Laidunnusta jo viikko takana

Mini oli ollut viikon laitumella. Kun kävin katsomassa sitä, huomasin aina ensimmäisenä sen elämänilon. Vaikka se oli tallissa aika hillitty tyttö, laitumella siitä oli tullut suorastaan vitsikäs. Se pidättäytyi yhä hurjimmista riehumisleikeistä, mutta osallistui silti moneen hullutukseen. Se jopa kepposteli: jos sillä oli tylsää, se oli näkevinään jotain vaarallista ja lähti muka kauhuissaan pakoon. Sillä tavalla se veti aina mukaansa melkein koko akkalauman ja sai myöhemmin torut kärttyisiltä tammoilta, jotka olisivat halunneet vain rentoutua kaikessa rauhassa.

Jos Mini ei leikkinyt kuin nuori varsa tai torkkunut alahuuli metrin pituisena varjoissa, se syöpötteli Vannin kanssa. Jatkuvasta seisovasta pöydästä nauttimisen lomassa nuo kaksi nostivat aina välillä päänsä ja rapsuttelivat toisiaan säästä. Otaksuin, ettei Minillä ollut ainakaan kauhea ikävä tarhakavereitaan Mayaa ja Jackalia, jotka odottivat kotona. Olin yllättynyt, miten hienosti Mini oli sopeutunut taas uuteen laumaan: se oli niin moneen kertaan hylätty Alegren teurasmyynnin poni, että olisin uskonut muuttamisen saavan sen ahdistumaan uudelleen. Mutta ei. Mini näytti solahtaneen laumaansa vaivatta. Sillä taisi olla mahtavat sosiaaliset taidot.

Kun kävin katsomassa Miniä, se ei yleensä tullut luokseni aidalle niin kuin se tapasi kotona tehdä. En kutsunut tai muutenkaan houkutellut sitä. Ajattelin, että se saisi olla villihevonen yhden kuukauden, ja minä olisin hevoseton ja siksi huoleton. Joku kävisi tarkastamassa Minin joka päivä ja ilmoittaisi kyllä minulle, jos sitä vaivaisi jokin. Aloin nauttia omasta lomastani: Maya oli niin vanha, että pärjäsi mainiosti kotona haassa, Mini oli laitumella, Ruska oli äitinsä kanssa mummolassa, kesäloma oli alkanut töistäkin... Aloin lukea kirjoja, lenkkeilin koirien kanssa kymmeniä kilometrejä ja makasin pihalla riippumatossa, enkä ajatellut iltaisin huolissani hevosia. Molemmilla tammoilla olisi hyvät oltavat ilman minua vielä pitkän aikaa.

Minin kesäloma alkaa!

Minua jännitti ihan hirveästi, kun peruuttelin Minin ulos trailerista Rósgarðurin pihassa. Miniä ei kuitenkaan jännittänyt yhtään, vaan se asteli raukeana alaspäin, vaikka ramppi taipui ja natisi sen jättiläiskavioiden alla. Se ei vaivautunut edes katselemaan ympärilleen, vaikka ympäristö ja hevoset olivat sille ihan uusia, ja vaikka minun käteni tärisivät, kun puristin sen riimunarua. Vaikka aamu oli lämmin, palelin vanhassa urheiluseuran verkkatakissani, ja minun oli ihan pakko lämmitellä käsiäni Minin paksuksi kasvaneen harjan alla.

En muista ollenkaan, mitä sanoin muille hevosenomistajille, ja mitä he sanoivat minulle. Tiesin Veeran ennalta, ja muiden nimiä en muistanut enää hetken kuluttua. Hevosistakin opin vain Bellan nimen, ja senkin pystyin sisäistämään vain siksi, että se oli Veeran hevonen. Mini sen sijaan oli niin rennon letkeä, että sai heti uusia kavereita, vaikka ei vielä päässyt edes muiden hevosten kanssa kosketusetäisyydelle. Se hörähteli vieraille tammoilla ystävällisesti, ja kurottautui niitä kohti nuuhkiakseen niiden kanssa sinunkaupat. Jos se olisi ollut tottelematon ja halunnut väkisin mennä tutustumaan, en olisi saanut sitä pideltyä: kukapa voittaisi hevosen köydenvedossa? Onneksi Mini on kuitenkin mitä kiltein jätti ja seisoi paikoillaan, kaikki neljä jalkaa tiiviisti maassa.

Kävelymatka laitumelle oli lyhyt. Muut hevoset pitivät ääntä ja olivat innoissaan, ja ainakin joku hirnahteli. Mini sen sijaan piti kanssani perää uneliaan oloisena ja yritti hamuilla matkalla heinänkorsia suuhunsa. Sen mielestä aikainen kesä oli ollut ihana sattuma, koska se tykkäsi syödä vihreää. Voi Mini - kunpa se tietäisi, minne se kohta pääsisi!

Kävelimme viimeisinä laitumen portista sisään, ja portti suljettiin takanamme. Kävelimme hyvän matkan päähän muista. Asetuin Minin eteen, puristin molemmin käsin sen ihanan punaisen riimun poskiremmejä ja hieroin vielä yhden kerran poskeani sen leveään otsaan. Itketti vähän. Vaikka Minillä olisi varmasti ihana kesä, minun tulisi hirveä ikävä sitä. Yhtäkkiä olisin halunnut perua koko laidunloman ja viedä tammani takaisin kotiin. Aivan yllättäen minun teki ihan kauheasti mieli ratsastaa ilman satulaa, laukata Minin hidasta laukkaa ja sitten harjata tamma oikein kunnolla. Ei haittaisi, vaikka joutuisin selvittelemään kaksi tuntia sen jalkakarvoja, kunhan saisin vain viettää sen kanssa aikaa. Edes yhden ainoan päivän.

Kun meille huudettiin komento päästää hevoset irti, avasin Minin riimun soljen ja nykäisin riimun nopeasti pois. Kotona Mini olisi jäänyt seisoskelemaan paikoilleen ja olisi halunnut halailla, mutta nyt ei oltu kotona. Välittömästi vapauduttuaan Mini nosti suorilta jaloiltaan laukan ja kaarsi ohitseni niin kovaa vauhtia, että ilmavirta nosti hiukset pystyyn. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sen menevän yhtä lujaa, kuin se nyt meni, laukatessaan pois minun luotani.

Siirryimme aidan toiselle puolelle seuraamaan tammojamme. Yritin opetella muiden hevosten nimet. Vanttu oli vaaleammanruskea suomenhevonen, joka ravasi tutkimassa ympäristöään ennen kuin rauhoittui syömään. Sen emännän nimi oli Laura. Lauran toinen hevonen oli tummempi Tuutu, joka alkoi saman tien kuljeskella Minin kanssa rinnakkain jostain hevosten kielellä jutellen. Veeran Bella koetti haastaa kaksikkoa leikilliseen ravikilpailuun, mutta ei vielä onnistunut yrityksessään.

En kutsunut Miniä enää, vaikka olisin halunnut. Muut tammat voisivat luulla, että se on lellitty isin tyttö, vaikka niinhän se onkin. Oikeastaan pelkäsin, ettei se tulisi, vaikka kutsuisin. Olisin halunnut viedä sen takaisin kotiin, mutta sen sijaan kävelin autolle yksin, punaista riimua roikottaen. Tuntui vähän siltä kuin olisi päästänyt Minin taivaslaitumelle eikä kesälaitumelle.

Minin sukuselvitys yleislaaduntarkkailua varten :)

"Mitä jos veisit Minin sinne yleislaaduntarkkailuun", Maija ehdotti eräänä iltapäivänä, kun katselimme televisiota yhdessä.
"Mihi - ai yleislaatuarvosteluun?"
"Joo siihen just. Sieltä vois saada hienon kunniakirjan tai jotain."
"Joo... Muuten mutta siellä katotaan myös hevosen sukutausta, enkä mä tiedä mitään Minin suvusta..." huokaisin masentuneena.
"No ota selvää, hyvä ihminen! Soita sinne Almondiin mistä Minin ostit, niin pääset alkuun!"
"Ai Alegreen?"
"Joo. Kumminki sinne."

Minin suvun selvittäminen alkoikin seuraavana päivänä. Emän ja isän tiedot oli vielä helppo onkia selville, mutta siitä eteenpäin kaikki alkoi olla hataraa. Tällaisia tietoja löysin soittelemalla ihmisille, tutkimalla vanhoja päiväkirjoja ja käymällä läpi rekistereitä.

*

Minin isän nimi oli King's Game, ja sitä sanottiin Kingiksi. Se oli jo vanha ori astuessaan Minin emän, ja ehti kuolla ennen Minin syntymää. Ennestään Kingillä oli jo kolme varsaa, jotka kaikki ovat tammoja. Se on periyttänyt kaikille jälkeläisilleen suurta kokoa ja mustaa väriä: Kingi oli 198 cm korkea musta isomerkkinen jätti. Siitosori siitä tuli kantakirjauksen ja hyvän, rauhallisen luonteensa siivittämänä. Kilpailutuloksia Kingillä ei ollut, vaan se toimi lähinnä lemmikkinä ja puskaratsuna, ja kävi näyttelyissä vain seitsemänkymmenen kilometrin säteellä kotitallistaan.

Minin isänisä oli King Maker. Se oli hyväsukuinen ulkomaantuonti, josta toivottiin ensin menestyvää työajohevosta ja sen jälkeen siitosoria. Hankosidevamman vuoksi ori kuitenkin lopetti uransa jo muutaman kilpailun jälkeen. Se kuitenkin kantakirjattiin ja sen ainoan varsan syntymän aikoihin siitä oli yhä tulossa siitosori. Omistajan into kuitenkin lopahti ja Makeksi kutsuttu ori myytiin lemmikkikotiin loppuelämäkseen. Tämä ori oli säkäkorkeudeltaan 197 cm ja väriltään musta.

Isänisänisä King Charles oli mahonginruskea ruunikko, jolla oli herasilmät. Jälkeläislistansa perusteella Charles oli suosittu siitosori: sen melkein 200 varsaa ovat levittäytyneet ympäri Eurooppaa. Ilmeisesti Charles oli saavuttanut myös kunniamainintoja valjakkoajossa ja jossain työhevoslajissa, mutta tarkat tiedot sen koko kilpailuhistoriasta ovat kadonneet. Lehtileikkeiden mukaan Charles oli sihirenhevosille tyypillisesti lempeä jätti. Hevonen oli säkäkorkeudeltaan 197 cm.

Itsy Bitsy Betsy oli Minin isänisänemä ja varsinainen muhku. Se oli 195 cm korkea musta tamma, ja rakenteeltaan oikein erityisen paksu ja tanakka. Se ei päässyt edes kantakirjaan, mutta se ei haitannut: Betsyhän eli onnellista harrastehevosen elämää. Betsy ei kilpaillut ja varsojakin se sai vain yhden, koska suvullisesti se oli potentiaalinen siitostamma. Vanhan myynti-ilmoituksensa luonnehdinnan mukaan Betsy oli rauhallinen, jopa laiska, ja ehdottoman luotettava yllättävissäkin tilanteissa.

Minin isänemä oli Vivid Dream, jolla oli KTK-I -palkinto ja hieno rakenne. Ruunikko tamma ei harrastanut kilpailuja missään lajissa, vaikka olikin nimellisesti valjakko- ja työpainotteinen. Sen sijaan se oli uteliaan ja ystävällisen luonteensa vuoksi suosittu paraatiponi. Viivin työhön kuului pitää työhevosnäytöksiä, viedä lapsia kärryajeluille erilaisissa tapahtumissa ja esitellä rotuaan hevosmessuilla. 196-senttisenä tamma oli toki epätavallisen suuri shirenhevoseksi, mutta muuten sen valinta esittelyihin meni kyllä nappiin. Viivi käyttäytyi aina upeasti. Tamma sai ainoat varsansa 6- ja 8-vuotiaana, teki viimeisen työhevosnäytöksen 28-vuotiaana ja menehtyi puoli vuotta myöhemmin vanhuuteen.

Vivid Dreamin isä oli KTK-I -palkittu Imaginary Boyfriend, 197 cm korkea musta ori, joka periytti yhdeksälle varsalleen hyvää rakennetta. Kiltin ja todella upean näköisen espoolaisen Mannin olisi luullut olevan suosittu siitosori, mutta sen hinnat pidettiin tarkoituksella niin korkeina, ettei sen melko yleinen suku yleistyisi enää kohtuuttomasti lisää. Manni kilpaili jonkin verran valjakkoajon noviisiluokassa ja menestyi hyvin. Se lopetti uransa 12-vuotiaana omistajansa kyllästyttyä. Manni lopetettiin 22-vuotiaana tuntemattoman nivelsairauden heikentämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että sairaus oli periytyvää laatua ja nuorin Mannin varsoista jouduttiin myös lopettamaan samasta syystä. Sittemmin Mannin linjaa on tutkittu ja seurattu tarkasti.

Vivid Dreamin emä, Minin isänemänemä, oli Vivilda, jota kutsuttiin myös Viiviksi, niin kuin sattumalta sen ainoaa varsaakin uudessa kodissa. Viivillä kilpailtiin aktiivisesti valjakkoajoa, ja se sai laatuarvostelupalkinnonkin. Shirenhevoseksi melko menevä tamma olisi ollut toivottu lisä jalostuksessa, mutta se ei tullutkaan enää kantavaksi ensimmäisen varsansa jälkeen. 192-senttinen Viivi jatkoi kuitenkin kilpailua huikeaan 19 vuoden ikään ja menehtyi lopulta 32-vuotiaana rauhallisesti vanhuuteen.

Worth More Than Gold oli Minin emä ja rakastettu harrastehevonen. Tanjaksi kutsuttu tamma kokeili vähän kaikkea: eri ratsastuslajeja ja työhevoslajejakin. Se ei menestynyt missään kovin hyvin, mutta yritti aina iloisesti omaksi ja omistajansa huviksi. Tanjalla tehtiin yksi varsakin, joka on Mini. 197 cm korkea Tanja oli väriltään musta, ja sillä oli suuret valkoiset merkit.

Minin emänisä oli Money Maker, Make, 196 cm korkea punaruunikko ori. Make ei ole koskaan kilpaillut ja jälkeläisiäkin sillä on vain kaksi, eikä sen sukukaan ole ihmeellinen. Siksi otaksun, että sen nimi on itseironinen. Kilpailujen sijaan Manni oli hyvä ja rauhallinen harrastehevonen myös orinpäivinään, ja vielä luotettavampi siitä tuli ruunauksen myötä.

Money Makerin vanhemmista ei ole säästynyt paljoa tietoja. Sen isä, Jelly Star, oli 196 cm korkea ruunikko, joka ilmeisesti sai kourallisen sijoituksia valjakkoajossa, ja jolla ei tietääkseni ole muita varsoja kuin Money Maker. Sen emä puolestaan oli nimeltään Money Honey. Hani oli täysin kilpailematon, 195 cm korkea tamma, joka vaihtoi kolme kertaa kotia. Myynti-ilmoitusten mukaan se oli kiltti ja rauhallinen, ratsuksi koulutettu, mutta soveltui vain harrastekäyttöön laiskuutensa vuoksi.

Minin emäemä oli Golden Touch, musta 193 cm korkea puskailumopo, joka merkittävin saavutus on sen ainoa varsa. Kultiksi kutsuttu tamma harrasti omistajansa päiväkirjan mukaan vähän kaikkea. Se maastoili paljon, meni jopa helppoa B:ta kotikentällä, vaikkakin kehnonpuoleisesti, hyppäsi 40 cm ratana, oli opetettu ajolle ja niin edelleen. Kulti oli myös luonteeltaan hyvin kiltti ja utelias.

Golden Gilbert oli Golden Touchin isä ja suosittu siitosori. Sen miltei sadan varsan joukkoon mahtuu suomalaisia Kultin kaltaisia harrasteheppoja, valjakkoajomestareita, työhevosia ja sen itsensä kaltaisia KTK-I -palkittuja siitosoreja. Gilbert itse oli 188-senttinen komea ruunikko, joka asui ja vaikutti Englannissa. Sen pääasiallinen toimi oli olla valjakkoajohevonen. Gilbertin eliniästä en osaa sanoa mitään, sillä rekisteritietojen mukaan tämä 1900-luvun alkupuolella syntynyt ori olisi yhä elossa, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Joku on vain jättänyt merkitsemättä sen kuolleeksi.

Viimeiseksi kerron minin emänemänemästä, joka oli nimeltään Josefiina. Fiina kilpaili jonkin verran työhevoskilpailuissa, mutta oikeastaan se oli enemmänkin puskailuhevonen. Se oli kaunis ja ryhdikäs 190-senttinen tamma, ja se käytiinkin kantakirjaamassa, vaikka sitä ei suunniteltukaan jalostuskäyttöön. Myöhemmin tamman omistajan oli myytävä lemmikkinsä taloudellisista syistä, ja niin Fiinasta tuli siitostamma. Sen kaikki neljä varsaa päätyivät tavallisiksi harrastehevoiksi.

Me muutetaan pois! Ainakin hetkeksi...

"Mitä sä teet?" Keitaro kysyi hämmentävän ilmeettömänä.
"Pakkaan", ärähdin pakatessani, ihan punaisena ja hikisenä, ja kaikin puolin ilmeikkäänä.
"Mutta miksi?"
"Me muutetaan tyttöjen kanssa pois nyt. Me vihataan teitä, ja me ollaan löydetty parempi tallipaikka. Ei kun oikeesti Mini lähtee perjantaina laitumelle kuukaudeksi."
"Ai..."
"Älä siinä aikottele, jos et voi edes pitää tosta kiinni, että mä saan tämän tänne. Mulla on muutenkin kuuma!"

Kun olin saanut työnnettyä Minin tarpeellisimmat tavarat merimieskasseihin (ja syytettyä Keitaroa huonosta pussinpitelystä), olin vieläkin hikisempi ja vihaisempi. Mini sen sijaan oli oikein onnellinen selkäni takana karsinassa ja katseli heinänkorsi suussaan meitä. Se odotti toista iltapalaa, ja sen hymystä päätellen se oli ihan varma, että se saisi sen. Minin lisälihottamisen sijaan menin kuitenkin Keitaron perässä taukotupaan viilentymään.

"Missä sun hevoset on kesän?" kysyin.
"Ei tiiä vielä. Katotaan. Ehkä tallissa vaan."
"Mayakin jää talliin. Se sais varmaan jonkun taudin ja kuolis jos olis yötä päivää vihreällä."
"Ja Mini ei sitten muka saa? Mieti kun se syö ympäri vuorokauden. Säkö maksat remontin kun tallin oviaukkoja pitää leventää vai?" Keitaro hymähti.
"Hiljaa siellä takarivissä. Miniä ei pilkata kun se pääsee ekaa kertaa ikinä laitumelle!"
"Ai ikinä muka?"
"Ikinä. Mieti miten hienoa!"

Hienoa se olikin. Vaikka en näkisi Miniä paljoa ensikuussa, en malttanut odottaa sen lähtöä. Olin jo monena yönä nähnyt unta, miten Mini laukkaisi vapauteen laitumellelaskupäivänä. Olin haaveillut siitä, miten se tutustuisi joihinkin kivoihin tammoihin, ja rapsuttelisi ja söisi niiden kanssa päivät ja nukkuisi samassa nurkassa yöt. Mini olisi varmasti entistä vähemmän mini palatessaan, ainakin mahan kohdalta, niin kuin Keitaro sanoi. Eihän sellaisilla asioilla kuitenkaan ollut väliä, kun Mini pääsisi ihan ekaa kertaa heppojen kesälomaleirille.

"Huhuu? Haloo?"
"Joo?" olin taas unohtunut haaveilemaan Ministä laitumella.
"Ai aiot?"
"Mitä aionko?"
"Kilpailla vielä sillä? Syksyllä? Miten sä voit jos se lihoo siellä?"
"Mitä kilpailla? Miks mä enää kilpailisin? Näithän sä, miten hyvin se Tie Tähtiin -pelleilykin meiltä sujui."
"No niin noh, kyllä se olis voinut paremminkin mennä... Tai siis hyvähän se oli ekaksi kerraksi mutta..."
"Olipa diplomaattista. Mä meen nyt kotiin ja vien ne tavarat. Muistakaa viedä tytöt sitten ulos ja hoitaa, mä en tuu sillon huomenna. Eläinlääkäri tulee kymmenen jälkeen, mut se voi kyllä piikittää sitä Mayaa ulkona jos joku menee vaan pitään kiinni siksi aikaa. Mutta kattokaa se annostus sitten, se meinas viime kerrallakin-"
"Joo joo, kyllä me osataan. Mee nyt jo pois siitä. Hauskaa tanssinkatselupäivää huomenna ja sano balleriinalle terveisiä."
"Kiitoksia terveisistä Ruskan puolesta, ja hyvästi jää! Hellikää sitä Miniä nyt sitten. Ette näe sitä kertaakaan kuukauteen!"

Ensimmäinen ja ainoa kasvattamani hevonen

Ihan liian pian Aurelia sitten lähti. Olimme harjoitelleet jo ennalta koppiin menemistä Mini rauhallisena esimerkkinä ja Aurelia tarkkaavaisena oppilaana. Lyhyitä matkojakin olimme jo ajelleet, ja Aurelia osasi olla kopissa myös yksinään. Se oli ajellut Hukkasuon kuljetuskopissa ja vieraan hajuisissa lainakopeissa, joten se ei ihmetellyt yhtään, kun talutin sen saksalaisten traileriin. Mini puolestaan oli viettänyt jo niin paljon aikaa ilman vauvaansa, ettei se edes nostanut päätään heinäkasasta nähdäkseen viimeisen vilauksen tyttärestään. Minä sen sijaan autoin nostamaan lastaussillan Aurelian takana ja kiersin sitten trailerin etuovelle katsomaan Aureliaa vielä yhden kerran.

Hyvästelin Aurelian lyhyesti silittämällä sen poskea. Se vilkaisi minua ja oli yhtä rauhallinen kuin emänsä aina. Se räpäytti silmiään, ja minä suljin oven, ja se oli viimeinen kerta, kun näin ensimmäisen ja ainoan itse kasvattamani hevosen. Sitten auto käynnistettiin ja vaunu vaappui pois pihasta.

Katselin hetken tyhjää pihaa ja autiota pihatietä. Sitten käännyin, ja vietyäni Aurelialle kuuluneen riimunarun Minin tavaroiden sekaan, lähdin Minin, Mayan ja Jackalin hakaan. Mini oli tyynni. Ei se vielä tiennyt, mitä me olimme menettäneet. Se oli syönyt taas liikaa ja ähkien ja uristen se raahautui luokseni aidalle. Se töykki käsivarttani turvallaan ja halusi, että lohduttaisin sitä sen mahakivuissa rapsuttelemalla sen otsaa.

Nojatessani koko yläruumistani Minin otsaan ja letittäessäni sen otsatukkaa en enää murehtinut mitään. Näinhän kaiken pitikin mennä. Aurelia ei ollut minun ja Minin, mutta Aurelian ansiosta minulla oli rahaa maksaa Minin ja Mayan tavanomaiset kulut noin vuodeksi eteenpäin. Sitä paitsi mistä sen tiesi, olisiko minulla ja Minillä joskus toinenkin Aurelia.

Ampiaisesteellä (Tie Tähtiin 2018)

(Tämä on Tie Tähtiin -tarinacupin toisen osakilpailun tuotos. Mini meni luokan easy, 60cm.)

Olinhan minä ennenkin hypännyt esteitä hevosella, ja verrattaen suuria. Toisaalta silloin olin ollut nuori ja huimapäinen, ja meidän pieni mummopuoliverinen oli ollut samanlainen. Sitä paitsi se oli osannut hypätä, ja minulla oli ollut laajempi tapaturmavakuutus. Mini oli toista maata. Se oli jättiläismäinen ja kömpelö, ja vieläpä nuori ja melko kokematon. Ja minä tunsin itseni paljon vanhemmaksi kuin meidän puoliverisen kanssa hypätessäni. Oloni oli heikko ja hutera, kun jännitin oman luotettavan Minini selässä sen marssiessa päättäväisesti kohti estekenttää. Joku Hukkasuon väestä huusi perääni: "Reita! Älä yhtään jännitä! Sun pylly näyttää tosi solakalta työhevosen selässä!" Normaalisti olisin nauranut ja sanonut jotain siitä, miten näyttäisin niille huuteleville poniratsastajille mallia, mutta nyt vain henkäisin heidän suuntaansa läpinäkyvänä ja ahdistuneena kuin haamu.

Korvani alkoivat soida jo ennen ensimmäistä estettä niin kovasti, etten kuullut mitään muuta. Tunsin kyllä minin askelten raskaan tumpsahtelun ja näin omituisen katkonaisin välähdyksin, miten este lähestyi sadan kilometrin tuntivauhtia. En ollut ollenkaan valmis. Ensimmäinen este oli niin pieni, että sitä tuskin huomasi suuren ja mahtavan shirenhevosen selästä, vaikka olin tuntevinani kuinka Mini teki noin kerrostalon kokoisen jättiloikan. En pelännyt ollenkaan, että näyttäisimme Minin kanssa naurettavilta ponien seassa. Pelkäsin vain kuolevani. Saatoin rutistaa silmiäni kiinni. En tainnut jännittää hyppäämistä, vaan kisatilannetta.

Taisin pitää vielä toisella ja kolmannellakin esteellä suurin piirtein silmiäni kiinni, tai sitten olin niin kauhuissani, että minulla oli neulanpiston kokoinen näkökenttä, pelkäävällä ihmisellä kun on putkinäkö. Kun laukkasimme kohti neljättä estettä, hengitin oikein syvään ja kunnolla. Yritin muistaa, että eihän tässä ollut mitään hätää. Huomasin, että esteeseen oli maalattu ampiaisia, ja nuo pienet pulskat ötökät olivat niin iloisen näköisiä, että ne lohduttivat ja rauhoittivat minua. Painoin kantapäät alas, ja kun rentoutin hartiani, aloin kuulla taas. Mini hengitti ja askelsi tasaisesti, ja sen paksu harja oli tukevilla mutta vähemmän kauniilla sykeröillä. Olin välttämättä halunnut laittaa sille puoliveristen kampauksen ja itselleni vanhan kisapuvun, johon juuri ja juuri mahduin. Kisapuvun alla oli onnenpaitani, jossa oli ampiaisia. Se erottui aina kertavilkaisulla vaatekaapistani, jonka muu sisältö loisti kaikissa räikeissä mustan ja tummansinisen väreissä.

Painoin pohkeet Minin jykeviin kylkiin, ja niin me ponnistimme ampiaisesteellä. Minin jättikaviot irtosivat maasta, ja sen ponnistusvoiman täytyi olla huikea, koska irrottihan se maasta koko kaksimetrisen itsensä ja kaikkine varusteineen melkein sata kiloa kaksimetristä minuakin. Ja niin me lensimme kuin raketti, avaruuteen asti, tai ainakin se tuntui siltä. Leijuimme ilmassa ihan huikean kauan, eikä yhtään haitannut, vaikka lentomme valittiin universumin vähiten kauniiksi. Muistin samaan aikaan sen, miten hyppäsin ensimmäisen maahankaivetun esteeni 25-vuotiaalla vanhalla ravurilla meidän serkun takapihalla, ja sen, miltä kevät tuoksui silloin kun olin pikkulapsi ja leikin meidän pihassa pienillä muovihevosilla estekisoja erittäin värikkäät ja hieman märät sormikkaat käsissäni.

Alastulomme huikealta 60 cm korkealta ampiaiskuvioidulta esteeltä oli rysähtävä ja horjahdin pahasti satulassa, mutta me muistimme taas, että olimme tulleet tänne pitämään hauskaa ja ehkä oppimaankin jotain.

Ampiaisesteen jälkeen tuntui paljon paremmalta. Oli ihan helppoa kohdistaa katseensa seuraavalle esteelle. Se ei näyttänyt vuoren korkuiselta, vaan korkeintaan 60 senttiä korkealta, niin kuin se olikin. Ohjasin Minin suoraan kohti seuraavaa estettä ja katselin sen isojen korvien välistä, kuinka se lähestyi ihan realistisella vauhdilla Minin laukatessa omaa hidasta jättiläisenlaukkaansa.

Susihavainnot

Pakkanen kiristyi iltaa myöten. Koska päivällä oli ollut plusasteita ja nyt oltiin jo kymmenen pakkasasteen puolella, Aurelian isoista varsankavioista kuului rouske, kun se kuljeskeli tutkimassa tallipihaa. Mini sen sijaan oli paikallaan ja riiputti päätään väsyneenä, ihan niin kuin sen kallo olisi painanut kahdeksantoista kiloa tavallista enemmän. Sen harja oli kasvanut yhtäkkiä ihan paksuksi ja tuuheaksi, ja yritin pitää sitä oikealla kädellä poissa tieltä, kun harjasin tammani kaulaa. Ihanan sileiksi ja veltoiksi jollain lainatulla ihmeaineella pesemäni jouhet pyrkivät kuitenkin määrätietoisesti valumaan takaisin tielleni.

Tapasin tätä nykyä tulla paikalle vasta iltaisin. Kello kuudelta alkoi hämärtää, ja silloin aikaisintaan ilmestyin talliin. Siihen oli parikin syytä, toisin sanoen Ruska ja Aurelia. Ruska sai katsoa tunnin illalla televisiota, ja telkkarin edessä hän ei huomannut lähtöäni, vaikka olisi muuten tahtonut varmasti mukaan ja halkaissut päänsä varsan kanssa. Aurelia puolestaan oli utelias ja jäi jatkuvasti jonkun jalkoihin, jos sitä piti irti pihassa keskellä päivää, eikä sitä voinut kiinnikään sitoa.

Kuu tuli sopivasti esiin pilvien takaa, kun lähdimme peltojen välistä vievälle tielle. Mini narskutteli perässäni riimunaru löysällä tasaisesti ja luotettavasti. Aurelia sen sijaan pysähteli, kiihdytteli ja välillä jopa kaatuili, ja minä annoin sen mennä. Vaikka alueella oli ollut lopputalvella hillittömästi susihavaintoja, jopa keskustassa liikennevalojen tuntumassa, ja vaikka olin tänä talvena oppinut pelkäämään susia niin paljon että kuljin koirineni pippurisumutteen ja puukon kanssa, ei meitä pelottanut kolmisin. Mini ei ollut mikään suupala, ja jos se haistaisi Aurelian olevan vaarassa, se suojelisi samalla minuakin. Kun Mini oli mukana, en joutunut edes lyysäämään taskulampulla epävarmasti pusikoihin rasahduksia kuunnellen.