aiemmin. Mutta sen sijaan Minin rohkea tuntiratsastaja sai hevoseltani suitset pois päästä aikuisen neuvoja noudattaen ihan helposti. Mini nimittäin piti päätään suurin piirtein polviensa tasalla, jotta pikkukaveri ylsi harjoittelemaan solkien avaamista. Se oli selvästi ollut joka ilta pienten hoidettavana! Kun Mini vapautui suitsistaan, se odotti pää hievahtamatta paikoillaan, että sen pieni hoitaja sai nostettua suitset syrjään ja ehti laittamaan riimun takaisin. Sitten tamma hörisi ja hipoi miniratsastajan vaaleita otsakiharoita ylähuulellaan.

Lähdin kävelemään autolleni, kun pieni ratsastaja alkoi opetella hevosen kavioiden siivoamista Minin ja taluttajansa opastamana. Toivoin, että olisin itsekin saanut opetella ratsastamaan ratsastuskoulussa tyttöjen ja kunnollisten hevosten kanssa, enkä vihaisella pohjoisruotsinhevosella isän kanssa. Viiden vuoden päästä tuo pikkupoika olisi parempi hevosmies kuin minä, ja syksymmällä tuntinsa aloittava Ruskakin käsittelisi Miniä pian paremmin kuin minä! Tyytyväisenä Minin ja kaikkien pienten ratsastuskoululaisten tilanteeseen istuin autooni ja peruuttelin pois täydeltä parkkipaikalta. Mini ja ratsastuskoulun työ oli täydellinen yhdistelmä.

Kuinka Mini löysi uuden ratsastajansa

Moni tyttö kävi katsomassa Miniä. Yhteensä varmaan neljäkymmentä heitä oli, ja kaikki otimme Minin kanssa vastaan parissa viikossa. Se oli melkein kokonaan kurjaa puuhaa.

Melkein puolet Miniä katsoneista alaikäisistä tytöistä säikähti, kun hevonen olikin niin tosi iso, vaikka olin etukäteen kyllä varoitellut Facebookissa ja puhelimessa. Ja jos ei tyttö pelästynyt, niin mukana ollut äiti tai iskä tarrasi jälkeläistään olkapäästä kiinni ja yritti kuiskata niin hiljaa, etten kuulisi, että tuon hirviön lähelle ei ole sitten mitään asiaa. Teeskentelin aina, etten kuullut mitään, ja olin kovasti uskovinani, kun minulle sanottiin, että koeratsastetaan Miniä sitten toisella kertaa, tänään on katsottava vielä toista vuokrahevoskandidaattia. Näistä ihmisistä en koskaan kuullut uudelleen, paitsi yhdestä 17-vuotiaasta tytöstä, joka kävi katsomassa Miniä ihan omin päin. Hän soitti minulle seuraavana päivänä ja sanoi, ettei valitettavasti voi vuokrata Miniä, koska hevonen on vain kerta kaikkiaan niin iso. Hänelle sanoin, että ymmärsin hyvin: olihan Mini pelottanut minuakin aluksi.

Osa katsojista oli sellaisia ratsastajia tai eläintenkäsittelijöitä, että jouduin itse sanomaan joko ennen ratsastusta tai sen aikana, että en halua tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Yksi tyttö oli sitä mieltä, että hevosen kunnioituksen saa lyömällä, niin kuin koirankin. Kerroin, etten saanut itse hevostani liikkumaan kauniisti, ja olin aloittanut kouluratsastustunnit sen kanssa. Hän vastasi, ettei Minissä ole mitään sellaista vikaa, mitä kunnon selkäsauna ei parantaisi. Vilkuttaessani hänelle tallipihassa, kun hän lähti isänsä kyydillä pois, näin farmariauton takakontissa spanielin, joka siristi silmiään ja pelkäsi tytön kättä, kun hän silitti koiraa takapenkin selkänojan yli.

Osa huonoista eläintenkäsittelijöistä oli puolestaan liiankin hellämielisiä. Äärimmäisin tapaus oli vasta kolmentoista vuoden ikäinen tyttö, joka katsoi minua melkein kyynelsilmin, kun helistin Minin ohjia vihaisesti tamman yrittäessä kävellä pois selkäänsä nousevan ratsastajan alta. Kuulemma hevoseen sattui. Tämä tyttö olisi kohdellut vuokrahevostaan silkkihansikkain, mutta ei saanut sitä menemään edes käyntiä, koska Mini vaatii välillä aika ronskeja pohjeapuja. Mini kyllä tykkäsi heti tästä tytöstä ja tuli hänen kanssaan hienosti toimeen, kun harjasimme hevosen yhdessä epäonnistuneen ratsastuksen jälkeen.

Yksi perhekin meillä kävi: äiti kolmen tyttärensä kanssa. Mini olisi ollut heille oiva perhehevonen, mutta samalta tallilta olisi pitänyt saada vuokrattua tunniksi kerrallaan silloin tällöin kahta tai kolmea ponia maastoreissuja varten. Sanoin, etten ole tallin ja muiden hevosten omistaja, paitsi Mayan. Jos olisin neuvotellut Mayan mukaan kauppaan, olisin saanut asialliset vuokraajat. En kuitenkaan usko, että Maya olisi selviytynyt lisätyöstä.

Äärimmäisin tapaus sattui viimeisenä iltana, kun näytin Miniä.
"Hei. Meillä on tapaaminen Reitan kanssa", ilmoitti asiallinen nainen jämäkästi, kun tulin uusia katsojia vastaan. Minin uusi ratsastajakandidaatti, viisitoistavuotias pitkä tyttö pysytteli äitinsä takana.
"Hei, se olen minä. Mini on täällä tallissa valmiina."
"Sulla on tytön nimi! Minkälainen pedofiili houkuttelee pikkutyttöjä talliin jollain hevosella ja teeskentelee naista? Kyllä me kuule tehdään susta rikosilmoitus!"

Sen jälkeen kukaan ei enää ottanut minuun yhteyttä. Viimeisin katsoja oli järjestellyt asiat niin, että olin saanut bannit Facebookin hevosryhmästä ja ilmoitukseni poistettiin. Tämän huomattuani soitin lähiratsastuskoululle, jossa opettelin itsekin parhaillaan ratsastamaan Minillä. Kerroin, että minulla oli mainio hevonen etenkin aikuisten alkeistunneille noin kaksi tai kolme kertaa viikossa koko päivän ajaksi. Mini sai kerralla tosi monta kilttiä ratsastajaa, ja minä sain muutaman illan viikossa vapaata ja muutamia roposia lisää rahaa joka kuukausi.

Minin ensimmäinen kouluratsastusvalmennus

"Tasaisempi ohjastuntuma! Älä heiluttele niitä käsiä! Keskity nyt vaan siihen, että pidät ne kädet paikallaan! Äläkä roikota ranteita noin löysinä! Nyt ei ole ratsastusta tuo! Nyt sä istut vaan jalat kahta puolin hevosta! Ulko-ohja nyt heti yhtä hyvälle tuntumalle kun sisäohja! Unohda ne jalat vielä, kunhan ne ranteet ei ole enää makaronia, keskity nyt vaan yhteen asiaan!"

Lähiratsastuskoulun opettajan eläköitynyt Riita-äiti oli ankara ja vihainen täti johtuen osin hänen särkevästä lonkastaan ja osin minun ja Minin surkeasta yhteistyöstä. Kenelle tahansa muulle tädille olisin raivostunut ja ratsastanut tiehensä, mutta en tälle, joka harmaantuneet hiukset tiukalla poninhännällä osoitteli käsiäni raipalla ja laittoi meidät ravaamaan, vaikka henki ei meinannut enää kulkea kummallakaan. Tälle tädille en toden totta raivonnut - tälle maksoin, jotta hän raivoaisi minulle. Mini hikosi ja minä hikosin, naamaa punoitti kuumasta ja turhautumisesta, mutta leukaperät kireinä korjasin yhä uudelleen pelkkää ohjasotettani, joka oli vielä kahdenkymmenenkin minuutin ratsastuksen jälkeen yhä kuulemma hirvittävä. En valittanut, enkä edes huokaissut tai irvistellyt, koska minä olin päättänyt vielä joskus rasastaa omalla hevosellani sen sijaan, että istuisin vain sen selässä.

"NO NYT SE KUUNTELEE OHJAA!" rääkäisi opetajamme yhtäkkiä, ja minä todella tunsin eron. Annoin Minille lisää kaasua pohkeilla, ja uusi opettajani löi piiskalla omaa saapastaan niin että kajahti, ja määräsi minut istumaan satulaan niin kuin pylly olisi siihen liimattu. Minin selkä pyöristyi ylöspäin, ja sen tanakka kaula vaahtosi niin, että ohjissa oli sen erittämää kuraa sormiini asti. Yritin pitää yllä ilmeisen kelvollista ohjastuntumaani ja istua tiukasti satulassa.

Sain nauttia etäisesti ratsua muistuttavan Minin menosta kokonaista kolme kierrosta ratsastuskoulun tilavan kentän ympäri ennen kuin kuului uusi komento: "HIDASTA KÄYNTIIN, ÄLÄKÄ HERRAN TÄHDEN PÄÄSTÄ SITÄ PONIA VIELÄ OHJAN JA POHKEEN VÄLISTÄ!" Niin minä siis tein parhaani mukaan. Tuntui kuin olisin yrittänyt saada Minin etupäätä hidastamaan enemmän kuin sen takapäätä, jotta se pysyisi selkä pyöreänä. Pidin Minin omaan makuuni ihan liian tiukalla ohjastuntumalla ja kannustin sitä kävelemään hyvin reippaasti. Uusi opettajani painoi piiskansa kärjen Minin pyllyä vasten ja eteni puolijuoksua vierellämme käskien meitä kävelemään vielä reippaammin. "Sanoin, että mene KÄYNTIÄ! Älä anna sen laahustaa!"

Aika pian kävelimme itse. Marssitin Miniä sellaista tahtia, että hengästytti, ja ainakin viikon mittaisen marssin jälkeen sain luvan kävelyttää hevosta pitkällä ohjalla, vähän rennommin. Silti meitä kiellettiin ankarasti laahustamasta, ja me tottelimme, Mini peläten piiskaa ja minä huutoa.

Kun pysähdyimme keskelle kenttää, Mini oli kuin Spirit ratsukoulutuksessa siinä samannimisessä elokuvassa, jota aina lapsena katseltiin. Se puuskutti kaula pitkällä, pää melkein maassa asti ja kaikki jalat harallaan. Minä annoin ohjien pudota sen kaulalle ja nojasin sen niskaan. Pyörrytti, oksetti ja hikoilutti. Taputin hevoseni kaulaa ja potkin jalkani vapaiksi jalustimista. Sitten laskeuduin, ja jalkani olivat kuin keitettyä spagettia. Oli pakko nojautua hevosen kylkeen, kun mikään lihas ei enää totellut.

"Noni. Jutellaas vähän samalla kun laitat sen hevosen valmiiksi", luokseni ehtinyt opettajani tokaisi kuuluvalla äänellään.
"Jooh", myöntelin läkähdyksissä ja lähdin ontumaan kohti parkkipaikkaa neliraajahalvaantunutta Miniä perässäni vetäen.
"Teidän suurin ongelma on se, ettet sä ikinä vaadi siltä hevoselta tarpeeksi", Riitta sanoi tiukasti.
"Mä luulin, että suurin ongelma on se, etten mä osaa vielä ratsastaa."
"Se kans. Mutta oikeasti. Tiedätkö ihmisiä, joilla on pieni koira, ja ne pienet koirat saa tehdä mitä vaan, koska omistaja aina sanoo, että no kun ne on niin pieniä. Sä oot samanlainen. Minin ei tarvi osata mitään eikä mennä kunnolla, kun se on niin paksu ja kylmäverinen."
"...kun ei se osaa", väitin heikosti.
"Osaapa. Kyllä se nyt herranjumala on ratsukoulutettu. Nämä on perusasioita mitä me käydään. Sen ei ole vaan tarvinnut tehdä mitään sun kanssa, niin eihän se halua. Siinä on kova työ, että sillä voi tehdä muutakin kuin mennä maastossa. Vai haluatko sä ikuisesti vaan kävellä rinkiä sillä?" opettaja tiukkasi, kun sidoin Minin trailerin kylkeen kiinni.
"No en todellakaan halua!"
"No niin. Tehdään siis niin, että tulette takaisin ensiviikolla ja jatketaan. Ja siihen mennessä lopetat tupakanpolton, koska eihän tommosesta mitään tule että nuori ihminen on ihan hengetön parin kierroksen ravaamisen jälkeen", opettaja sanoi tomerasti.
"Tupakanpolton?" ihmettelin riisuessani Miniltä suitsia.
"Niin. Sitten sillä rahalla ostat uudet kuolaimet. Nämä katkeaa suuhun millä hetkellä hyvänsä. Voit ihan tavalliset nivelet ostaa aluksi. Ei ne maksa paljoa."
"...okei."

Seisoin hetken Minin suitset käsissäni ja katsoin Riitan perään. Sinne se meni, harmaa poninhäntä viuhuen, ja katosi talliin katsomatta kertaakaan peräänsä tai edes sanomatta hei. Mikä hevosnainen!

Mini oli niin väsynyt, että nuokkui, kun harjasin siitä pahimmat löntit pois ja tarkastin sen kaviot. Se ei edes piitannut, kun kiskoin sille loimen selkään, vaikka yleensä se ravistelee itseään ja heiluttelee päätään. Traileriin se vaappui heiveröisesti kuin lavantautinen, eikä edes syönyt heiniä verkosta, vaan alkoi lepuuttaa päätään verkkoa vasten. Silitin sen poskea ennen kuin suljin trailerin ovet ja istuin autoon kyyditäkseni Minin takaisin kotiin Hukkasuohon. Mitenhän meidän vielä käy Riitan kanssa?

Annetaan puoliylläpitoon maailman kiltein hevonen

Miksei se hakeudu ohjalle? Miksi sen kaula on noin pitkänä ja velttona? Miksi sen takajalat ovat melkein tallissa asti vielä? Osaakohan se edes hakeutua ohjalle? Tai tietääköhän se, mitä ohjalla tehdään? Tai siis oikea ratsastaja tekee? Tiedänköhän muuten edes itse? Pitäisikö antaa jonkun muun ratsastaa sillä? Auttaisiko, jos menisin itse ratsastustunnille?

Mini käveli kentällä vasemmassa kierroksessa ja minä vain istuin sen selässä niin turhautuneena, että teki mieli ulvoa niin kuin Ruska. Hengitin oikein syvään, suoristin selkäni ja istuin syvälle vielä melko uudelta ja kankealta tuntuvaan rungottomaan satulaan. Jalustimet olivat tarpeeksi pitkät, ja painoin kantapäät erityisen huolellisesti alas. Keräsin kuluneet, ikivanhat, turparemmillä kotikutoisesti pidennetyt, alun perin Mayan entisiin suitsiin kuuluvat ohjat lempeälle tuntumalle. Laskin käsiä alaspäin. Lukitsin katseeni Minin korvien välistä täsmälleen sinne, minne olin menossa. Ja aina vain Mini meni kuin kameli, ja kehtasi vielä haukotella.

Haukotuksesta huolimatta tein pienen puolipidätteen puristamalla käsiäni aavistuksen nyrkkiin peräjälkeen. Painoin Minin kylkiä pohkeilla kevyesti mutta terävästi ja yritin istua mahdollisimman hyvin. Laskin käsiäni vieläkin alemmas houkutellakseni tamman peräänantoon, ja ratsastin pohkeillani sen takapäätä tarmokkaasti, jotta sen kaikki neljä jalkaa olisivat hienosti sen alla. Vitsit, kun olisi oikein pitkä raippa. Tai taikavoimia.

Mini käveli reippaammin kuin aluksi, mutta oli vieläkin vetelä. Siihen loppuivat minun taitoni. Koetin ravata sillä hetken, jotta se piristyisi, ja yritin sinnikkäästi uudelleen. Kun puolen tunnin jälkeen olimme yhtä hirvittävä näky kuin aiemminkin, valahdin Minin kaulalle turhautuneesti ja toivottomasti mölisten. Ohjat roikkuivat löpsöinä allani Minin kaulalla ja oikea jalkani luiskahti jalustimesta, mutta Mini vain käveli, kun minä makasin ja voivottelin itsekseni.

En ole ihan varma, kauanko Mini käveli omin päin tylsästi rinkiä, mutta havahduin, kun portti avattiin.
"Tota, voiks tänne tulla?" joku kysyi Kirstun äänellä.
"Siitä vaan", vastasin nostamatta naamaani Minin harjasta.
"Onks sulla kaikki ihan hyvin?"
"Aivan loistavasti kuule."

Makasin vielä hetken kädet ison ponini kaulalla löpsyen. Kuulin pärskintää, vähän hirnuntaa ja äkäisiä askelia jossain Minin tasaisen lompsotuksen ja hengityksen lomassa ja päättelin, että Khal riehui keskemmällä kentällä. Noin sadan vuoden kuluttua viitsin kampeutua pystyyn ja ottaa ohjat käsiin, eikä sillä ollut mitään vaikutusta Minin kävelyyn. Tamman kyllä muutti kurssiaan kohti avointa porttia, kun sitä ohjasin, mutta portista livuttuamme se purjehti omaa rauhallista tahtiaan kohti harjauspuomia. Liu'uin alas kesken sen kävelyn ja korvaansakaan väräyttämättä se vain eteni perässäni harjauspuomille kuin valtamerialus, vaikka en sitä varsinaisesti taluttanutkaan. Jos ohjaisin sen maastolenkin alkuun, se varmasti kävelisi lenkin vaikka yksin, eikä edes huomaisi olevansa vailla ohjausta.

Mini seistä törrötti harjauspuomin edessä, kun nostin siltä varusteet pois, laitoin sille riimun ja nostin riimunarun harjauspuomin päälle merkiksi siitä, että tamman tuli pysyä paikallaan. Vaikka pysyisi se varmaan muutenkin. Vaikka tulisi maanjäristys. Harjasin sitä huolimattomasti toisella kädellä samalla kun soitin äidille ja ruinasin koirilleni ja Ruskalle hoitopaikkaa viikonlopuksi. Sanoin hevosilta terveisiä ennen kuin lopetin puhelun ja aloin harjata kunnollisesti yhtä niistä.

Vein Minin karsinaansa, kun se oli harjattu. Ovella se hyvästeli minut painamalla turpansa hetkeksi kämmenelleni, mutta sen jälkeen olemassaoloni oli sille taas se ja sama. Jätin sen siis omiin oloihinsa.

Mitähän Minin kanssa pitäisi oikein tehdä? Ajellessani kotiinpäin harkitsin kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Valmentajaan ei olisi rahaa kouluttajasta puhumattakaan, ja minä en saisi siitä hevosta kymmenessäkään vuodessa. Ruskalle se oli hyvä hevonen, mutta liian iso vielä kymmenen vuotta. Pitäisikö se myydä pois tai vaihtaa johonkin pienempään hevoseen? Ottaisiko joku sen vai joutuisinko lopettamaan sen, jos päättäisin luopua siitä? Haluaisikohan joku ratsastuskoulu vuokrata sitä välillä alkeis- ja maastotunneille sitä vastaan, että sitä koulutettaisiin samalla siellä?

Kotipihassa avasin Facebookin ja etsin ryhmän Etsitään/ostetaan/myydään/vuokrataan hevosia. Ennen kuin nousin autosta lähetin sinne viestin:
Annetaan puoliylläpitoon omalta talliltaan maailman kiltein hevonen. Mini on melkein kaksi metriä korkea shirenhevostamma, jonka sydän on kultaa, mutta joka ei osaa kummempia temppuja. Kolme askellajia ja jarru löytyy. Kiltti hoidettava ja täysin maastovarma. Sopii myös lapsille.