Kuinka Mini löysi uuden ratsastajansa

Moni tyttö kävi katsomassa Miniä. Yhteensä varmaan neljäkymmentä heitä oli, ja kaikki otimme Minin kanssa vastaan parissa viikossa. Se oli melkein kokonaan kurjaa puuhaa.

Melkein puolet Miniä katsoneista alaikäisistä tytöistä säikähti, kun hevonen olikin niin tosi iso, vaikka olin etukäteen kyllä varoitellut Facebookissa ja puhelimessa. Ja jos ei tyttö pelästynyt, niin mukana ollut äiti tai iskä tarrasi jälkeläistään olkapäästä kiinni ja yritti kuiskata niin hiljaa, etten kuulisi, että tuon hirviön lähelle ei ole sitten mitään asiaa. Teeskentelin aina, etten kuullut mitään, ja olin kovasti uskovinani, kun minulle sanottiin, että koeratsastetaan Miniä sitten toisella kertaa, tänään on katsottava vielä toista vuokrahevoskandidaattia. Näistä ihmisistä en koskaan kuullut uudelleen, paitsi yhdestä 17-vuotiaasta tytöstä, joka kävi katsomassa Miniä ihan omin päin. Hän soitti minulle seuraavana päivänä ja sanoi, ettei valitettavasti voi vuokrata Miniä, koska hevonen on vain kerta kaikkiaan niin iso. Hänelle sanoin, että ymmärsin hyvin: olihan Mini pelottanut minuakin aluksi.

Osa katsojista oli sellaisia ratsastajia tai eläintenkäsittelijöitä, että jouduin itse sanomaan joko ennen ratsastusta tai sen aikana, että en halua tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Yksi tyttö oli sitä mieltä, että hevosen kunnioituksen saa lyömällä, niin kuin koirankin. Kerroin, etten saanut itse hevostani liikkumaan kauniisti, ja olin aloittanut kouluratsastustunnit sen kanssa. Hän vastasi, ettei Minissä ole mitään sellaista vikaa, mitä kunnon selkäsauna ei parantaisi. Vilkuttaessani hänelle tallipihassa, kun hän lähti isänsä kyydillä pois, näin farmariauton takakontissa spanielin, joka siristi silmiään ja pelkäsi tytön kättä, kun hän silitti koiraa takapenkin selkänojan yli.

Osa huonoista eläintenkäsittelijöistä oli puolestaan liiankin hellämielisiä. Äärimmäisin tapaus oli vasta kolmentoista vuoden ikäinen tyttö, joka katsoi minua melkein kyynelsilmin, kun helistin Minin ohjia vihaisesti tamman yrittäessä kävellä pois selkäänsä nousevan ratsastajan alta. Kuulemma hevoseen sattui. Tämä tyttö olisi kohdellut vuokrahevostaan silkkihansikkain, mutta ei saanut sitä menemään edes käyntiä, koska Mini vaatii välillä aika ronskeja pohjeapuja. Mini kyllä tykkäsi heti tästä tytöstä ja tuli hänen kanssaan hienosti toimeen, kun harjasimme hevosen yhdessä epäonnistuneen ratsastuksen jälkeen.

Yksi perhekin meillä kävi: äiti kolmen tyttärensä kanssa. Mini olisi ollut heille oiva perhehevonen, mutta samalta tallilta olisi pitänyt saada vuokrattua tunniksi kerrallaan silloin tällöin kahta tai kolmea ponia maastoreissuja varten. Sanoin, etten ole tallin ja muiden hevosten omistaja, paitsi Mayan. Jos olisin neuvotellut Mayan mukaan kauppaan, olisin saanut asialliset vuokraajat. En kuitenkaan usko, että Maya olisi selviytynyt lisätyöstä.

Äärimmäisin tapaus sattui viimeisenä iltana, kun näytin Miniä.
"Hei. Meillä on tapaaminen Reitan kanssa", ilmoitti asiallinen nainen jämäkästi, kun tulin uusia katsojia vastaan. Minin uusi ratsastajakandidaatti, viisitoistavuotias pitkä tyttö pysytteli äitinsä takana.
"Hei, se olen minä. Mini on täällä tallissa valmiina."
"Sulla on tytön nimi! Minkälainen pedofiili houkuttelee pikkutyttöjä talliin jollain hevosella ja teeskentelee naista? Kyllä me kuule tehdään susta rikosilmoitus!"

Sen jälkeen kukaan ei enää ottanut minuun yhteyttä. Viimeisin katsoja oli järjestellyt asiat niin, että olin saanut bannit Facebookin hevosryhmästä ja ilmoitukseni poistettiin. Tämän huomattuani soitin lähiratsastuskoululle, jossa opettelin itsekin parhaillaan ratsastamaan Minillä. Kerroin, että minulla oli mainio hevonen etenkin aikuisten alkeistunneille noin kaksi tai kolme kertaa viikossa koko päivän ajaksi. Mini sai kerralla tosi monta kilttiä ratsastajaa, ja minä sain muutaman illan viikossa vapaata ja muutamia roposia lisää rahaa joka kuukausi.

Minin ensimmäinen kouluratsastusvalmennus

"Tasaisempi ohjastuntuma! Älä heiluttele niitä käsiä! Keskity nyt vaan siihen, että pidät ne kädet paikallaan! Äläkä roikota ranteita noin löysinä! Nyt ei ole ratsastusta tuo! Nyt sä istut vaan jalat kahta puolin hevosta! Ulko-ohja nyt heti yhtä hyvälle tuntumalle kun sisäohja! Unohda ne jalat vielä, kunhan ne ranteet ei ole enää makaronia, keskity nyt vaan yhteen asiaan!"

Lähiratsastuskoulun opettajan eläköitynyt Riita-äiti oli ankara ja vihainen täti johtuen osin hänen särkevästä lonkastaan ja osin minun ja Minin surkeasta yhteistyöstä. Kenelle tahansa muulle tädille olisin raivostunut ja ratsastanut tiehensä, mutta en tälle, joka harmaantuneet hiukset tiukalla poninhännällä osoitteli käsiäni raipalla ja laittoi meidät ravaamaan, vaikka henki ei meinannut enää kulkea kummallakaan. Tälle tädille en toden totta raivonnut - tälle maksoin, jotta hän raivoaisi minulle. Mini hikosi ja minä hikosin, naamaa punoitti kuumasta ja turhautumisesta, mutta leukaperät kireinä korjasin yhä uudelleen pelkkää ohjasotettani, joka oli vielä kahdenkymmenenkin minuutin ratsastuksen jälkeen yhä kuulemma hirvittävä. En valittanut, enkä edes huokaissut tai irvistellyt, koska minä olin päättänyt vielä joskus rasastaa omalla hevosellani sen sijaan, että istuisin vain sen selässä.

"NO NYT SE KUUNTELEE OHJAA!" rääkäisi opetajamme yhtäkkiä, ja minä todella tunsin eron. Annoin Minille lisää kaasua pohkeilla, ja uusi opettajani löi piiskalla omaa saapastaan niin että kajahti, ja määräsi minut istumaan satulaan niin kuin pylly olisi siihen liimattu. Minin selkä pyöristyi ylöspäin, ja sen tanakka kaula vaahtosi niin, että ohjissa oli sen erittämää kuraa sormiini asti. Yritin pitää yllä ilmeisen kelvollista ohjastuntumaani ja istua tiukasti satulassa.

Sain nauttia etäisesti ratsua muistuttavan Minin menosta kokonaista kolme kierrosta ratsastuskoulun tilavan kentän ympäri ennen kuin kuului uusi komento: "HIDASTA KÄYNTIIN, ÄLÄKÄ HERRAN TÄHDEN PÄÄSTÄ SITÄ PONIA VIELÄ OHJAN JA POHKEEN VÄLISTÄ!" Niin minä siis tein parhaani mukaan. Tuntui kuin olisin yrittänyt saada Minin etupäätä hidastamaan enemmän kuin sen takapäätä, jotta se pysyisi selkä pyöreänä. Pidin Minin omaan makuuni ihan liian tiukalla ohjastuntumalla ja kannustin sitä kävelemään hyvin reippaasti. Uusi opettajani painoi piiskansa kärjen Minin pyllyä vasten ja eteni puolijuoksua vierellämme käskien meitä kävelemään vielä reippaammin. "Sanoin, että mene KÄYNTIÄ! Älä anna sen laahustaa!"

Aika pian kävelimme itse. Marssitin Miniä sellaista tahtia, että hengästytti, ja ainakin viikon mittaisen marssin jälkeen sain luvan kävelyttää hevosta pitkällä ohjalla, vähän rennommin. Silti meitä kiellettiin ankarasti laahustamasta, ja me tottelimme, Mini peläten piiskaa ja minä huutoa.

Kun pysähdyimme keskelle kenttää, Mini oli kuin Spirit ratsukoulutuksessa siinä samannimisessä elokuvassa, jota aina lapsena katseltiin. Se puuskutti kaula pitkällä, pää melkein maassa asti ja kaikki jalat harallaan. Minä annoin ohjien pudota sen kaulalle ja nojasin sen niskaan. Pyörrytti, oksetti ja hikoilutti. Taputin hevoseni kaulaa ja potkin jalkani vapaiksi jalustimista. Sitten laskeuduin, ja jalkani olivat kuin keitettyä spagettia. Oli pakko nojautua hevosen kylkeen, kun mikään lihas ei enää totellut.

"Noni. Jutellaas vähän samalla kun laitat sen hevosen valmiiksi", luokseni ehtinyt opettajani tokaisi kuuluvalla äänellään.
"Jooh", myöntelin läkähdyksissä ja lähdin ontumaan kohti parkkipaikkaa neliraajahalvaantunutta Miniä perässäni vetäen.
"Teidän suurin ongelma on se, ettet sä ikinä vaadi siltä hevoselta tarpeeksi", Riitta sanoi tiukasti.
"Mä luulin, että suurin ongelma on se, etten mä osaa vielä ratsastaa."
"Se kans. Mutta oikeasti. Tiedätkö ihmisiä, joilla on pieni koira, ja ne pienet koirat saa tehdä mitä vaan, koska omistaja aina sanoo, että no kun ne on niin pieniä. Sä oot samanlainen. Minin ei tarvi osata mitään eikä mennä kunnolla, kun se on niin paksu ja kylmäverinen."
"...kun ei se osaa", väitin heikosti.
"Osaapa. Kyllä se nyt herranjumala on ratsukoulutettu. Nämä on perusasioita mitä me käydään. Sen ei ole vaan tarvinnut tehdä mitään sun kanssa, niin eihän se halua. Siinä on kova työ, että sillä voi tehdä muutakin kuin mennä maastossa. Vai haluatko sä ikuisesti vaan kävellä rinkiä sillä?" opettaja tiukkasi, kun sidoin Minin trailerin kylkeen kiinni.
"No en todellakaan halua!"
"No niin. Tehdään siis niin, että tulette takaisin ensiviikolla ja jatketaan. Ja siihen mennessä lopetat tupakanpolton, koska eihän tommosesta mitään tule että nuori ihminen on ihan hengetön parin kierroksen ravaamisen jälkeen", opettaja sanoi tomerasti.
"Tupakanpolton?" ihmettelin riisuessani Miniltä suitsia.
"Niin. Sitten sillä rahalla ostat uudet kuolaimet. Nämä katkeaa suuhun millä hetkellä hyvänsä. Voit ihan tavalliset nivelet ostaa aluksi. Ei ne maksa paljoa."
"...okei."

Seisoin hetken Minin suitset käsissäni ja katsoin Riitan perään. Sinne se meni, harmaa poninhäntä viuhuen, ja katosi talliin katsomatta kertaakaan peräänsä tai edes sanomatta hei. Mikä hevosnainen!

Mini oli niin väsynyt, että nuokkui, kun harjasin siitä pahimmat löntit pois ja tarkastin sen kaviot. Se ei edes piitannut, kun kiskoin sille loimen selkään, vaikka yleensä se ravistelee itseään ja heiluttelee päätään. Traileriin se vaappui heiveröisesti kuin lavantautinen, eikä edes syönyt heiniä verkosta, vaan alkoi lepuuttaa päätään verkkoa vasten. Silitin sen poskea ennen kuin suljin trailerin ovet ja istuin autoon kyyditäkseni Minin takaisin kotiin Hukkasuohon. Mitenhän meidän vielä käy Riitan kanssa?

Annetaan puoliylläpitoon maailman kiltein hevonen

Miksei se hakeudu ohjalle? Miksi sen kaula on noin pitkänä ja velttona? Miksi sen takajalat ovat melkein tallissa asti vielä? Osaakohan se edes hakeutua ohjalle? Tai tietääköhän se, mitä ohjalla tehdään? Tai siis oikea ratsastaja tekee? Tiedänköhän muuten edes itse? Pitäisikö antaa jonkun muun ratsastaa sillä? Auttaisiko, jos menisin itse ratsastustunnille?

Mini käveli kentällä vasemmassa kierroksessa ja minä vain istuin sen selässä niin turhautuneena, että teki mieli ulvoa niin kuin Ruska. Hengitin oikein syvään, suoristin selkäni ja istuin syvälle vielä melko uudelta ja kankealta tuntuvaan rungottomaan satulaan. Jalustimet olivat tarpeeksi pitkät, ja painoin kantapäät erityisen huolellisesti alas. Keräsin kuluneet, ikivanhat, turparemmillä kotikutoisesti pidennetyt, alun perin Mayan entisiin suitsiin kuuluvat ohjat lempeälle tuntumalle. Laskin käsiä alaspäin. Lukitsin katseeni Minin korvien välistä täsmälleen sinne, minne olin menossa. Ja aina vain Mini meni kuin kameli, ja kehtasi vielä haukotella.

Haukotuksesta huolimatta tein pienen puolipidätteen puristamalla käsiäni aavistuksen nyrkkiin peräjälkeen. Painoin Minin kylkiä pohkeilla kevyesti mutta terävästi ja yritin istua mahdollisimman hyvin. Laskin käsiäni vieläkin alemmas houkutellakseni tamman peräänantoon, ja ratsastin pohkeillani sen takapäätä tarmokkaasti, jotta sen kaikki neljä jalkaa olisivat hienosti sen alla. Vitsit, kun olisi oikein pitkä raippa. Tai taikavoimia.

Mini käveli reippaammin kuin aluksi, mutta oli vieläkin vetelä. Siihen loppuivat minun taitoni. Koetin ravata sillä hetken, jotta se piristyisi, ja yritin sinnikkäästi uudelleen. Kun puolen tunnin jälkeen olimme yhtä hirvittävä näky kuin aiemminkin, valahdin Minin kaulalle turhautuneesti ja toivottomasti mölisten. Ohjat roikkuivat löpsöinä allani Minin kaulalla ja oikea jalkani luiskahti jalustimesta, mutta Mini vain käveli, kun minä makasin ja voivottelin itsekseni.

En ole ihan varma, kauanko Mini käveli omin päin tylsästi rinkiä, mutta havahduin, kun portti avattiin.
"Tota, voiks tänne tulla?" joku kysyi Kirstun äänellä.
"Siitä vaan", vastasin nostamatta naamaani Minin harjasta.
"Onks sulla kaikki ihan hyvin?"
"Aivan loistavasti kuule."

Makasin vielä hetken kädet ison ponini kaulalla löpsyen. Kuulin pärskintää, vähän hirnuntaa ja äkäisiä askelia jossain Minin tasaisen lompsotuksen ja hengityksen lomassa ja päättelin, että Khal riehui keskemmällä kentällä. Noin sadan vuoden kuluttua viitsin kampeutua pystyyn ja ottaa ohjat käsiin, eikä sillä ollut mitään vaikutusta Minin kävelyyn. Tamman kyllä muutti kurssiaan kohti avointa porttia, kun sitä ohjasin, mutta portista livuttuamme se purjehti omaa rauhallista tahtiaan kohti harjauspuomia. Liu'uin alas kesken sen kävelyn ja korvaansakaan väräyttämättä se vain eteni perässäni harjauspuomille kuin valtamerialus, vaikka en sitä varsinaisesti taluttanutkaan. Jos ohjaisin sen maastolenkin alkuun, se varmasti kävelisi lenkin vaikka yksin, eikä edes huomaisi olevansa vailla ohjausta.

Mini seistä törrötti harjauspuomin edessä, kun nostin siltä varusteet pois, laitoin sille riimun ja nostin riimunarun harjauspuomin päälle merkiksi siitä, että tamman tuli pysyä paikallaan. Vaikka pysyisi se varmaan muutenkin. Vaikka tulisi maanjäristys. Harjasin sitä huolimattomasti toisella kädellä samalla kun soitin äidille ja ruinasin koirilleni ja Ruskalle hoitopaikkaa viikonlopuksi. Sanoin hevosilta terveisiä ennen kuin lopetin puhelun ja aloin harjata kunnollisesti yhtä niistä.

Vein Minin karsinaansa, kun se oli harjattu. Ovella se hyvästeli minut painamalla turpansa hetkeksi kämmenelleni, mutta sen jälkeen olemassaoloni oli sille taas se ja sama. Jätin sen siis omiin oloihinsa.

Mitähän Minin kanssa pitäisi oikein tehdä? Ajellessani kotiinpäin harkitsin kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Valmentajaan ei olisi rahaa kouluttajasta puhumattakaan, ja minä en saisi siitä hevosta kymmenessäkään vuodessa. Ruskalle se oli hyvä hevonen, mutta liian iso vielä kymmenen vuotta. Pitäisikö se myydä pois tai vaihtaa johonkin pienempään hevoseen? Ottaisiko joku sen vai joutuisinko lopettamaan sen, jos päättäisin luopua siitä? Haluaisikohan joku ratsastuskoulu vuokrata sitä välillä alkeis- ja maastotunneille sitä vastaan, että sitä koulutettaisiin samalla siellä?

Kotipihassa avasin Facebookin ja etsin ryhmän Etsitään/ostetaan/myydään/vuokrataan hevosia. Ennen kuin nousin autosta lähetin sinne viestin:
Annetaan puoliylläpitoon omalta talliltaan maailman kiltein hevonen. Mini on melkein kaksi metriä korkea shirenhevostamma, jonka sydän on kultaa, mutta joka ei osaa kummempia temppuja. Kolme askellajia ja jarru löytyy. Kiltti hoidettava ja täysin maastovarma. Sopii myös lapsille.

Maailman vahvin Mini

"Mä haen, mä haen!" ilmoittauduin saman tien, kun alettiin puhua, että pitäisi noutaa muutaman pellon takaa naapurista isot heinäkärryt, jotka olivat olleet siellä kuulemma toista vuotta lainassa. Muut olisivat joutuneet hakea ne autolla, mutta minä ajattelin heinäkärryjen vetämisen olevan kivaa vaihtelua Minille. Häivyin siis saman tien, kesken kahvin, valjashuoneeseen etsimään jonkinlaisia lainalänkiä. Silat ja rintaremmi - virityksellä ei sellaista jättikärryä vedettäisikään.

Löysin ehjät länget ja valjaat, jotka vein harjauspuomille. Ilmeisesti niitä oli joskus käytetty kirkkoreen tai vastaavan vetämisessä, niissä kun oli pölyn alla kilikelloja ja kulkusia ja vaikka mitä.

Mini lähti mielellään mukaani haasta, vaikka päivä oli lämmin ja heinää oli tarjolla. Mayakin yritti tunkea mukaan niin vimmaisesti, että lopulta päätin kytkeä senkin riimunaruun ja ottaa mukaan. En halunnut joutua hevosteni väliin, joten talutin Mayaa vierelläni ja Miniä sen perässä takavasemmalla.

Tammani jaksoivat hienosti odottaa tuplapitkän, kaksi hevosta kattavan harjaussession ajan. Mini torkkui pää puomilla, kun harjasin hevoset. Se jaksoi juuri ja juuri nostaa jalkansa, kun puhdistin ne, ja heräsi vasta kun yritin ujuttaa länkiä sen päähän. Ne eivät nimittäin mahtuneet sen pään läpi edes ylösalaisin, joten jouduin ensin löyhdyttämään ylempää remmiä ja avaamaan sitten kokonaan alemman saadakseni ne oikein Minin jykevälle kaulalle. Tamma ei piitannut kilinästä, eikä kalinasta. Valjaiden häntäremmiä se kuitenkin moitti häntäänsä huiskimalla, vaikka se ei varmana ollut yhtään liian kireällä.

Kun Minillä oli suitset, länget ja valjaat, ja Mayalla ainoastaan suitset, sidoin Minin kaulaan pari riimunarua ja ajo-ohjat. Nostelin kaikki valjaiden roikkuvat remmit ylös ja sidoin kiinni. Sitten kiipesin vaivalloisesti ämpärin päältä harjauspuomille ja siitä Minin selkään valjaiden päälle. Sitten mentiin.

Mini löntysteli hidasta käyntiään pois tallin pihasta ja valtatien vieressä olevaa pyörätietä eteenpäin. Se ei vilkaissutkaan valtatiellä ajavia autoja. Maya ei ollut yhtään hurjemmalla tuulella kuin Mini. Se lompsotti tasaisesti pää pohkeeni tienoolla ja pää alhaalla niin, että ohjat, joista sitä talutin Minillä ratsastaessani, olivat koko ajan löysällä. Vaikka menomme näytti ja tuntui täysin rauhalliselta, tylsältäkin, en olisi uskaltanut lähteä yksin liikkeelle varsinkaan liikenteeseen minkään muun heppakaksikon kanssa. En tosiaankaan ollut niin taitava ratsastaja ja hevosmies, että saisin samaan aikaan pideltyä turvallisesti kahta hevosta. Näiden kahden kanssa tilanne oli kuitenkin ihan eri. Mini oli ihan liian laiska temppuillakseen tai säikähtääkseen, ja Maya oli liian vanha. Ainoa varteenotettava vaara oli, että auto suistuisi tieltä päällemme, ja hevoseni olisivat liian laiskalla tuulella väistääkseen pois alta.

Parin pellon jälkeen käännyimme naapurin koivukujalle. Maya olisi halunnut maistaa vähän voikukkia, mutta seurasi kyllä Miniä, kun ravistelin Mayan ohjia. Isäntä oli onneksi talonsa pihassa ilmeisesti pihakeinua kokoamassa, joten hän pystyi pitelemään Mayaa, kun laskeuduin alas Minin selästä.

"Jaa ettei tämä mossikka jaksa muka yksin kärryä vetää kun pitää olla toinen tamma mukana", ihmetteli isäntä, kun sanoin tulleeni kärryä hakemaan.
"Yksin se saa jaksaa vetää, kun tämä toinen on vaan seuraneitinä", vastasin.
"Pitääkin jaksaa. On siinä suuri hevonen!"

Isäntä valjasti Minin kanssani sillä aikaa, kun perheen kolme lasta tuikkivat sen suupieliin pieniä porkkanoita. Maya katseli kauempana nälkäisen näköisenä, ja oikein pärskähti loukkaantuneena, kun istuin kärryille ja vedin sen ohjista kärryn vasemmalle puolelle. En uskaltanut sitoa sitä kiinni kärryn perään, kun kärry oli niin pitkä ja leveä: en saisi sitä itse irti, jos jotain sattuisi. Pyörätie oli sitä paitsi melko leveä, eikä siinä ollut liikennettä juuri koskaan. Niin me siis lähdimme köröttämään tien oikeaa laitaa, eikä kumpikaan hevonen riehaantunut kärrystä. Itse istuin suurelta lavalta tai peräkärryltä näyttävän kärryn etureunassa, roikotin jalkojani reunan yli ja pidin ohjia löysinä toisessa kädessä. Sillä kädellä, jossa en pitänyt ohjia, talutin Mayaa.

Mini kääntyi tallin pihatielle ja tallipihaan, kun puristin ohjanperät polvieni väliin ja vedin vapaalla kädelläni toisesta ohjasta. Se pysähtyi äänimerkistä. Soitin Crimiksen puhelimeen: olin unohtanut kysyä, minne kärryt laitetaan.

Loppujen lopuksi kärryä ei irrotettu Ministä vielä missään. Siitä oli jo hetki, kun Hukkasuossa oli asunut tarpeeksi väkevä hevonen vetämään heinäkärryjä: viimeksi kuulemma joku suokki. Päätimme siis lastata kärryn täyteen tallin väkeä. Kävin päästämässä Mayan takaisin hakaan, ja niin lähdettiin Minin kanssa lenkille. Mini jaksoi pelkkää käyntiä ja yhden pätkän hidasta ravia, kuormalla kun oli muutama sata kiloa painoa. Kaikilla oli silti kivaa, paitsi kissalla, joka rimpuili itsensä Maxin puristuksesta heti alkumatkasta ja karkasi pusikkoon raivostuneesti mouruten.

Miten Mini käyttäisi tutua?

"Mitä - miks - mitä sä teet?" Crimis kysyi.

"Miltä näyttää? Puetan tälle sukkahousuja!" vastasin hikisenä ja kiskoin sukkahousunsäärtä väkisin Minin jalkaan. Mini suhtautui koko toimitukseen rennon letkeästi. 

"Aaaah.. Vielä kolme lisää" huokaisin saatuani hevoselle yhteen sääreen sukkahousua.

"Okei... Miksi sä mahdollisesti laitat sille sukkahousuja? Tulitko sä vihdoin hulluksi?"

"Kahdesta syystä. Ensinnäkin, tämän kengitys on ihan näillä näppäimillä ja nää pitää karvat poissa tieltä. Toiseksi, mä aion ratsastaa, ja ootsä nähny mikä rapakko tuolla ulkona on?"

"On sulla konstit", Crimis kommentoi.

"Mä oon niksipirkkamies."

Mini nosti kiltisti toisen takajalkansa ja jaksoi seistä kärsivällisestä paikallaan, kun tungin sen aivan liian isoa jalkaa aivan liian pieneen nylonputkeen. Kun koipi sujahti lopulta sisään, tein sukkahousuputkeen solmut ylös ja alas, jotta reunat kiristyisivät vähän ja karvat pysyisivät tukevasti sisällä. Etujalkojen kanssa pussittaminen oli vielä vaikeampaa. Vaikka tamma käyttäytyi hyvin, sen etukaviot olivat jopa takakavioita suuremmat. Kiskoin niin, että sukkahousu ritisi, ja raivostuin hommaan koko ajan enemmän. 

Kun seppä tuli, jätin hevoseni hänen huolekseen ja menin hetkeksi tallikämppään juomaan vettä ja viilentämään tunteitani. Siellä olivat melkein kaikki kahvinjuonnissa.

"Seppä tuli", kerroin Ellenille, jonka ponit kengitettäisiin samalla, jotta saisimme pakettialennuksen.

"Hei arvatkaa mitä! Etenkin Max, arvaa mitä", Crimis aloitti, "Minillä on sukkahousut päällä!"

"Miks?" Kicks kysyi minulta.

"Siks että tänään ostan sille tutun ja laitan sen balettiin tietenkin", vastasin.

"Hei jos sillä olis tutu, pitäskö se sitä näin vai näin?" Max kysyi ja näytti kännykästään kuvaa. 

"Sen jalkakarvat saa hyvin tungettua sukkahousuun", Susanna vastasi, "niin ne teki Starinkin kanssa."

"Ketkä ne? En mä ole ikinä tehnyt", Crimis kysyi sohvalta.

"Hantsu ja ne tietenki."

"Mä meen nyt! Enkä mä välttämättä palaa tänne meteliin enää" ilmoitin.

"Hei odota! Tuleeko se tutu tänään?" Max kysyi.

"Ei tietenkään! Se oli vitsi", sanoin vielä ovenraosta ja karkasin nopeasti pois.

Seppä oli jo melkein valmis. Viimeisen kengän kiinni lyötyään hän suoristi selkänsä ja taputti hevostani. Hän sanoi, että on hyvä tehdä töitä, kun hevonen osaa käyttäytyä. Suurin osa kuulemma osaa, mutta aina on kaiken maailman riehujia, purijoita ja jalanlepuuttajia. Seppä myös ehdotti hevoshierojan tilaamista joskus, kuulemma uusi elämä harrasteratsuna on saanut Minin vähän solmuun. Kiitin seppää ja lähdin ulos satuloimaan Miniä, jotta Ellenin ponit pääsisivät tallikäytävälle. 

Miniä oli hyvä hoitaa myös itse. Sillä ei ilmekään vähähtänyt, kun kampesin satulan sen selkään. Kuolaimia se ei kääntynyt itse ottamaan, mutta ei paennutkaan niitä, vaan antoi minun pujottaa suitset päähänsä. Riimu ujutettiin vielä löysälle suitsien päälle, ja sitten minä kumottua vesisaavia apuna käyttäen kiipesin satulaan. 

Sitten mentiin. Kun kävelimme, annoin ohjien roikkua löysänä. Mietin, mitä minä Minille kesähommiksi keksisin. Se oli muutenkin niin kevyellä käytöllä minulla, ettei sitä kannattaisi laitumelle laittaa lihomaan, kun ei se lomaa tarvitsisi. Pikemminkin lisää puuhaa sille pitäisi keksiä. Saisin rahaa, jos antaisin sen kesäksi ratsastuskouluun, ja Mini varmasti rakastaisi lapsia. Toisaalta en ollut niin varma, uskaltaisivatko lapset ratsastaa Minillä. Toivoin löytäväni sille kesäksi jostain vuokraajan, joka voisi tarjota sille rutkasti liikuntaa ja jakaa ylläpitokuluja kanssani. Olin jo jokin aika sitten todennut, että en olekaan niin ahkera ratsastaja, kun Miniä hankkiessani kuvittelin. 

Pyysin Miniä ravaamaan, mutta se vain röhkäisi kummallisesti. Naksutin sille kieltäni ja pukkasin siihen vauhtia oikein kantapäillä. Silloin se nytkähti niin kuin auto, jonka vaihdelaatikko on hajoamassa, ja sai ravivaihteen päälle. Ravissa ei kuitenkaan ollut valittamista, kunhan alkuun päästiin. Maisemat vaihtuivat hitaasti, Mini hölkkäsi luotettavasti ja mutkittelematta, sen askelissa oli koko ajan helpompi istua, ja se jaksoi juosta koko ajan pidempään. Päästelimme menemään läpi rapakoiden ja lutakoiden niin että rapa litsahteli kavioista ja pienimmät puut vapisivat Minin elopainon tömähdellessä polulle.

Kun palasimme tallille, oli ihan mahtavaa harjata Mini! Sen vatsanalunen oli ravassa, mutta kun leikkasin sen sääristä sukkahousunpalat pois, alta paljastui - TADAA - valkoista, villavaa, putipuhdasta, vastakammatun näköistä, rapavapaata, liatonta, kiiltävää, upeaa, takutonta, sileää, hoidettua karvaa! Onnittelin itseäni sukkahousuideasta taluttaessani Minin tarhaan. Siellä se varmasti sotkisi jalkatupsunsa, mutta säästyinpä edes yhdeltä liotuskerralta!

Kevätsiivous

"No niin! Kaikki kolme vajakkia! Pois siitä!"
Niitä oli joka puolella. Niiden alueellahan minä olin, mutta olisin toivonut sentään vähän kunnioitusta. Yksi niistä työnsi turpaansa huppuuni, ja vaikka hätistelin sitä pois, aina sen ruskea olemus oli uudelleen takanani. Vähän väliä löin sitä vahingossa talikonvarrella kaulaan, kun se seisoi niin lähellä. Eivätkä ne kaksi muutakaan paljoa kauempana olleet! Toinen kummitteli kottikärryjen takana ja tuijotti silmää räpäyttämättä tosi ahdistavasti. Sitä ei haitannut alkuunkaan, vaikka se sai välillä lantaa silmilleen, koska niin kiinnostavaa oli sen mielestä haan puhdistaminen. Siinä se vain törrötti ja tuijotti, mitä se muutenkin kyllä teki aina suurimman osan päivästään. Kolmas sentään liikkui koko ajan: ravasi kahden tamman ja minun ympärillä ja yritti haastaa tarhakavereitaan leikkiin. Ruunakin oli onnesta soikea, kun sen haassa oli oikein elävä ihminen, ja vieläpä niin jännissä hommissa kuin siivoamassa!

"Maya! Oikeasti häivy!" ulvoin epätoivoisena, kun pajautin taas ruunikkoa talikolla poskeen. Maya otti nyrpeän askeleen taaksepäin ja Mini hirnahti kysyvästi kottikärryn toiselta puolelta. Jackal vilisi joka puolella niin kuin sitä olisi ollut seitsemän kappaletta, ja minua hikoilutti. Heitin Mayaa pipollani, jotta se leikkisi vaikka sillä. Tottahan tamma poimi uuden lelunsa maasta ja heilutteli sitä suussaan, mutta pian sen naama oli taas niskassani, kun en lähtenyt sen enempää leikkiin mukaan.

"Ei Crimis varmaan tarkottanu että siellä pitää siivota just tällä sekunnilla", Ellen huusi tallipihasta. 
Käännyin katsomaan. Oli hiki ja ärsytti. Ellen näytti taluttavan Rallia, ilmeisesti olivat menossa ratsastamaan.
"Mä lähden kohta kotiin!" huusin takaisin, "en mä ehdi enää yöllä siivota!"
"Laita Susanna siivoamaan!"
"Enkä! Valtaosa tästä kakasta tulee mun hevosista!"

Jatkoin siivoamista. Talikoin lantaa, vähän Jackalin kavioita ja kerran uteliaan Minin nenääkin, joka ilmestyi tyhjästä tielleni. Välillä pysähdyin ottamaan Mayalta pipon takaisin päähäni, ja hetken kuluttua tein saman uudestaan, koska hevoseni on varkaiden sukua. Siirsin kottikärryt seuraavaan paikkaan ja puskin ne Miniä päin, jotta se väistäisi. Hätistelin Jackalin kauemmas ympäriinsä varisseilta heiniltä ja keräsin nekin lantakuormaan. Estin Mayaa syömästä heiniä ensimmäisen, toisen ja kahdeksannen kerran. Uhkailin Miniä talikolla pois tieltä ja työnsin Mayan pois muhkean lantakasan päältä samalla kun yritin huutaa Jackalille, ettei kaataisi kottikärryjä. Ei kaatanut, mutta hetken kuluttua Mini kaatoi, ja sain urakoida koko kasan uudelleen kyytiin. Jouduin pistämään Mayaa kylkeen talikolla, jotta se pysyisi vähintään metrin säteen päässä kottikärrystä ja huonoksi menneistä heinistä. 

Kun viimein olin valmis, hilpeä saattueeni käveli kanssani ihan portille asti. Jokainen olisi tullut mielellään mukaan, mutta ajoin kolmikon kauemmas. Hyvästelemättä minä sitten poistuin ja päätin, etten enää ikinä haluaisi nähdä hevosia. Ainakaan ennen ensi kertaa.

Kadonnutta laukkaa etsimässä

"Toi on naurettavan näköistä", Keitaro kommentoi talikon varresta, kun ravasin Minin kanssa hänen ympärillään. Satulansovittaja oli käynyt eilen, kun en ollut itse osannut etsiä sopivanlaista penkkiä, ja tottakai minun oli heti aamusta päästävä kokeilemaan uutta superkallista yleissatulaa.
"Lapioi sitä lantaa vaan siellä ja kato miten me laukataan!" irvin takaisin ja nostn Minillä ihan ensimmäistä kertaa laukan, nyt kun satulan tukemana uskalsin. Tai yritin nostaa.

Mini käänsi korvansa minua kohti ja hidasti raviaan epävarmana. Annoin sille laukka-avut uudelleen. Sain pari askelta outoa, kompuroivaa peitsiä, ja sitten taas mentiin hidasta mutta tasaista ravia.
"Vitsit sillä on kaunis laukka, ootsä ajatellu mennä koulukisoihin?" kentältä kuului.
"Joo en kans tienny että tää on näin taitava. Koska sä mahdollisesti menet pois, että mä voin kokeilla lähteekö tää laukkaamaan jos kompastuu? Vai juoksutatko meitä niin menis nopeemmin?"
"En kyllä juoksuta, enkä varmaan mene pois, tän mä haluan nähdä!"

Keitaro siirtyi aidan toiselle puolelle nojailemaan ylimpään aitalankkuun, ja minä aloin ravata Minillä mahdollisimman pientä ympyrää, mahdollisimman lujaa. Jos se kompastuisi, sen olisi pakko laukata. Hieno ideani ei kuitenkaan toiminut, koska ilmeisesti Mini oli täysin kompastumisvarma, eikä sillä edes päässyt lujaa. Sen korvat vain törröttivät hämmentyneinä minua kohti. Kai se luuli, että olin vihdoin tullut hulluksi.

"Okei, ei toimi. Mä haen juoksutusliinan ja piiskan", ilmoitin.
Mini jäi hengästyneenä kentälle seisoskelemaan. Juoksin talliin ja toin sieltä mukanani liinan ja piiskan. Minille juoksuttaminen näytti olevan tuttua hommaa, se kun antoi kiinnittää itsensä hienosti liinaan ja alkoi kävellä ympyrää tosi kiltisti, kun maiskautin. Ja pian taas mentiin. Minä toivoin, että Mini kompuroisi. Mini toivoi, että minä lopettaisin sen kiusaamisen jo. Vaikka kuinka ajoin sitä, en saanut aikaan muuta kuin hikeä sen kylkiin ja kaulalle.

"Voi Jeesuksen pyssyt ja puukuulat! Miten tää on mahdollista?" ulvoin hetken päästä turhautuneena. Annoin Minin pysähtyä käynnin kautta ja odotin raivoni laantuvan ennen kuin kävelin ponini luo.
"Laukkaaks se jos se säikähtää?" Keitaro kysyi ja käveli meitä kohti irrottaessani Miniltä liinaa.
"En tiedä. Mä en ole koskaan nähnyt, että se olisi säikähtänyt. Jonkun auton pakoputki paukahti kerran kun mä vein sitä siitä ohi, ja se vaan kääntyi katsomaan. Maya olisi juossut Seinäjoelle asti pakoon..."
"No sun pitäis vaan - AAAAAAAAA!" Keitaro huusi keuhkojensa pohjasta ja vihtoi käsillään. Purskahdin nauruun, kun Mini käveli huolestuneen näköisenä Keitaron luokse ilmiselvästi häntä rauhoitellakseen.

Otin tammaa ohjasta kiinni. Minulta olivat keinot lopussa. Toisaalta tällaisena Mini olisi ihan hyvä hevonen Ruskalle sitten, kun Ruska olisi hurjapää esiteini.

"Hei. Kuule. Juoksisko se kilpaa? Jos lainataan jotain ponia ja kokeillaan?" Keitaro ehdotti.
"En mä usko. Ei tällä ikinä ole tarvetta olla ekana missään..."
"Ootsä kokeillut ajaa?"
"En itse asiassa. Mutta eikö sen silloin pitäisi toimia selästä? Kyllä tää Alegressa nosti laukan ihan kun ne talutti sitä, mutta ei se juoksutuksessa mulla ainakaan", mumisin.
"Olisit heti sanonu! Nouse selkään, isäs näyttää miten talutetaan."

Niin minä taas olin talutuksessa ponillani. Tällä kertaa minulla ei ollut edes ohia käsissäni, vaan ne roikkuivat Minin niskassa, kun Keitaro puristi niitä tamman turvan alta. Mini lähti mielellään kulkemaan vaappuvaa käyntiään, ja raskaaseen raviinsakin se kiihdytti vielä kerran meidän mieliksemme. Kun Keitaro maiskutti ja naksutti tammalle kieltään ja nykäisi sitä ohjista sen näköisenä, että nyt mennään, laukka löytyi ensiyrittämällä. Annoin pohkeita, kun meidät päästettiin parin askeleen päästä irti. Yritin saada Minin pysymään liikkeessä ja näin silmäkulmastani, kuinka Keitaro poimi juoksutuspiiskan maasta.

Piiskan ja rasittavien, maitohapoille jalat laittavien pohjeapujen avulla Mini pysyi laukassa, ja sen laukka oli hassua. Vaikka Mini oli jättiläinen, se tuntui leijuvan ilmassa tosi kauan joka askeleella. Ja kun se osui maahan, se rysähti kiinni puolijäiseen kenttään sellaisella voimalla, että pelkäsin kauempana tönöttävän tallin hypähtelevän ilmaan Minin jysähtelyn jälkimainingeissa. Norsunlaukka ei ollut pelottavaa, koska se oli niin tosi hidasta ja varman tuntuista. Mini ei varmasti ainakaan yrittäisi kiihdytellä ilman lupaa: sehän yritti vain pysähdellä.

Hetken laukkaamisen jälkeen annoin Minin kävellä pitkin ohjin useita minuutteja ja rapsuttelin samalla sen niskaa. Tamma katseli väsyneenä ja tyytyväisenä hevoskavereitaan, jotka kurkkivat meitä haoistaan.
"No ei se kauheen kaunista kyllä ollut", Keitaro tuumasi.
"Ei varmasti. Ei me mitään ruususia olla, mutta kyllä ne perunatkin kukkii."
"Harjottelet vaan. Kyllä se oppii. Opetat kato sen ensi juoksutuksessa ja sitten vaan lisäät ratsastajan ja avut. Ei oo paha!"
"Joo. Odota sen aikaa, että mä päästän tämän takaisin hakaan, niin mä tuun sitten siivoamaan sun kanssa sen Mossen ja niiden haan."