Maailman vahvin Mini

"Mä haen, mä haen!" ilmoittauduin saman tien, kun alettiin puhua, että pitäisi noutaa muutaman pellon takaa naapurista isot heinäkärryt, jotka olivat olleet siellä kuulemma toista vuotta lainassa. Muut olisivat joutuneet hakea ne autolla, mutta minä ajattelin heinäkärryjen vetämisen olevan kivaa vaihtelua Minille. Häivyin siis saman tien, kesken kahvin, valjashuoneeseen etsimään jonkinlaisia lainalänkiä. Silat ja rintaremmi - virityksellä ei sellaista jättikärryä vedettäisikään.

Löysin ehjät länget ja valjaat, jotka vein harjauspuomille. Ilmeisesti niitä oli joskus käytetty kirkkoreen tai vastaavan vetämisessä, niissä kun oli pölyn alla kilikelloja ja kulkusia ja vaikka mitä.

Mini lähti mielellään mukaani haasta, vaikka päivä oli lämmin ja heinää oli tarjolla. Mayakin yritti tunkea mukaan niin vimmaisesti, että lopulta päätin kytkeä senkin riimunaruun ja ottaa mukaan. En halunnut joutua hevosteni väliin, joten talutin Mayaa vierelläni ja Miniä sen perässä takavasemmalla.

Tammani jaksoivat hienosti odottaa tuplapitkän, kaksi hevosta kattavan harjaussession ajan. Mini torkkui pää puomilla, kun harjasin hevoset. Se jaksoi juuri ja juuri nostaa jalkansa, kun puhdistin ne, ja heräsi vasta kun yritin ujuttaa länkiä sen päähän. Ne eivät nimittäin mahtuneet sen pään läpi edes ylösalaisin, joten jouduin ensin löyhdyttämään ylempää remmiä ja avaamaan sitten kokonaan alemman saadakseni ne oikein Minin jykevälle kaulalle. Tamma ei piitannut kilinästä, eikä kalinasta. Valjaiden häntäremmiä se kuitenkin moitti häntäänsä huiskimalla, vaikka se ei varmana ollut yhtään liian kireällä.

Kun Minillä oli suitset, länget ja valjaat, ja Mayalla ainoastaan suitset, sidoin Minin kaulaan pari riimunarua ja ajo-ohjat. Nostelin kaikki valjaiden roikkuvat remmit ylös ja sidoin kiinni. Sitten kiipesin vaivalloisesti ämpärin päältä harjauspuomille ja siitä Minin selkään valjaiden päälle. Sitten mentiin.

Mini löntysteli hidasta käyntiään pois tallin pihasta ja valtatien vieressä olevaa pyörätietä eteenpäin. Se ei vilkaissutkaan valtatiellä ajavia autoja. Maya ei ollut yhtään hurjemmalla tuulella kuin Mini. Se lompsotti tasaisesti pää pohkeeni tienoolla ja pää alhaalla niin, että ohjat, joista sitä talutin Minillä ratsastaessani, olivat koko ajan löysällä. Vaikka menomme näytti ja tuntui täysin rauhalliselta, tylsältäkin, en olisi uskaltanut lähteä yksin liikkeelle varsinkaan liikenteeseen minkään muun heppakaksikon kanssa. En tosiaankaan ollut niin taitava ratsastaja ja hevosmies, että saisin samaan aikaan pideltyä turvallisesti kahta hevosta. Näiden kahden kanssa tilanne oli kuitenkin ihan eri. Mini oli ihan liian laiska temppuillakseen tai säikähtääkseen, ja Maya oli liian vanha. Ainoa varteenotettava vaara oli, että auto suistuisi tieltä päällemme, ja hevoseni olisivat liian laiskalla tuulella väistääkseen pois alta.

Parin pellon jälkeen käännyimme naapurin koivukujalle. Maya olisi halunnut maistaa vähän voikukkia, mutta seurasi kyllä Miniä, kun ravistelin Mayan ohjia. Isäntä oli onneksi talonsa pihassa ilmeisesti pihakeinua kokoamassa, joten hän pystyi pitelemään Mayaa, kun laskeuduin alas Minin selästä.

"Jaa ettei tämä mossikka jaksa muka yksin kärryä vetää kun pitää olla toinen tamma mukana", ihmetteli isäntä, kun sanoin tulleeni kärryä hakemaan.
"Yksin se saa jaksaa vetää, kun tämä toinen on vaan seuraneitinä", vastasin.
"Pitääkin jaksaa. On siinä suuri hevonen!"

Isäntä valjasti Minin kanssani sillä aikaa, kun perheen kolme lasta tuikkivat sen suupieliin pieniä porkkanoita. Maya katseli kauempana nälkäisen näköisenä, ja oikein pärskähti loukkaantuneena, kun istuin kärryille ja vedin sen ohjista kärryn vasemmalle puolelle. En uskaltanut sitoa sitä kiinni kärryn perään, kun kärry oli niin pitkä ja leveä: en saisi sitä itse irti, jos jotain sattuisi. Pyörätie oli sitä paitsi melko leveä, eikä siinä ollut liikennettä juuri koskaan. Niin me siis lähdimme köröttämään tien oikeaa laitaa, eikä kumpikaan hevonen riehaantunut kärrystä. Itse istuin suurelta lavalta tai peräkärryltä näyttävän kärryn etureunassa, roikotin jalkojani reunan yli ja pidin ohjia löysinä toisessa kädessä. Sillä kädellä, jossa en pitänyt ohjia, talutin Mayaa.

Mini kääntyi tallin pihatielle ja tallipihaan, kun puristin ohjanperät polvieni väliin ja vedin vapaalla kädelläni toisesta ohjasta. Se pysähtyi äänimerkistä. Soitin Crimiksen puhelimeen: olin unohtanut kysyä, minne kärryt laitetaan.

Loppujen lopuksi kärryä ei irrotettu Ministä vielä missään. Siitä oli jo hetki, kun Hukkasuossa oli asunut tarpeeksi väkevä hevonen vetämään heinäkärryjä: viimeksi kuulemma joku suokki. Päätimme siis lastata kärryn täyteen tallin väkeä. Kävin päästämässä Mayan takaisin hakaan, ja niin lähdettiin Minin kanssa lenkille. Mini jaksoi pelkkää käyntiä ja yhden pätkän hidasta ravia, kuormalla kun oli muutama sata kiloa painoa. Kaikilla oli silti kivaa, paitsi kissalla, joka rimpuili itsensä Maxin puristuksesta heti alkumatkasta ja karkasi pusikkoon raivostuneesti mouruten.

Miten Mini käyttäisi tutua?

"Mitä - miks - mitä sä teet?" Crimis kysyi.

"Miltä näyttää? Puetan tälle sukkahousuja!" vastasin hikisenä ja kiskoin sukkahousunsäärtä väkisin Minin jalkaan. Mini suhtautui koko toimitukseen rennon letkeästi. 

"Aaaah.. Vielä kolme lisää" huokaisin saatuani hevoselle yhteen sääreen sukkahousua.

"Okei... Miksi sä mahdollisesti laitat sille sukkahousuja? Tulitko sä vihdoin hulluksi?"

"Kahdesta syystä. Ensinnäkin, tämän kengitys on ihan näillä näppäimillä ja nää pitää karvat poissa tieltä. Toiseksi, mä aion ratsastaa, ja ootsä nähny mikä rapakko tuolla ulkona on?"

"On sulla konstit", Crimis kommentoi.

"Mä oon niksipirkkamies."

Mini nosti kiltisti toisen takajalkansa ja jaksoi seistä kärsivällisestä paikallaan, kun tungin sen aivan liian isoa jalkaa aivan liian pieneen nylonputkeen. Kun koipi sujahti lopulta sisään, tein sukkahousuputkeen solmut ylös ja alas, jotta reunat kiristyisivät vähän ja karvat pysyisivät tukevasti sisällä. Etujalkojen kanssa pussittaminen oli vielä vaikeampaa. Vaikka tamma käyttäytyi hyvin, sen etukaviot olivat jopa takakavioita suuremmat. Kiskoin niin, että sukkahousu ritisi, ja raivostuin hommaan koko ajan enemmän. 

Kun seppä tuli, jätin hevoseni hänen huolekseen ja menin hetkeksi tallikämppään juomaan vettä ja viilentämään tunteitani. Siellä olivat melkein kaikki kahvinjuonnissa.

"Seppä tuli", kerroin Ellenille, jonka ponit kengitettäisiin samalla, jotta saisimme pakettialennuksen.

"Hei arvatkaa mitä! Etenkin Max, arvaa mitä", Crimis aloitti, "Minillä on sukkahousut päällä!"

"Miks?" Kicks kysyi minulta.

"Siks että tänään ostan sille tutun ja laitan sen balettiin tietenkin", vastasin.

"Hei jos sillä olis tutu, pitäskö se sitä näin vai näin?" Max kysyi ja näytti kännykästään kuvaa. 

"Sen jalkakarvat saa hyvin tungettua sukkahousuun", Susanna vastasi, "niin ne teki Starinkin kanssa."

"Ketkä ne? En mä ole ikinä tehnyt", Crimis kysyi sohvalta.

"Hantsu ja ne tietenki."

"Mä meen nyt! Enkä mä välttämättä palaa tänne meteliin enää" ilmoitin.

"Hei odota! Tuleeko se tutu tänään?" Max kysyi.

"Ei tietenkään! Se oli vitsi", sanoin vielä ovenraosta ja karkasin nopeasti pois.

Seppä oli jo melkein valmis. Viimeisen kengän kiinni lyötyään hän suoristi selkänsä ja taputti hevostani. Hän sanoi, että on hyvä tehdä töitä, kun hevonen osaa käyttäytyä. Suurin osa kuulemma osaa, mutta aina on kaiken maailman riehujia, purijoita ja jalanlepuuttajia. Seppä myös ehdotti hevoshierojan tilaamista joskus, kuulemma uusi elämä harrasteratsuna on saanut Minin vähän solmuun. Kiitin seppää ja lähdin ulos satuloimaan Miniä, jotta Ellenin ponit pääsisivät tallikäytävälle. 

Miniä oli hyvä hoitaa myös itse. Sillä ei ilmekään vähähtänyt, kun kampesin satulan sen selkään. Kuolaimia se ei kääntynyt itse ottamaan, mutta ei paennutkaan niitä, vaan antoi minun pujottaa suitset päähänsä. Riimu ujutettiin vielä löysälle suitsien päälle, ja sitten minä kumottua vesisaavia apuna käyttäen kiipesin satulaan. 

Sitten mentiin. Kun kävelimme, annoin ohjien roikkua löysänä. Mietin, mitä minä Minille kesähommiksi keksisin. Se oli muutenkin niin kevyellä käytöllä minulla, ettei sitä kannattaisi laitumelle laittaa lihomaan, kun ei se lomaa tarvitsisi. Pikemminkin lisää puuhaa sille pitäisi keksiä. Saisin rahaa, jos antaisin sen kesäksi ratsastuskouluun, ja Mini varmasti rakastaisi lapsia. Toisaalta en ollut niin varma, uskaltaisivatko lapset ratsastaa Minillä. Toivoin löytäväni sille kesäksi jostain vuokraajan, joka voisi tarjota sille rutkasti liikuntaa ja jakaa ylläpitokuluja kanssani. Olin jo jokin aika sitten todennut, että en olekaan niin ahkera ratsastaja, kun Miniä hankkiessani kuvittelin. 

Pyysin Miniä ravaamaan, mutta se vain röhkäisi kummallisesti. Naksutin sille kieltäni ja pukkasin siihen vauhtia oikein kantapäillä. Silloin se nytkähti niin kuin auto, jonka vaihdelaatikko on hajoamassa, ja sai ravivaihteen päälle. Ravissa ei kuitenkaan ollut valittamista, kunhan alkuun päästiin. Maisemat vaihtuivat hitaasti, Mini hölkkäsi luotettavasti ja mutkittelematta, sen askelissa oli koko ajan helpompi istua, ja se jaksoi juosta koko ajan pidempään. Päästelimme menemään läpi rapakoiden ja lutakoiden niin että rapa litsahteli kavioista ja pienimmät puut vapisivat Minin elopainon tömähdellessä polulle.

Kun palasimme tallille, oli ihan mahtavaa harjata Mini! Sen vatsanalunen oli ravassa, mutta kun leikkasin sen sääristä sukkahousunpalat pois, alta paljastui - TADAA - valkoista, villavaa, putipuhdasta, vastakammatun näköistä, rapavapaata, liatonta, kiiltävää, upeaa, takutonta, sileää, hoidettua karvaa! Onnittelin itseäni sukkahousuideasta taluttaessani Minin tarhaan. Siellä se varmasti sotkisi jalkatupsunsa, mutta säästyinpä edes yhdeltä liotuskerralta!

Kevätsiivous

"No niin! Kaikki kolme vajakkia! Pois siitä!"
Niitä oli joka puolella. Niiden alueellahan minä olin, mutta olisin toivonut sentään vähän kunnioitusta. Yksi niistä työnsi turpaansa huppuuni, ja vaikka hätistelin sitä pois, aina sen ruskea olemus oli uudelleen takanani. Vähän väliä löin sitä vahingossa talikonvarrella kaulaan, kun se seisoi niin lähellä. Eivätkä ne kaksi muutakaan paljoa kauempana olleet! Toinen kummitteli kottikärryjen takana ja tuijotti silmää räpäyttämättä tosi ahdistavasti. Sitä ei haitannut alkuunkaan, vaikka se sai välillä lantaa silmilleen, koska niin kiinnostavaa oli sen mielestä haan puhdistaminen. Siinä se vain törrötti ja tuijotti, mitä se muutenkin kyllä teki aina suurimman osan päivästään. Kolmas sentään liikkui koko ajan: ravasi kahden tamman ja minun ympärillä ja yritti haastaa tarhakavereitaan leikkiin. Ruunakin oli onnesta soikea, kun sen haassa oli oikein elävä ihminen, ja vieläpä niin jännissä hommissa kuin siivoamassa!

"Maya! Oikeasti häivy!" ulvoin epätoivoisena, kun pajautin taas ruunikkoa talikolla poskeen. Maya otti nyrpeän askeleen taaksepäin ja Mini hirnahti kysyvästi kottikärryn toiselta puolelta. Jackal vilisi joka puolella niin kuin sitä olisi ollut seitsemän kappaletta, ja minua hikoilutti. Heitin Mayaa pipollani, jotta se leikkisi vaikka sillä. Tottahan tamma poimi uuden lelunsa maasta ja heilutteli sitä suussaan, mutta pian sen naama oli taas niskassani, kun en lähtenyt sen enempää leikkiin mukaan.

"Ei Crimis varmaan tarkottanu että siellä pitää siivota just tällä sekunnilla", Ellen huusi tallipihasta. 
Käännyin katsomaan. Oli hiki ja ärsytti. Ellen näytti taluttavan Rallia, ilmeisesti olivat menossa ratsastamaan.
"Mä lähden kohta kotiin!" huusin takaisin, "en mä ehdi enää yöllä siivota!"
"Laita Susanna siivoamaan!"
"Enkä! Valtaosa tästä kakasta tulee mun hevosista!"

Jatkoin siivoamista. Talikoin lantaa, vähän Jackalin kavioita ja kerran uteliaan Minin nenääkin, joka ilmestyi tyhjästä tielleni. Välillä pysähdyin ottamaan Mayalta pipon takaisin päähäni, ja hetken kuluttua tein saman uudestaan, koska hevoseni on varkaiden sukua. Siirsin kottikärryt seuraavaan paikkaan ja puskin ne Miniä päin, jotta se väistäisi. Hätistelin Jackalin kauemmas ympäriinsä varisseilta heiniltä ja keräsin nekin lantakuormaan. Estin Mayaa syömästä heiniä ensimmäisen, toisen ja kahdeksannen kerran. Uhkailin Miniä talikolla pois tieltä ja työnsin Mayan pois muhkean lantakasan päältä samalla kun yritin huutaa Jackalille, ettei kaataisi kottikärryjä. Ei kaatanut, mutta hetken kuluttua Mini kaatoi, ja sain urakoida koko kasan uudelleen kyytiin. Jouduin pistämään Mayaa kylkeen talikolla, jotta se pysyisi vähintään metrin säteen päässä kottikärrystä ja huonoksi menneistä heinistä. 

Kun viimein olin valmis, hilpeä saattueeni käveli kanssani ihan portille asti. Jokainen olisi tullut mielellään mukaan, mutta ajoin kolmikon kauemmas. Hyvästelemättä minä sitten poistuin ja päätin, etten enää ikinä haluaisi nähdä hevosia. Ainakaan ennen ensi kertaa.

Kadonnutta laukkaa etsimässä

"Toi on naurettavan näköistä", Keitaro kommentoi talikon varresta, kun ravasin Minin kanssa hänen ympärillään. Satulansovittaja oli käynyt eilen, kun en ollut itse osannut etsiä sopivanlaista penkkiä, ja tottakai minun oli heti aamusta päästävä kokeilemaan uutta superkallista yleissatulaa.
"Lapioi sitä lantaa vaan siellä ja kato miten me laukataan!" irvin takaisin ja nostn Minillä ihan ensimmäistä kertaa laukan, nyt kun satulan tukemana uskalsin. Tai yritin nostaa.

Mini käänsi korvansa minua kohti ja hidasti raviaan epävarmana. Annoin sille laukka-avut uudelleen. Sain pari askelta outoa, kompuroivaa peitsiä, ja sitten taas mentiin hidasta mutta tasaista ravia.
"Vitsit sillä on kaunis laukka, ootsä ajatellu mennä koulukisoihin?" kentältä kuului.
"Joo en kans tienny että tää on näin taitava. Koska sä mahdollisesti menet pois, että mä voin kokeilla lähteekö tää laukkaamaan jos kompastuu? Vai juoksutatko meitä niin menis nopeemmin?"
"En kyllä juoksuta, enkä varmaan mene pois, tän mä haluan nähdä!"

Keitaro siirtyi aidan toiselle puolelle nojailemaan ylimpään aitalankkuun, ja minä aloin ravata Minillä mahdollisimman pientä ympyrää, mahdollisimman lujaa. Jos se kompastuisi, sen olisi pakko laukata. Hieno ideani ei kuitenkaan toiminut, koska ilmeisesti Mini oli täysin kompastumisvarma, eikä sillä edes päässyt lujaa. Sen korvat vain törröttivät hämmentyneinä minua kohti. Kai se luuli, että olin vihdoin tullut hulluksi.

"Okei, ei toimi. Mä haen juoksutusliinan ja piiskan", ilmoitin.
Mini jäi hengästyneenä kentälle seisoskelemaan. Juoksin talliin ja toin sieltä mukanani liinan ja piiskan. Minille juoksuttaminen näytti olevan tuttua hommaa, se kun antoi kiinnittää itsensä hienosti liinaan ja alkoi kävellä ympyrää tosi kiltisti, kun maiskautin. Ja pian taas mentiin. Minä toivoin, että Mini kompuroisi. Mini toivoi, että minä lopettaisin sen kiusaamisen jo. Vaikka kuinka ajoin sitä, en saanut aikaan muuta kuin hikeä sen kylkiin ja kaulalle.

"Voi Jeesuksen pyssyt ja puukuulat! Miten tää on mahdollista?" ulvoin hetken päästä turhautuneena. Annoin Minin pysähtyä käynnin kautta ja odotin raivoni laantuvan ennen kuin kävelin ponini luo.
"Laukkaaks se jos se säikähtää?" Keitaro kysyi ja käveli meitä kohti irrottaessani Miniltä liinaa.
"En tiedä. Mä en ole koskaan nähnyt, että se olisi säikähtänyt. Jonkun auton pakoputki paukahti kerran kun mä vein sitä siitä ohi, ja se vaan kääntyi katsomaan. Maya olisi juossut Seinäjoelle asti pakoon..."
"No sun pitäis vaan - AAAAAAAAA!" Keitaro huusi keuhkojensa pohjasta ja vihtoi käsillään. Purskahdin nauruun, kun Mini käveli huolestuneen näköisenä Keitaron luokse ilmiselvästi häntä rauhoitellakseen.

Otin tammaa ohjasta kiinni. Minulta olivat keinot lopussa. Toisaalta tällaisena Mini olisi ihan hyvä hevonen Ruskalle sitten, kun Ruska olisi hurjapää esiteini.

"Hei. Kuule. Juoksisko se kilpaa? Jos lainataan jotain ponia ja kokeillaan?" Keitaro ehdotti.
"En mä usko. Ei tällä ikinä ole tarvetta olla ekana missään..."
"Ootsä kokeillut ajaa?"
"En itse asiassa. Mutta eikö sen silloin pitäisi toimia selästä? Kyllä tää Alegressa nosti laukan ihan kun ne talutti sitä, mutta ei se juoksutuksessa mulla ainakaan", mumisin.
"Olisit heti sanonu! Nouse selkään, isäs näyttää miten talutetaan."

Niin minä taas olin talutuksessa ponillani. Tällä kertaa minulla ei ollut edes ohia käsissäni, vaan ne roikkuivat Minin niskassa, kun Keitaro puristi niitä tamman turvan alta. Mini lähti mielellään kulkemaan vaappuvaa käyntiään, ja raskaaseen raviinsakin se kiihdytti vielä kerran meidän mieliksemme. Kun Keitaro maiskutti ja naksutti tammalle kieltään ja nykäisi sitä ohjista sen näköisenä, että nyt mennään, laukka löytyi ensiyrittämällä. Annoin pohkeita, kun meidät päästettiin parin askeleen päästä irti. Yritin saada Minin pysymään liikkeessä ja näin silmäkulmastani, kuinka Keitaro poimi juoksutuspiiskan maasta.

Piiskan ja rasittavien, maitohapoille jalat laittavien pohjeapujen avulla Mini pysyi laukassa, ja sen laukka oli hassua. Vaikka Mini oli jättiläinen, se tuntui leijuvan ilmassa tosi kauan joka askeleella. Ja kun se osui maahan, se rysähti kiinni puolijäiseen kenttään sellaisella voimalla, että pelkäsin kauempana tönöttävän tallin hypähtelevän ilmaan Minin jysähtelyn jälkimainingeissa. Norsunlaukka ei ollut pelottavaa, koska se oli niin tosi hidasta ja varman tuntuista. Mini ei varmasti ainakaan yrittäisi kiihdytellä ilman lupaa: sehän yritti vain pysähdellä.

Hetken laukkaamisen jälkeen annoin Minin kävellä pitkin ohjin useita minuutteja ja rapsuttelin samalla sen niskaa. Tamma katseli väsyneenä ja tyytyväisenä hevoskavereitaan, jotka kurkkivat meitä haoistaan.
"No ei se kauheen kaunista kyllä ollut", Keitaro tuumasi.
"Ei varmasti. Ei me mitään ruususia olla, mutta kyllä ne perunatkin kukkii."
"Harjottelet vaan. Kyllä se oppii. Opetat kato sen ensi juoksutuksessa ja sitten vaan lisäät ratsastajan ja avut. Ei oo paha!"
"Joo. Odota sen aikaa, että mä päästän tämän takaisin hakaan, niin mä tuun sitten siivoamaan sun kanssa sen Mossen ja niiden haan."

Iso poni

Tumps tumps tumps tumps.
Se ei todellakaan ollut niin kuin lentämistä, eikä edes niin kuin tanssia. Norsulla ratsastaminen voisi olla sellaista. Tuntui vähän samanlaiselta, kun ensimmäisen kerran sai ajaa isän autoa metsäteillä, kun oli siihen asti saanut mennä vain Suzuki PV:lla. Jännältä, vähän kivalta, mutta ennen kaikkea pelottavalta. Ja tosi nololta, koska isä katseli kaikkia virheitä, jotka auton kanssa tein, ja minua ja ajokkiani katseli nytkin yksi silmäpari.

Suuri vieras hevonen ravasi tasaisesti ympäri kenttää ja minä tasapainottelin sen oudon harvassa ja aivan liian isossa liikkeessä, jättiläisen paljaassa selässä. Hirviö tuntui olevan hallinnassani vain heppoisella nahkasuikaleella, josta ohjasotteeni oli kauhusta kankeiden sormieni takia välillä liian löysä ja välillä liian kireä. Vaikka olin päättänyt istua jätin ravissa täsmälleen niin kauan, että se alkaisi olla turvallisen tuntuista, minun oli pakko pysäyttää olento keskelle kenttää.

Jätti pysähtyi. Se heilutteli kuolainta suussaan ja korvia päässään. Kun se käänsi kaulaansa vilkaistakseen minua seuraavia apuja odotellen, siitä tuli taas Mini. Silloin rentouduin ja taputin sen kaulaa. Paikallaan seistessämme tuntui aina hyvältä. Tiesin, että jos en uskaltaisi ikinä ratsastaa Minillä normaalisti, siitä tulisi samanlainen laiska lemmikki kuin Mayastakin, eikä se olisi huono tulevaisuus. Toisaalta olin kuitenkin ostanut Minin nimen omaan siksi, että saisin ratsastaa useammin.

"No? Miksi sä siihen jäit?" Kirstu huusi aidan toiselta puolelta.
"Mä en uskalla ratsastaa!" tunnustin heti ja nojasin käsilläni Minin niskaan.
"Höpö höpö!"
"Oikeesti! En uskalla!"
"No varmaan! Sehän menee tosi kiltisti", Kirstu nauroi.
"Auta mua tai häivy! Mä en uskalla ratsastaa omalla hevosella", huusin pää punaisena, kun Kirstu ei uskonut.

Mini vaihtoi painoa puolelta toiselle. Luovuttaneena liu'uin sen selästä varovaisesti alas. Ajattelin viedä sen takaisin hakaan. Kuvittelin Kirstunkin jo lähteneen loukkaantuneena, mutta hän nojasi edelleen aitaan.

"Haluutsä että mä juoksutan teitä? Mä voin vaikka taluttaakin", Kirstu kysyi myötätuntoisen näköisenä.
"No en kyl tiiä kehtaanko mennä jos juoksutetaan", sanoin, vaikka ehdottomasti halusin, että joku pitelee Ministä kiinni.
"Kehtaat kehtaat, nouse takasin selkään."
"...en mä pääse jos en mene aidalta..."

Miniä ei haitannut, vaikka kiipesin takaisin sen kyytiin. Päästin ohjista irti ja otin sen harjannysästä kiinni. Kirstu ei sanonut mitään, kiinnitti vain hevoseni liinaan, talutti vähän keskemmälle kenttää ja ajoi sen käynnin kautta raviin.

Taas Minin outo ravi oli jännää ja kivaa. Se puksutti rinkiä korvat pystyssä ja luotettavan näköisenä. Pidin kovasti kiinni ja yritin kohota kunnolliseen istuntaan heiveröisestä etukumarastani. Ja taas harmitti, etten uskaltanut. Suututti niin, että itketti, ja teki mieli taas pysäyttää koko hevonen.

"Noniin, nouse istumaan!" Kirstu komensi, kun olin vaipunut murheen alhoon ja ilmeisesti taas myös zombiemaiseen istuntaan. Hengitin syvään ja suoristin selkäni. Ei hevonen mihinkään karkaisi, sehän oli kiinnikin, ja sitä paitsi se oli kiltti kuin mikä.
"Sitte rentouta ne hartiat!"
Ravi jatkui jatkumistaan. Välillä vaihdettiin suuntaa. Mini alkoi puuskuttaa jossain vaiheessa, ja silloin huomasin katsoa ympärilleni. Mehän menimme tosi hitaasti! Maya ei varmaan edes osannut mennä näin hitaasti. Ei tässä kuinkaan kävisi, vaikka putoaisin. Korkealta tulisin alas, mutta vauhti oli sentään matelemista.
"Kuvittele että sä oot viis ja Mini on vaan iso poni!"
Mini on vain iso poni. Tältäkö se muka tuntui, kun lapsena aloitti ratsastuksen? Kuinka ikinä uskalsin nousta hevosen selkään? Näinkö paksulta ponienkin selkä tuntui? Mutta kuinka pian sitä luulikin olevansa taitava ratsastaja, oli osaavinaan kaiken! Nopeasti hevosen jaloista tulikin omat jalat. Ei tarvinnut enää ajatella erikseen jokaista apua, kun ratsasti, sen kuin meni vain ja luotti itseensä ja poniinsa!

Kirstu pysäytti meidät, käveli Minin pään viereen ja päästi tamman irti. Kiitin iloisesti ja minua nauratti. Ravasin isolla ponillani vielä pari kierrosta kentän ympäri ihan itse. Sen selkä oli liukas ja leveä, ja maa oli tosi kaukana, mutta sen askel oli tasainen. Mini hidasti käyntiin saman tien kun pyysin. Jäin yksin ratsastamaan loppukäyntejä isolla ponillani. Minä, Reita viisi vuotta.

Minin ensinäytös Hukkasuossa

Mini muutti Hukkasuohon virallisesti 24.2.2017

Line: Kholran/dA, muu minä

Sateesta huolimatta Hukkasuon pihassa oli kummallisessa rivirykelmässä vaikka keitä, kun avasin auton oven ja astuin ulos. Kaikkia kiinnosti aina uusi hevonen, olihan se jonkun omistaman hevosen tarhakaveri, joku sen ruokkisi ja jotkut veisivät sen joskus ulos. Olihan kaikkien tietenkin varmistuttava siitä, että uusi hevonen olisi turvallinen käsitellä ja kiva tarhakaveri. Etukäteen ei voinut tietää hevosesta koskaan tarpeeksi, vaikka uusi ylpeä omistaja aina kertoi hevosestaan kaikille, jotka olivat suostuneet kuuntelemaan. Minä olin kertonut vain, että uusi ponini on nimeltään Mini, ja se on kiltti. En muutenkaan ollut höpöttelijä.

Crimis toimi selostaja-sirkustirehtöörinä, kun nousin autosta ja olin tervehtiyt uteliasta rivistöä.
"Ja sieltä hän saapuu, kera uuden poninsa! Huhutaan, että poni on kiltti, mutta saamme pian nähdä, millainen ihmissyöjä trailerista paljastuu! Nyt hän avaa rampin kiinnikkeet! Pian näemme, millainen poni on - hän laskee ramppia - ja siellä näkyy - se on upea! Se on suloinen! Se on kiltti! Se on - hetkonen. Mini?"
Kun Minin musta pylly häämötti trailerissa laskettuani rampin, kaikki olivat ihan hiljaa. Päätäni pudistellen kiersin hevoseni etupuolelle sivuovesta ja päästin sen peruuttamaan ulos. Se silmäili varautuneesti ihmiskatrasta, joka tuijotti sitä kiinteästi monilla silmillään. Kului vaikka kuinka kauan aikaa, eikä kuulunut kuin sateen ropinaa. Sitten uusi hevoseni kurotti kaulaansa kohti ihmislaumaa. Susanna reagoi ensimmäisenä ja ojensi Minille kätensä, johon tamma laski turpansa. Mini hörisi. Silloin koko sakki alkoi puhua päällekkäin ja touhata kuka mitäkin.

Max halusi tietää, kuinka pitkä hän olisi hevoseen verrattuna, ja yritti varvistella Minin lavan tienoolla. Kirstu tarjoutui kantamaan Minin satulaa sisään ja tarttui harjasankoon, kun sanoin, ettei sillä ole vielä satulaa. Jotkut taputtelivat hevoseni kylkiä ja kaulaa. Emilia ja Ellen lähtivät hoitamaan omia hevosiaan muutaman muun mukana.

Aika nopeasti olin taas kahden Minin kanssa. Vaikka satoi, halusin viedä sen ulos. Sitä jännitti uusi paikka niin kovasti, että se yritti piilottaa koko kaksimetrisen olemuksensa selkäni taakse. Päästin sen yksin hakaan, jotta se saisi purkaa mahdollista ahdistustaan rauhassa. Se könysi hitaasti sisään ja jäi portin eteen seisoskelemaan ja korviaan heiluttelemaan. Ojentelin käsiäni sitä kohti, mutta se ei tullut rapsutettavaksi niin kuin Maya. Tuntui omituiselta ja pelottavalta, ettei Mini ollut Mayan kaltainen ajatustenlukija ja tullut heti luokseni. Nojauduin siis kyynärpäilläni aitaan ja vain katselin sitä. Eikä se tehnyt paljoa. Se oli niin kuin marsuni Sven, Svante ja Stefan. Seisoi ja katseli silmät möllöttäen. Näytti söpöltä. Välillä liikahti vähän. Kohta se varmasti painuisi omiin hommiinsa, syömään tai nukkumaan. Ellei se alkaisi pitää marsuääniä saadakseen porkkanaa ja ruisleipää...

Kun tuli kylmä, lähdin talliin juomaan kahvia. Yritin istua Emilian viereen, mutta hän nosti kätensä torjuvaan eleeseen ja osoitti takkiani.
"Tossa märässä et kyllä istu siihen, mä just kuivuin."
Ravistelin takkini viereiselle jakkaralle ja istuin.
"Onko nyt pieni ja surkea olo?" Emilia kysyi.
"Joo. Onko se normaalia että ahdistaa näin kovaa, vaikka pitäis olla iloinen?"
"Mä tarkoitin kylläkin sitä, että sä oot niin pieni ja surkea niin ison hevosen vierellä", Emilia oikaisi, "mutta on se normaalia. Ainahan pelottaa, kun joku muuttuu, vaikka muutos oliskin hyvä."
"Ei musta tuntunu ahdistuneelta kun sain Mayan."
"Mieti missä tilanteessa sä sen sait", aiemmin luentoni Mayan historiasta kuunnellut Emilia sanoi. "Sä tunsit sen ihan kokonaan, ja se tuli tallille jossa olit töissä, ja jossa se oli koulutettu, eli josta sai aina apua ihmisiltä, jotka tunsi sen yhtä hyvin kuin sä. Kukaan ei vielä tunne Miniä, mutta älä murehdi, kyllä me kaikki siihen vielä tutustutaan. "
"Äläpä, muakin ahdisti kun Khal tuli", Kirstu liittyi keskusteluun toiselta sohvalta.
"No se nyt ahdisti kaikkia muitakin", Emilia nauroi.
"Äläs kuule nokittele. Prookkiksesta tulee varmaan Minin tarhakaveri, kun niillä on yhtä isot mahat", Kirstu virnisti takaisin.

Vaelsin vielä Minin luokse kuin levoton sielu. Maya yritti juosta aidanviertä omassa haassaan, jotta olisin tullut puuhaamaan sen kanssa. Vihelsin sille, ja se hirnahti korvat pystyssä. Kun pääsin Minin luokse, se ei kuitenkaan tervehtinyt millään tavalla. Se söi heiniään sateensuojassa puun alla ja nosti välillä päänsä katsellakseen leppoisasti maisemia. Huusin sitä ja se vilkaisi minua. Huusin uudelleen ja naksutin kieltäni. Silloin se kääntyi minua kohti mahtavasti kuin sinivalas ja käveli portille. Se nosti päänsä aidan ylitse eteeni ilmeisesti siksi, että minun olisi helppo laittaa sille riimu päähän. Minun kävi sitä sääliksi. Kukaan ei varmasti ollut tarpeeksi usein tullut vain olemaan sen kanssa.

Silitin Miniä kauan aikaa. En rapsutellut sitä niin kuin Mayaa, vaan niin kuin vierasta hevosta. Vierasta hevosta silitetään varovaisesti, sen annetaan haistella silittäjän käsiä. Se ei välttämättä nauti, jos sen naamaa hinkataan, mutta kaulasta voi taputella. Mini alkoi roikottaa päätään rentona, kun taputtelin sitä. Luikahdin aitalankkujen välistä hakaan rapsuttelemaan sen säkää, joka oli ainakin kymmenen senttiä korkeammalla kuin päälakeni. Nauratti, kun Minin otsa oli korkeammalla kuin omani, vaikka se seisoi muka kaula pitkänä ja rentona. Kun rapsutin Minia sen olemattoman harjan tyvestä, se hieroi ylähuulellaan aidantolppaa. Mietin, millaisella voimalla se hieroi. Maya oli niin varovainen, että se sai hinkata Ruskaakin.

Viimeiseksi taputin Miniä kaulalta. Hölmistynyt hevonen jäi hakaan katsomaan perääni. Se ihmetteli aivan varmasti, miksi kävelin vain autolle, enkä vienyt sitä pois haasta samalla, kun kerran vaivauduin sen luokse tulemaan. Rakastin sitä heti enemmän. Varmasti se oppisi pian, että minun hevosiani kävisi joku katsomassa monta kertaa päivässä. Aina joku silittäisi. Pian Mini osaisi juosta haan portille innosta pinkeänä silitysten toivossa, ihan niin kuin Mayakin.

Miniponi Calmity Trigger

Maya alkoi olla jo vanha hevonen, ja vaikka se oli aina ollut elämäni hevonen, olin alkanut katsella muita hevosia. En Mayan tilalle, sillä mikään ei ikinä voi korvata sitä, vaan Mayan rinnalle. Jos minulla olisi nuori hevonen, voisin ratsastaa melkein joka päivä, vaikka Maya saisi edelleen levätä. Näine ajatuksineni pyöritin Internetin hevospalstoja kuukausia, mutten löytänyt mitään.

Lopulta soitin Alegreen, tunnetulle hevosvälittäjälle.
"Alegre", puhelimeen vastattiin.
Esittelin itseni ja tilanteeni ja sanoin etsiväni jotain kivaa puoliveristä. Hevosen tulisi olla ehdottomasti kiltti, jotta kolmivuotias tyttärenikin voisi sen selässä istua, mutta taitava ratsun ei välttämättä tarvitse olla.
"Meillä saattaa olla juuri sopiva hevonen sun tilanteeseen. Koska pääsisit katsomaan?"
"Vaikka ensiviikolla", lupasin.

Niin minä sitten ajelin Alegreen eräänä pimeänä iltana. Siellä osa hevosista oli vielä ulkona hennosti valaistuissa haoissa, mutta minut vietiin yhteen Alegren mahtavan kokoisista tallirakennuksista. Pitkän käytävän puolivälissä pysähdyimme ja kurkistimme karsinaan - ja voi pyhä jysäys, mikä sieltä karsinasta minua katsoi!

Hevosella oli maailman isoin pää, ja sen selkä oli ainakin kymmenen senttiä korkeammalla kuin minun päälakeni, vaikka minäkin olen melkein 190-senttinen äijänköriläs! Jättiläisen kaviot olivat hieman harvan karvan peitossa, ja jokainen niistä oli suurempi kuin minun kaksi jalanpohjaani yhteensä. Hevosella oli kiilloton karva ja huonokuntoiset harjajouhet, ja olento pelotti minua hiukan, vaikka olinkin aina viettänyt kaiken aikani hevosten kanssa. Jouduin kokoamaan itseäni hetken ennen kuin sain puhuttua.

"Se on Mini", Lumienkuli esitteli hevosen, "se on nyt vähän huonossa kunnossa, koska se stressaantuu tällaisesta myyntitallin elämästä. Mutta sä saisit sen kyllä kuntoon jo muutamassa kuukaudessa. Se on maailman kiltein hevonen."
"Se ei tosiaankaan ole mini", sain ähkäistyä, ja otin askeleen taaksepäin, kun myyjä liu'utti karsinan oven auki.

Mini tuli heti tervehtimään. Se pyyhki hellästi jättimäisellä turvallaan Lumienkulin takinhihaa ja kurottui sitten minua kohti. Ojensin sille käteni, jotta se saisi haistaa minua, mutta haistamisen sijaan se painoi turpansa kämmenelleni ja hörisi maailman pehmeimmän ja lempeimmän hörinän. Huomasin, että sillä oli erittäin lempeä katse, ja silitin hellästi sen poskea. Poskessa oli hieman ihottumaa. Huomasin, ettei hevosella ollut ollenkaan otsajouhia.

"No? Haluatko koeratsastaa?" Lumienkuli kysyi.
"Totanoin. Se ei ole puoliverinen."
"Ei niin. Et sä halua välttämättä puoliveristä, mutta sä haluat välttämättä maailman kilteimmän hevosen. Tässä se nyt on."
"Ei... Ei tämä ole mun hevonen."

Lähdin Alegresta kotiin ilman hevosta ja jatkoin elämääni. Joka yö näin hevosunta omasta Mayastani, niin kuin aina. Nyt Mayan vierellä käyskenteli kuitenkin toinenkin hevonen. Kun ojensin sille käteni, se nuuhkaisemisen sijaan painoi turpansa käteeni ja hörisi. Huomasin silloin sen olevan Mini. Päivät kuluivat, ja ajattelin Miniä joka päivä. Joka yö uneksin siitä. Lopulta otin luurin käteeni ja näppäilin numeron, johon olin soittanut vain kerran aikaisemmin.

"Alegre."
"Hei, tässä Reita. Kävin katsomassa sitä Miniä pari viikkoa sitten."
"Niin?"
"Vieläkö se on siellä?"
"Onhan se tuossa vielä."
"Mä tulen hakemaan sen tänään."

Seuraavaksi soitin Aapolle, joka omistaa Virkku-nimisen tamman omassa tallissaan, jonne Mayankin joskus majoitin. Aapo suostui oitis majoittamaan Minin ainakin väliaikaisesti, kunnes löytäisin sille pysyvämmän järjestelyn.

Seuraavana aamupäivänä seisoin taas kerran Aapon talon ja pienen pihaton pihassa hevosenkuljetusvaunun edessä hevoseni kanssa. Tällä kertaa hevoseni ei kuitenkaan ollut rakas Mayani, vaan uusi tuttavuuteni Mini, joka silmäili uutta ympäristöään huolestuneena. Ymmärsin hyvin, että Minille olisi ollut parasta löytää heti kotitalli, johon se saisi jäädä pysyvästi, mutta tällä kertaa se ei olisi mahdollista. Luotin kuitenkin siihen, että Mini sopeutuisi: tämä oli sille yksi stressaava muutto monen muun joukossa, mutta tällä kertaa uusi koti olisi rauhallinen. Minä ja Aapo hoitaisimme sitä, joten se oppisi tuntemaan kaksi tuttua ihmisnaamaa. Aapon Virkku-tamma puolestaan oli lempeä ja mukava, joten Mini saisi siitä hetkeksi aikaa luotettavan hevosystävän.

Päästimme Minin saman tien Virkun luokse, sillä Alegressa oli kehuttu uuden hevoseni tulevan kaikkien kanssa toimeen, ja Virkkuun ainakin luotin täysin. Mini kävelikin varautuneesti mutta ystävällisesti elehtien ja kierrellen päätyen lopulta paikallaan rauhallisesti odottavan Virkun luokse. Tammat haistelivat ja koskettelivat toisiaan varovaisesti, ja hämmentävän nopeasti alkoivat syödä samasta heinäkasasta hännät pakastuvassa ilmassa huiskien.

"Virkku näyttää aika pieneltä", Aapo totesi hymyillen partansa sisällä.
"Mun mielestä se näyttää normaalilta ja Mini jäätävän kokoiselta", vastasin.
"Mun pitää varmaan korottaa aitaa, ettei toi tule yli", Aapo tuumi.
"Ei se osaa hypätä. Eikä se varmaan edes halua pois enää hetken päästä."
"Mitenkäs Maya?" Aapo vielä kysyi elämäni rakkaudesta.
"Se asuu Hukkasuossa, ja viihtyy tosi hyvin. Mäkin viihdyn siellä. Kaikki on tosi hienosti. Ja niin näyttää olevan teilläkin Virkun kanssa! Se näyttää terveemmältä kuin viimeksi!"

Ennen lähtöäni huusin Miniä vielä pihaton portilta. Tamma tunnisti nimensä ja nosti päänsä, mutta ei tullut luokseni. Olin sille vielä vieras ihminen. Mini ei kuitenkaan tuntunut enää vieraalta hevoselta, vaan se oli jo sillä hetkellä lemmikkini, jota rakastin.