Olin ajatellut, että ne olivat jääneet siihen viime ratsastustunnilta. Että joku oli unohtanut ne sinne. Siksi en edes katsonut niihin päin ja yritin olla ajattelematta niitä. Olin nähnyt samanlaisista pahaa unta monena yönä, joten toivoin, että ne menisivät pois. Ravasin Minillä rinkiä niiden ympärillä ja katsoin suoraan eteenpäin, jotten näkisi niitä. Minin uutta ravia, jonka äkäinen valmentajamme Riitta oli kaivanut kömpelöstä hevosestani esiin. Se sujui jo aika hienosti välillä, vaikka aivan yhtä usein Mini löllyi eteenpäin räkäklimppinä kuin ravasi kauniisti.
"Sitte käännä esteelle", Riitta komensi ja naputteli tuttuun tapaan raipalla saapastaan.
"Mille esteelle?" huusin mennessäni tahallani ohitse Minin kanssa, vaikka tiesin, että puhe oli olemattomasta ristikosta Riitan selän takana. Se ei ollut kadonnut, vaikka olin yrittänyt olla huomaamatta sitä.
"No miten olis vaikka tämä?" Riitta äyskäisi ja osoitti raipallaan taakseen. Kun annoin Minin ravata uudelleen ohitse, Riitta rääkäisi "NYT!" ja löi raipalla käsivarteeni ohi mennessämme, enkä uskaltanut enää olla tottelematta.
Mini piti korvat keskittyneesti hörössä. Kun ravasimme pienen pientä ristikkoa kohti, tiesin, ettei se voisi väistää. Toisella puolella oli aita ja toisella puolella seisoi Riitta. Itse ainakin väistäisin aidan läpi, jos olisin väistääkseni, koska Riitan puolelta saisi varmasti raipasta. Mini tuntui ajattelevan samoin, mutta oli liian laiska rikkoakseen aitoja. Tai ehkä se ei ollut väistäjätyyppiä. Se siis ravasi keskittyneesti ja hitaasti eteenpäin ja pieni pelottava este kasvoi kerrostalon kokoiseksi lähestyessään.
Mini teki omituisen esihypyn ennen estettä. Se oli ilmeisesti päättänyt itse ponnistuspaikan etukäteen, mutta sen askeleet eivät olisi osuneet oikeisiin kohtiin, ellei se olisi venyttänyt viimeistä. Tunsin selvästi, miten sen takajalat asettuivat melkein täsmälleen etujalkojen jättämien jälkien taakse, kun se nousi pystympään niin kuin hidastetussa elokuvassa. Takajalat jysähtivät paikoilleen hitaasti ja tukevasti, ihan kuin olisin seurannut jonkin maagisen jättiholvin sulkeutumista. Jysähdystä seurasi robottimaisen hidas ponnistus, jonka voima vastasi varmaan lentokoneen nousua maasta. Sitten oli ilmalennon aika. Mini roikkui ilmassa liian pitkään niin isoksi hevoseksi. Ehdin nähdä mielessäni veden alta kuvatun dokumentin kaloista: nehän näyttävät lentäviltä eivätkä uivilta. Leijunnan jäljeen Mini rysähti alas, ja sen etujalat olivat maassa vain nanosekuntia ennen takajalkoja. Tammani otti kaksi laukka-askelta ja jatkoi sitten raviaan.
"Se oli kauheeta!" ilmoitin Riitalle.
"No niin oli! Se hyppäs tasajalkaa! Saisit vähän reippaammin viedä sen sinne esteelle, jos se vaikka sitten hyppäis kunnolla, niin katotaan sitten joku toinen kerta näitä muita tuhansiamiljoonia virheitä!"
En viitsinyt sanoa Riitalle, etten ollut puhunut Minin hyppytyylistä.
Hyppäsimme Minin kanssa ristikon vielä kolmesti, ja ihan viimeiseksi ylitimme kerran Riitan kokoaman, vain 30cm korkean puomiviritelmän, jonka tolpissa oli tuulessa rapisevia muovipusseja. Kaksi ensimmäistä ristikkohyppyä olivat yhtä rumia kuin ensimmäinenkin, mutta kolmannella kerralla laitoin Minin ravaamaan täysillä (mikä vastasi nopeudeltaan Mayan hölkkää). Silloin Riitta huusi, että tuo alkoi näyttää hyppäämiseltä jo.
Kun kävelimme Minin kanssa reippaita loppukäyntejä, en ollut yhtä puhki kuin aina ennen Riitan valvonnassa ratsastaessani. Mini oli yhtä hikinen ja puhalsi, mutta sitä ei pitänyt enää pakottaa kävelemään reippaasti. Joko se oli ehdollistunut siihen, että loppukäynnit ovat ripeät, tai sekään ei ollut vielä väsynyt. Tuttuun tapaan Riitta pikakäveli vierellämme ja kommentoi eli haukkui kaikkea tekemääni. Hän muisti myös kysyä, kävinkö jo kuntosalilla ja tarvitsisinko vinkkejä hyvän personal trainerin löytämiseen, koska olinhan Riitan mielestä liian löysä. Sanoin jyrkästi, että minulla on kaksi hevosta, kokopäivätyö, lapsi ja koiria, mutta ei yhtään ylimääräistä aikaa, eikä tavoitteeni ollut tulla ammattilaisurheilijaksi. Riitta tuhahti niin, että näin valoa vasten räkäpisaroiden lentävän.
Viimeiseksi Riitta komensi, että ainakin laukkaa pitää harjoitella kotona ennen ensi kertaa: sekä nopeita spurtteja että hitaasti ja pitkään menemistä. Hän ei kuulemma sietäisi yhtään sellaista, että Mini hidastelisi laukassa, jos joskus laukassa hyppäämistä harjoiteltaisiin. Sanoin vain joojoo, vaikka epäilin, että minun ja Riitan käsitys "hitaasta laukasta" olisi jonkin verran eri. Kotiläksyt määrättyään Riitta käveli ripeästi tiehensä heitä sanomatta ja kiristi harmaan nutturansa tiukemmaksi marssiessaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valmennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valmennus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 26. syyskuuta 2017
keskiviikko 13. syyskuuta 2017
Minin kymmenes kouluratsastusvalmennus
"Kahdeskymmeneskahdeksas kerta toden sanoo!" ratsastuskoulun eläköitynyt opettaja Riitta ilmoitti reippaasti ja naputteli kouluraipalla saapastaan, kun minä valutin hikeä ainakin otsastani ja verta rakkoisista kantapäistäni uusissa ratsastuskengissä ja istuin takakenossa peräänannossa ravaavan shirenhevosen selässä. Ei haitannut yhtään, vaikka olo oli kuin maratonin juosseella: olin kuitenkin onnistunut kymmenennessä kouluratsastusvalmennuksessani noin miljoonannella yrityksellä ja saanut Minin ravaamaan melko hienosti kenttää ympäri. Riittakin ymmärsi, että nyt oltiin päästy tavoitteeseen - olkoonkin, että tavoitteemme oli niin naurettava, että Riitta olisi mielellään valmentanut meitä paljon nopeammin, paljon tiheämmin ja paljon paremmaksi ratsukoksi. Sain kuitenkin ravata Minillä rauhassa monta kierrosta ilman että Riitta vaati meiltä mitään muuta, ja se oli hienoa! Minin ravi lompsotti vähemmän kuin tavallisesti, eikä sen maha heilunut puolelta toiselle, kun se piteli minua selässään lihaksillaan selkärankansa sijaan. Askeleet sillä olivat ihan yhtä suuret kuin aina, mutta tunsin sen takajalat, joita se piti allaan eikä roikottanut kentän vastakkaisessa päädyssä saakka.
"Noni! Sitten selkä suoraksi ja istu kunnolla", Riitta äyskähti. Katsoin kentän lyhyellä sivulla olevaan peiliin ja yritin hilautua istumaan keskemmällä hevosta, päälaki ylös- eikä taaksepäin. Muutama askel meni hienosti, ja sitten Mini venähti taas pitkäksi allani. Riitta osoitti sen takapäätä raipalla ja huusi, että nyt sitä pohjetta pitäisi käyttää, eikä vain lomailla siellä selässä. Ja minähän käytin. Ahersin Minin vähä vähältä takaisin siistiin pakettiin. Kolmen kierroksen jälkeen se näytti taas hyvältä, mutta painoi kauhean kovasti kuolaimelle. "Mitä sitte? On tässä isompiakin ongelmia", Riitta rähähti, kun sanoin, että Mini roikkuu koko painollaan ohjissa.
Seuraavaksi alettiin tehdä voltteja ravissa. Aluksi ne olivat neliskulmaisia, sitten kolmiomaisia ja lopulta kuin kananmunia. Riitta laittoi meidät ravaamaan rinkiä ympärillään ja piti raippaa ojossa, ettei Mini oikoisi. Sitten yritettiin taas voltteja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja vielä toisessa kierroksessakin, uudestaan, uudestaan, uudestaan, eikä Riitta ollut tyytyväinen ollenkaan. Minusta jokainen voltti oli kuitenkin entistä pyöreämpi, mikä olikin Riitan mukaan tärkeintä, mutta välillä kuului huuto: "LIIAN PIENI! UUDESTAAN", tai jotain muuta, ja taas sitä mentiin, uudestaan, uudestaan.
"TÄYDELLISTÄ, HYVÄ, LOPPUKÄYNNIT!" Riitta huusi kentän lyhyellä sivulla olevan peilin edestä, kun tein viimeisen voltin Minin kanssa vastakkaisessa päädyssä. Hidastin Minin saman tien käyntiin, päästin ohjat ja selkärankani löysiksi ja valahdin Minin kaulalle kiskomaan happea keuhkoihini ja valuttamaan hikeä. Mini käveli väsyneenä omin päin kaviouralla ja minä pidin silmiä kiinni.
"Kannattais ottaa hyöty irti loppukäynneistäkin eikä vaan maata aina. Sä oot muutenkin vähän löysä ja sun pitäis muuttaa tota rasvaa vähän lihaksiksi", Riitta huomautti, kun kävelimme hänen ohitseen. En kehdannut siis enää maata, vaan kampesin itseni istuvaan asentoon, vaikka jokaista lihasta särki taas. Mini pärskähti äkäisesti, kun kokosin ohjat ja vaadin sitä marssimaan lontimisen sijaan. Se totteli, vaikka sen häntä suihkikin vihaisesti.
Riitta alkoi kävellä vierellämme ja sopottaa nopeasti kotiläksyjäni. Suurin piirtein kaikki vaati kuulemma harjoitusta noin tuhatkaksisataa tuntia, ja etenkin minun läskini tarvitsivat edelleen kuntosalia. Silti Riitta ilmoitti, että menisin Minillä helppoa C:ta pikkukisoissa ensiviikolla. Hän sanoi heipat ja katosi paikalta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Käänsin siis uljaan ratsuni keskelle kenttää ja aloin miettiä, millä ilveellä pääsisin alas sen selästä, kun jalat eivät totelleet enää selkärangasta puhumattakaan.
"Noni! Sitten selkä suoraksi ja istu kunnolla", Riitta äyskähti. Katsoin kentän lyhyellä sivulla olevaan peiliin ja yritin hilautua istumaan keskemmällä hevosta, päälaki ylös- eikä taaksepäin. Muutama askel meni hienosti, ja sitten Mini venähti taas pitkäksi allani. Riitta osoitti sen takapäätä raipalla ja huusi, että nyt sitä pohjetta pitäisi käyttää, eikä vain lomailla siellä selässä. Ja minähän käytin. Ahersin Minin vähä vähältä takaisin siistiin pakettiin. Kolmen kierroksen jälkeen se näytti taas hyvältä, mutta painoi kauhean kovasti kuolaimelle. "Mitä sitte? On tässä isompiakin ongelmia", Riitta rähähti, kun sanoin, että Mini roikkuu koko painollaan ohjissa.
Seuraavaksi alettiin tehdä voltteja ravissa. Aluksi ne olivat neliskulmaisia, sitten kolmiomaisia ja lopulta kuin kananmunia. Riitta laittoi meidät ravaamaan rinkiä ympärillään ja piti raippaa ojossa, ettei Mini oikoisi. Sitten yritettiin taas voltteja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja vielä toisessa kierroksessakin, uudestaan, uudestaan, uudestaan, eikä Riitta ollut tyytyväinen ollenkaan. Minusta jokainen voltti oli kuitenkin entistä pyöreämpi, mikä olikin Riitan mukaan tärkeintä, mutta välillä kuului huuto: "LIIAN PIENI! UUDESTAAN", tai jotain muuta, ja taas sitä mentiin, uudestaan, uudestaan.
"TÄYDELLISTÄ, HYVÄ, LOPPUKÄYNNIT!" Riitta huusi kentän lyhyellä sivulla olevan peilin edestä, kun tein viimeisen voltin Minin kanssa vastakkaisessa päädyssä. Hidastin Minin saman tien käyntiin, päästin ohjat ja selkärankani löysiksi ja valahdin Minin kaulalle kiskomaan happea keuhkoihini ja valuttamaan hikeä. Mini käveli väsyneenä omin päin kaviouralla ja minä pidin silmiä kiinni.
"Kannattais ottaa hyöty irti loppukäynneistäkin eikä vaan maata aina. Sä oot muutenkin vähän löysä ja sun pitäis muuttaa tota rasvaa vähän lihaksiksi", Riitta huomautti, kun kävelimme hänen ohitseen. En kehdannut siis enää maata, vaan kampesin itseni istuvaan asentoon, vaikka jokaista lihasta särki taas. Mini pärskähti äkäisesti, kun kokosin ohjat ja vaadin sitä marssimaan lontimisen sijaan. Se totteli, vaikka sen häntä suihkikin vihaisesti.
Riitta alkoi kävellä vierellämme ja sopottaa nopeasti kotiläksyjäni. Suurin piirtein kaikki vaati kuulemma harjoitusta noin tuhatkaksisataa tuntia, ja etenkin minun läskini tarvitsivat edelleen kuntosalia. Silti Riitta ilmoitti, että menisin Minillä helppoa C:ta pikkukisoissa ensiviikolla. Hän sanoi heipat ja katosi paikalta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Käänsin siis uljaan ratsuni keskelle kenttää ja aloin miettiä, millä ilveellä pääsisin alas sen selästä, kun jalat eivät totelleet enää selkärangasta puhumattakaan.
lauantai 12. elokuuta 2017
Minin ensimmäinen kouluratsastusvalmennus
"Tasaisempi ohjastuntuma! Älä heiluttele niitä käsiä! Keskity nyt vaan siihen, että pidät ne kädet paikallaan! Äläkä roikota ranteita noin löysinä! Nyt ei ole ratsastusta tuo! Nyt sä istut vaan jalat kahta puolin hevosta! Ulko-ohja nyt heti yhtä hyvälle tuntumalle kun sisäohja! Unohda ne jalat vielä, kunhan ne ranteet ei ole enää makaronia, keskity nyt vaan yhteen asiaan!"
Lähiratsastuskoulun opettajan eläköitynyt Riita-äiti oli ankara ja vihainen täti johtuen osin hänen särkevästä lonkastaan ja osin minun ja Minin surkeasta yhteistyöstä. Kenelle tahansa muulle tädille olisin raivostunut ja ratsastanut tiehensä, mutta en tälle, joka harmaantuneet hiukset tiukalla poninhännällä osoitteli käsiäni raipalla ja laittoi meidät ravaamaan, vaikka henki ei meinannut enää kulkea kummallakaan. Tälle tädille en toden totta raivonnut - tälle maksoin, jotta hän raivoaisi minulle. Mini hikosi ja minä hikosin, naamaa punoitti kuumasta ja turhautumisesta, mutta leukaperät kireinä korjasin yhä uudelleen pelkkää ohjasotettani, joka oli vielä kahdenkymmenenkin minuutin ratsastuksen jälkeen yhä kuulemma hirvittävä. En valittanut, enkä edes huokaissut tai irvistellyt, koska minä olin päättänyt vielä joskus rasastaa omalla hevosellani sen sijaan, että istuisin vain sen selässä.
"NO NYT SE KUUNTELEE OHJAA!" rääkäisi opetajamme yhtäkkiä, ja minä todella tunsin eron. Annoin Minille lisää kaasua pohkeilla, ja uusi opettajani löi piiskalla omaa saapastaan niin että kajahti, ja määräsi minut istumaan satulaan niin kuin pylly olisi siihen liimattu. Minin selkä pyöristyi ylöspäin, ja sen tanakka kaula vaahtosi niin, että ohjissa oli sen erittämää kuraa sormiini asti. Yritin pitää yllä ilmeisen kelvollista ohjastuntumaani ja istua tiukasti satulassa.
Sain nauttia etäisesti ratsua muistuttavan Minin menosta kokonaista kolme kierrosta ratsastuskoulun tilavan kentän ympäri ennen kuin kuului uusi komento: "HIDASTA KÄYNTIIN, ÄLÄKÄ HERRAN TÄHDEN PÄÄSTÄ SITÄ PONIA VIELÄ OHJAN JA POHKEEN VÄLISTÄ!" Niin minä siis tein parhaani mukaan. Tuntui kuin olisin yrittänyt saada Minin etupäätä hidastamaan enemmän kuin sen takapäätä, jotta se pysyisi selkä pyöreänä. Pidin Minin omaan makuuni ihan liian tiukalla ohjastuntumalla ja kannustin sitä kävelemään hyvin reippaasti. Uusi opettajani painoi piiskansa kärjen Minin pyllyä vasten ja eteni puolijuoksua vierellämme käskien meitä kävelemään vielä reippaammin. "Sanoin, että mene KÄYNTIÄ! Älä anna sen laahustaa!"
Aika pian kävelimme itse. Marssitin Miniä sellaista tahtia, että hengästytti, ja ainakin viikon mittaisen marssin jälkeen sain luvan kävelyttää hevosta pitkällä ohjalla, vähän rennommin. Silti meitä kiellettiin ankarasti laahustamasta, ja me tottelimme, Mini peläten piiskaa ja minä huutoa.
Kun pysähdyimme keskelle kenttää, Mini oli kuin Spirit ratsukoulutuksessa siinä samannimisessä elokuvassa, jota aina lapsena katseltiin. Se puuskutti kaula pitkällä, pää melkein maassa asti ja kaikki jalat harallaan. Minä annoin ohjien pudota sen kaulalle ja nojasin sen niskaan. Pyörrytti, oksetti ja hikoilutti. Taputin hevoseni kaulaa ja potkin jalkani vapaiksi jalustimista. Sitten laskeuduin, ja jalkani olivat kuin keitettyä spagettia. Oli pakko nojautua hevosen kylkeen, kun mikään lihas ei enää totellut.
"Noni. Jutellaas vähän samalla kun laitat sen hevosen valmiiksi", luokseni ehtinyt opettajani tokaisi kuuluvalla äänellään.
"Jooh", myöntelin läkähdyksissä ja lähdin ontumaan kohti parkkipaikkaa neliraajahalvaantunutta Miniä perässäni vetäen.
"Teidän suurin ongelma on se, ettet sä ikinä vaadi siltä hevoselta tarpeeksi", Riitta sanoi tiukasti.
"Mä luulin, että suurin ongelma on se, etten mä osaa vielä ratsastaa."
"Se kans. Mutta oikeasti. Tiedätkö ihmisiä, joilla on pieni koira, ja ne pienet koirat saa tehdä mitä vaan, koska omistaja aina sanoo, että no kun ne on niin pieniä. Sä oot samanlainen. Minin ei tarvi osata mitään eikä mennä kunnolla, kun se on niin paksu ja kylmäverinen."
"...kun ei se osaa", väitin heikosti.
"Osaapa. Kyllä se nyt herranjumala on ratsukoulutettu. Nämä on perusasioita mitä me käydään. Sen ei ole vaan tarvinnut tehdä mitään sun kanssa, niin eihän se halua. Siinä on kova työ, että sillä voi tehdä muutakin kuin mennä maastossa. Vai haluatko sä ikuisesti vaan kävellä rinkiä sillä?" opettaja tiukkasi, kun sidoin Minin trailerin kylkeen kiinni.
"No en todellakaan halua!"
"No niin. Tehdään siis niin, että tulette takaisin ensiviikolla ja jatketaan. Ja siihen mennessä lopetat tupakanpolton, koska eihän tommosesta mitään tule että nuori ihminen on ihan hengetön parin kierroksen ravaamisen jälkeen", opettaja sanoi tomerasti.
"Tupakanpolton?" ihmettelin riisuessani Miniltä suitsia.
"Niin. Sitten sillä rahalla ostat uudet kuolaimet. Nämä katkeaa suuhun millä hetkellä hyvänsä. Voit ihan tavalliset nivelet ostaa aluksi. Ei ne maksa paljoa."
"...okei."
Seisoin hetken Minin suitset käsissäni ja katsoin Riitan perään. Sinne se meni, harmaa poninhäntä viuhuen, ja katosi talliin katsomatta kertaakaan peräänsä tai edes sanomatta hei. Mikä hevosnainen!
Mini oli niin väsynyt, että nuokkui, kun harjasin siitä pahimmat löntit pois ja tarkastin sen kaviot. Se ei edes piitannut, kun kiskoin sille loimen selkään, vaikka yleensä se ravistelee itseään ja heiluttelee päätään. Traileriin se vaappui heiveröisesti kuin lavantautinen, eikä edes syönyt heiniä verkosta, vaan alkoi lepuuttaa päätään verkkoa vasten. Silitin sen poskea ennen kuin suljin trailerin ovet ja istuin autoon kyyditäkseni Minin takaisin kotiin Hukkasuohon. Mitenhän meidän vielä käy Riitan kanssa?
Lähiratsastuskoulun opettajan eläköitynyt Riita-äiti oli ankara ja vihainen täti johtuen osin hänen särkevästä lonkastaan ja osin minun ja Minin surkeasta yhteistyöstä. Kenelle tahansa muulle tädille olisin raivostunut ja ratsastanut tiehensä, mutta en tälle, joka harmaantuneet hiukset tiukalla poninhännällä osoitteli käsiäni raipalla ja laittoi meidät ravaamaan, vaikka henki ei meinannut enää kulkea kummallakaan. Tälle tädille en toden totta raivonnut - tälle maksoin, jotta hän raivoaisi minulle. Mini hikosi ja minä hikosin, naamaa punoitti kuumasta ja turhautumisesta, mutta leukaperät kireinä korjasin yhä uudelleen pelkkää ohjasotettani, joka oli vielä kahdenkymmenenkin minuutin ratsastuksen jälkeen yhä kuulemma hirvittävä. En valittanut, enkä edes huokaissut tai irvistellyt, koska minä olin päättänyt vielä joskus rasastaa omalla hevosellani sen sijaan, että istuisin vain sen selässä.
"NO NYT SE KUUNTELEE OHJAA!" rääkäisi opetajamme yhtäkkiä, ja minä todella tunsin eron. Annoin Minille lisää kaasua pohkeilla, ja uusi opettajani löi piiskalla omaa saapastaan niin että kajahti, ja määräsi minut istumaan satulaan niin kuin pylly olisi siihen liimattu. Minin selkä pyöristyi ylöspäin, ja sen tanakka kaula vaahtosi niin, että ohjissa oli sen erittämää kuraa sormiini asti. Yritin pitää yllä ilmeisen kelvollista ohjastuntumaani ja istua tiukasti satulassa.
Sain nauttia etäisesti ratsua muistuttavan Minin menosta kokonaista kolme kierrosta ratsastuskoulun tilavan kentän ympäri ennen kuin kuului uusi komento: "HIDASTA KÄYNTIIN, ÄLÄKÄ HERRAN TÄHDEN PÄÄSTÄ SITÄ PONIA VIELÄ OHJAN JA POHKEEN VÄLISTÄ!" Niin minä siis tein parhaani mukaan. Tuntui kuin olisin yrittänyt saada Minin etupäätä hidastamaan enemmän kuin sen takapäätä, jotta se pysyisi selkä pyöreänä. Pidin Minin omaan makuuni ihan liian tiukalla ohjastuntumalla ja kannustin sitä kävelemään hyvin reippaasti. Uusi opettajani painoi piiskansa kärjen Minin pyllyä vasten ja eteni puolijuoksua vierellämme käskien meitä kävelemään vielä reippaammin. "Sanoin, että mene KÄYNTIÄ! Älä anna sen laahustaa!"
Aika pian kävelimme itse. Marssitin Miniä sellaista tahtia, että hengästytti, ja ainakin viikon mittaisen marssin jälkeen sain luvan kävelyttää hevosta pitkällä ohjalla, vähän rennommin. Silti meitä kiellettiin ankarasti laahustamasta, ja me tottelimme, Mini peläten piiskaa ja minä huutoa.
Kun pysähdyimme keskelle kenttää, Mini oli kuin Spirit ratsukoulutuksessa siinä samannimisessä elokuvassa, jota aina lapsena katseltiin. Se puuskutti kaula pitkällä, pää melkein maassa asti ja kaikki jalat harallaan. Minä annoin ohjien pudota sen kaulalle ja nojasin sen niskaan. Pyörrytti, oksetti ja hikoilutti. Taputin hevoseni kaulaa ja potkin jalkani vapaiksi jalustimista. Sitten laskeuduin, ja jalkani olivat kuin keitettyä spagettia. Oli pakko nojautua hevosen kylkeen, kun mikään lihas ei enää totellut.
"Noni. Jutellaas vähän samalla kun laitat sen hevosen valmiiksi", luokseni ehtinyt opettajani tokaisi kuuluvalla äänellään.
"Jooh", myöntelin läkähdyksissä ja lähdin ontumaan kohti parkkipaikkaa neliraajahalvaantunutta Miniä perässäni vetäen.
"Teidän suurin ongelma on se, ettet sä ikinä vaadi siltä hevoselta tarpeeksi", Riitta sanoi tiukasti.
"Mä luulin, että suurin ongelma on se, etten mä osaa vielä ratsastaa."
"Se kans. Mutta oikeasti. Tiedätkö ihmisiä, joilla on pieni koira, ja ne pienet koirat saa tehdä mitä vaan, koska omistaja aina sanoo, että no kun ne on niin pieniä. Sä oot samanlainen. Minin ei tarvi osata mitään eikä mennä kunnolla, kun se on niin paksu ja kylmäverinen."
"...kun ei se osaa", väitin heikosti.
"Osaapa. Kyllä se nyt herranjumala on ratsukoulutettu. Nämä on perusasioita mitä me käydään. Sen ei ole vaan tarvinnut tehdä mitään sun kanssa, niin eihän se halua. Siinä on kova työ, että sillä voi tehdä muutakin kuin mennä maastossa. Vai haluatko sä ikuisesti vaan kävellä rinkiä sillä?" opettaja tiukkasi, kun sidoin Minin trailerin kylkeen kiinni.
"No en todellakaan halua!"
"No niin. Tehdään siis niin, että tulette takaisin ensiviikolla ja jatketaan. Ja siihen mennessä lopetat tupakanpolton, koska eihän tommosesta mitään tule että nuori ihminen on ihan hengetön parin kierroksen ravaamisen jälkeen", opettaja sanoi tomerasti.
"Tupakanpolton?" ihmettelin riisuessani Miniltä suitsia.
"Niin. Sitten sillä rahalla ostat uudet kuolaimet. Nämä katkeaa suuhun millä hetkellä hyvänsä. Voit ihan tavalliset nivelet ostaa aluksi. Ei ne maksa paljoa."
"...okei."
Seisoin hetken Minin suitset käsissäni ja katsoin Riitan perään. Sinne se meni, harmaa poninhäntä viuhuen, ja katosi talliin katsomatta kertaakaan peräänsä tai edes sanomatta hei. Mikä hevosnainen!
Mini oli niin väsynyt, että nuokkui, kun harjasin siitä pahimmat löntit pois ja tarkastin sen kaviot. Se ei edes piitannut, kun kiskoin sille loimen selkään, vaikka yleensä se ravistelee itseään ja heiluttelee päätään. Traileriin se vaappui heiveröisesti kuin lavantautinen, eikä edes syönyt heiniä verkosta, vaan alkoi lepuuttaa päätään verkkoa vasten. Silitin sen poskea ennen kuin suljin trailerin ovet ja istuin autoon kyyditäkseni Minin takaisin kotiin Hukkasuohon. Mitenhän meidän vielä käy Riitan kanssa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)