"Hyvä syntymäpäivää. Nyt tule ja vähän äkkiä", supatin Minille. Työnsin sen suupieleen porkkanan samalla kun sekä pujotin sen päähän riimua että talutin sitä jo harjasta portista ulos. Minille oli varattu kymmenvuotistarkastus, ja eläinlääkäri oli seissyt pihassa jo ainakin vartin, ja minä olin ollut hereillä vasta saman verran. Ravasin äkkiä talliin, ja Mini laahusti perässäni kuin hidastetussa elokuvassa. Huomasin samaan aikaan, että Minin jalkakarvat olivat melkein rastoilla ja minun lenkkarini irvisti.
Eläinlääkäri ei onneksi ollut meille vihainen. Hän tutki Minin perusteellisesti. Pyysin häntä katsomaan erityisesti jalkojen kuntoa, koska vaikka nyt rutikuivana kesänä ne olivat tosi hyvät, niissä olisi kosteilla keleillä taas vaikka mitä vaivaa. Niin kuivaa hakaa ei ollutkaan, että Minin karvat eivät imisi kosteutta jostain ja hauduttaneet jalkoja.
Minusta Minin tutkimukset olivat huvittavan näköisiä. Lääkäri oli tosi lyhyt ja ohut tyttö, jolla oli koko ajan ongelmia Minin jättiläismäisten ruumiinosien kanssa. Kun itse painelin Minin selkää puutarhatuolin tai aidan päältä, joutui pieni lääkäriraukka kapuamaan sen selkään, kun ei olisi saanut tarpeeksi voimaa paineluunsa pelkän tuolin päältä. Hampaansa Mini oli oppinut näyttämään minulle kaula pitkänä ja suorana suoraan eteenpäin, mutta niin ylös lääkäri ei nähnyt. Minin yritti kyllä antaa ronkkia suutaan tosi hankalassa kumarassa asennossa, mutta sitä yskitti koko ajan ilmeisesti sen kurkun venyttäminen. Minin jalkoja tutkiessaan pieni lääkäri näytti tutkivan norsun jalkoja. Lisäksi Miniä alkoi siinä vaiheessa kyllästyttää, eikä se olisi halunnut muka nostaa jalkojaan, vaikka oli aina muuten kiltti.
Lääkärin mukaan Mini oli terve kuin pukki, mutta ennen talvea olisi syytä laittaa se hamppilääkäriin, koska se oli raspausta vailla. Mini oli myös vähän lihava, eli ainakaan vielä hampaat eivät haitanneet syömistä. Mini näytti tutkimuksen jälkeen oikein tyytyväiseltä itsensä: ihan niin kuin se olisi juuri henkilökohtaisesti valmistunut eläinlääkäriksi yliopistosta ja tutkinut shirenhevosen.
Eläinlääkäri lähti ja jäin vääntelemään Minin halpaa riimua, joka oli sen päässä. Yleensä riimut roikkuivat hevosten päissä, mutta Minin riimu oli niin kireä ja pinkeä, että varmaan tuntui inhottavalta. Sillä oli ollut vielä keväällä kaksi hyvää riimua, mutta toinen oli ilmeisesti joutunut ruohonleikkuriin, ja toisen olinpaikka oli tuntematon. Muutenkin ihmisistä taisi tuntua turvattomilta, kun Miniä talutettiin halvoilla synteettisillä riimuilla. Nahkariimusta tulisi sivustaseuraajille kisapaikoillakin sellainen olo, että Mini ei pääsisi vapaaksi, vaikka se alkaisi riehua. Oikeasti edes terästitaaniriimu ei pidättelisi poniakaan silloin, kun taluttaja häviäisi joka tapauksessa vetokilpailun.
"Mä ostan sulle viikonloppuna nahkariimun, tai vaikka tilaan jos ei ole kaupassa sellaista", lupasin Minille. "Se on niin kuin synttärilahja. Äläkä näytä tolta! Sun on turha enää alottaa siitä Pirkan omenasäkistä! Mä en osta sulle karkkia ennen karkkipäivää, en edes synttärilahjaksi! Nyt tassuttelepa tänne niin mennään."
Mini lähti kiltisti laahustamaan perässäni ulos. Kun Khal ravasi sivuttain ohitsemme pylly melkein Miniä hipoen ja Kirstu sinnikkäästi sitä takaisin ruotuun laittaen, Mini katsoi sitä hämmästyneenä. Jos hevosessani oli jotain lääketieteellisesti vialla, se oli aivokasvain tai halvaus. Mini käyttäytyi kuin yhdeksänkymppinen, vaikka täytti kymmenen. Ei se kyllä oikeasti tarvitsisi nahkariimua, vaan se seuraisi vaikka sillä olisi mielikuvitusriimu.
perjantai 3. elokuuta 2018
torstai 5. heinäkuuta 2018
Mini palaa kotiin
"Tee kunniakuja", huikkasin Crimikselle, kun talutin Miniä trailerilta kohti sen omaa hakaa. Crimis teki kiltisti yhden miehen kunniakujansa, jonka läpi, tai siis ohi, saimme kävellä. Sillä tavalla oli Mini toivotettu tervetulleeksi kotiin.
Todellisen tervetuloseremonian hoitivat kuitenkin Minin rakkaat tarhakaverit. Mayaa Mini tervehti niin innokkaalla töykinnällä, että vanha tamma aivan huojahteli innokkaan Minin hellyydenosoitusten kohteena. Melkein kuulin sen nivelrikkoisten luiden rutinan toisiaan vasten. Jackal sai melkein samanlaisen käsittelyn, mutta se ei suostunut Minin väkivaltaiseen rakkauteen kiltisti paikoillaan seisten. Se nosti päänsä ylös ja oli oikein suurta ja mahtavaa. Sen olemus jäi kuitenkin kovin lyhyeksi, kun Minikin venyttäytyi pää pystyssä täyteen mittaansa. Kaksikko paini hetken leikkisästi kuin olisivat olleet pikkuvarsoja, eivätkä aikuisia hillittyjä hevosia.
Maya katseli mustia hevosia kauempaa aikansa, mutta kyllästyttyään hirnahti kimeästi. Se taisi tarkoittaa, että nuorempien piti tulla heti syömään, ruoka oli valmis. Mini nimittäin ravasi saman tien Mayan luokse heinäkasalle ja alkoi lapata sapuskaa kitaansa. Jackalkin hölkkäsi muun lauman luokse ja alkoi syödä, joskin sivistyneemmin kuin Mini.
Katselimme hevosten melko lyhyitä tervetulotoimituksia Crimiksen kanssa haan portilta.
"Mun pitäisi saada toi nyt laihdutettua kuukaudessa takaisin", kerroin Crimikselle viitaten Minin heinämahaan, jota se oli kasvattanut tuntuvasti laitumella.
"Hmm, ravimiehet joskus sanoi että heinän kastelu auttais huijaamaan että niillä on maha täynnä. Mutta miksi sen pitää olla kunnossa niin nopeasti?"
"Usko tai älä, sillä on jotain 40 sijoitusta pienistä estekisoista kasassa. Se sai kutsun ihan oikeaan laatuarvosteluun", sanoin nauraen. Minin vieminen hienojen estehevosten laatuarvosteluun kuulosti tosi koomiselta idealta.
"Mut miten sillä voi olla niin paljon sijoituksia?" Crimis kysyi. Häntäkin näytti huvittavan ajatus siitä, miten Miniä esiteltäisiin tuomareille puoliveristen ja isojen ponien kanssa.
"Mä kiersin keväällä niitä pikkukisoja, ja sitten toi Ruska on saanut mennä niitä puomiluokkia. Mä en ainakaan edes tienny, että ne hyväksyy laatuarvosteluissa kisoiksi semmosetkin, missä iskä on taluttanu ponilla pikkukakaraa maahan haudattujen puomien yli!"
"No onhan se varmaan jännä mennä sitte sinne arvosteluun. Vaikka noh, kai se on sulle selvää ettei se niille puoliverisille siellä pärjää?"
"Ei tietenkään pärjää. Mä oon nähny niitä hevosia joskus. Siellä oli pari kevyttä suomenhevosta ja muut oli jotain olympialaisista kaiveltuja puoliverisiä. Ihan ammattilaisia. Sitä paitsi mä luulen, että mut ja Mini on kutsuttu sinne vahingossa. Ehkä ne luulee, että Mini hyppää 160-senttisiä eikä 60-senttisiä...
Todellisen tervetuloseremonian hoitivat kuitenkin Minin rakkaat tarhakaverit. Mayaa Mini tervehti niin innokkaalla töykinnällä, että vanha tamma aivan huojahteli innokkaan Minin hellyydenosoitusten kohteena. Melkein kuulin sen nivelrikkoisten luiden rutinan toisiaan vasten. Jackal sai melkein samanlaisen käsittelyn, mutta se ei suostunut Minin väkivaltaiseen rakkauteen kiltisti paikoillaan seisten. Se nosti päänsä ylös ja oli oikein suurta ja mahtavaa. Sen olemus jäi kuitenkin kovin lyhyeksi, kun Minikin venyttäytyi pää pystyssä täyteen mittaansa. Kaksikko paini hetken leikkisästi kuin olisivat olleet pikkuvarsoja, eivätkä aikuisia hillittyjä hevosia.
Maya katseli mustia hevosia kauempaa aikansa, mutta kyllästyttyään hirnahti kimeästi. Se taisi tarkoittaa, että nuorempien piti tulla heti syömään, ruoka oli valmis. Mini nimittäin ravasi saman tien Mayan luokse heinäkasalle ja alkoi lapata sapuskaa kitaansa. Jackalkin hölkkäsi muun lauman luokse ja alkoi syödä, joskin sivistyneemmin kuin Mini.
Katselimme hevosten melko lyhyitä tervetulotoimituksia Crimiksen kanssa haan portilta.
"Mun pitäisi saada toi nyt laihdutettua kuukaudessa takaisin", kerroin Crimikselle viitaten Minin heinämahaan, jota se oli kasvattanut tuntuvasti laitumella.
"Hmm, ravimiehet joskus sanoi että heinän kastelu auttais huijaamaan että niillä on maha täynnä. Mutta miksi sen pitää olla kunnossa niin nopeasti?"
"Usko tai älä, sillä on jotain 40 sijoitusta pienistä estekisoista kasassa. Se sai kutsun ihan oikeaan laatuarvosteluun", sanoin nauraen. Minin vieminen hienojen estehevosten laatuarvosteluun kuulosti tosi koomiselta idealta.
"Mut miten sillä voi olla niin paljon sijoituksia?" Crimis kysyi. Häntäkin näytti huvittavan ajatus siitä, miten Miniä esiteltäisiin tuomareille puoliveristen ja isojen ponien kanssa.
"Mä kiersin keväällä niitä pikkukisoja, ja sitten toi Ruska on saanut mennä niitä puomiluokkia. Mä en ainakaan edes tienny, että ne hyväksyy laatuarvosteluissa kisoiksi semmosetkin, missä iskä on taluttanu ponilla pikkukakaraa maahan haudattujen puomien yli!"
"No onhan se varmaan jännä mennä sitte sinne arvosteluun. Vaikka noh, kai se on sulle selvää ettei se niille puoliverisille siellä pärjää?"
"Ei tietenkään pärjää. Mä oon nähny niitä hevosia joskus. Siellä oli pari kevyttä suomenhevosta ja muut oli jotain olympialaisista kaiveltuja puoliverisiä. Ihan ammattilaisia. Sitä paitsi mä luulen, että mut ja Mini on kutsuttu sinne vahingossa. Ehkä ne luulee, että Mini hyppää 160-senttisiä eikä 60-senttisiä...
lauantai 9. kesäkuuta 2018
Laidunnusta jo viikko takana
Mini oli ollut viikon laitumella. Kun kävin katsomassa sitä, huomasin aina ensimmäisenä sen elämänilon. Vaikka se oli tallissa aika hillitty tyttö, laitumella siitä oli tullut suorastaan vitsikäs. Se pidättäytyi yhä hurjimmista riehumisleikeistä, mutta osallistui silti moneen hullutukseen. Se jopa kepposteli: jos sillä oli tylsää, se oli näkevinään jotain vaarallista ja lähti muka kauhuissaan pakoon. Sillä tavalla se veti aina mukaansa melkein koko akkalauman ja sai myöhemmin torut kärttyisiltä tammoilta, jotka olisivat halunneet vain rentoutua kaikessa rauhassa.
Jos Mini ei leikkinyt kuin nuori varsa tai torkkunut alahuuli metrin pituisena varjoissa, se syöpötteli Vannin kanssa. Jatkuvasta seisovasta pöydästä nauttimisen lomassa nuo kaksi nostivat aina välillä päänsä ja rapsuttelivat toisiaan säästä. Otaksuin, ettei Minillä ollut ainakaan kauhea ikävä tarhakavereitaan Mayaa ja Jackalia, jotka odottivat kotona. Olin yllättynyt, miten hienosti Mini oli sopeutunut taas uuteen laumaan: se oli niin moneen kertaan hylätty Alegren teurasmyynnin poni, että olisin uskonut muuttamisen saavan sen ahdistumaan uudelleen. Mutta ei. Mini näytti solahtaneen laumaansa vaivatta. Sillä taisi olla mahtavat sosiaaliset taidot.
Kun kävin katsomassa Miniä, se ei yleensä tullut luokseni aidalle niin kuin se tapasi kotona tehdä. En kutsunut tai muutenkaan houkutellut sitä. Ajattelin, että se saisi olla villihevonen yhden kuukauden, ja minä olisin hevoseton ja siksi huoleton. Joku kävisi tarkastamassa Minin joka päivä ja ilmoittaisi kyllä minulle, jos sitä vaivaisi jokin. Aloin nauttia omasta lomastani: Maya oli niin vanha, että pärjäsi mainiosti kotona haassa, Mini oli laitumella, Ruska oli äitinsä kanssa mummolassa, kesäloma oli alkanut töistäkin... Aloin lukea kirjoja, lenkkeilin koirien kanssa kymmeniä kilometrejä ja makasin pihalla riippumatossa, enkä ajatellut iltaisin huolissani hevosia. Molemmilla tammoilla olisi hyvät oltavat ilman minua vielä pitkän aikaa.
Jos Mini ei leikkinyt kuin nuori varsa tai torkkunut alahuuli metrin pituisena varjoissa, se syöpötteli Vannin kanssa. Jatkuvasta seisovasta pöydästä nauttimisen lomassa nuo kaksi nostivat aina välillä päänsä ja rapsuttelivat toisiaan säästä. Otaksuin, ettei Minillä ollut ainakaan kauhea ikävä tarhakavereitaan Mayaa ja Jackalia, jotka odottivat kotona. Olin yllättynyt, miten hienosti Mini oli sopeutunut taas uuteen laumaan: se oli niin moneen kertaan hylätty Alegren teurasmyynnin poni, että olisin uskonut muuttamisen saavan sen ahdistumaan uudelleen. Mutta ei. Mini näytti solahtaneen laumaansa vaivatta. Sillä taisi olla mahtavat sosiaaliset taidot.
Kun kävin katsomassa Miniä, se ei yleensä tullut luokseni aidalle niin kuin se tapasi kotona tehdä. En kutsunut tai muutenkaan houkutellut sitä. Ajattelin, että se saisi olla villihevonen yhden kuukauden, ja minä olisin hevoseton ja siksi huoleton. Joku kävisi tarkastamassa Minin joka päivä ja ilmoittaisi kyllä minulle, jos sitä vaivaisi jokin. Aloin nauttia omasta lomastani: Maya oli niin vanha, että pärjäsi mainiosti kotona haassa, Mini oli laitumella, Ruska oli äitinsä kanssa mummolassa, kesäloma oli alkanut töistäkin... Aloin lukea kirjoja, lenkkeilin koirien kanssa kymmeniä kilometrejä ja makasin pihalla riippumatossa, enkä ajatellut iltaisin huolissani hevosia. Molemmilla tammoilla olisi hyvät oltavat ilman minua vielä pitkän aikaa.
perjantai 1. kesäkuuta 2018
Minin kesäloma alkaa!
Minua jännitti ihan hirveästi, kun peruuttelin Minin ulos trailerista Rósgarðurin pihassa. Miniä ei kuitenkaan jännittänyt yhtään, vaan se asteli raukeana alaspäin, vaikka ramppi taipui ja natisi sen jättiläiskavioiden alla. Se ei vaivautunut edes katselemaan ympärilleen, vaikka ympäristö ja hevoset olivat sille ihan uusia, ja vaikka minun käteni tärisivät, kun puristin sen riimunarua. Vaikka aamu oli lämmin, palelin vanhassa urheiluseuran verkkatakissani, ja minun oli ihan pakko lämmitellä käsiäni Minin paksuksi kasvaneen harjan alla.
En muista ollenkaan, mitä sanoin muille hevosenomistajille, ja mitä he sanoivat minulle. Tiesin Veeran ennalta, ja muiden nimiä en muistanut enää hetken kuluttua. Hevosistakin opin vain Bellan nimen, ja senkin pystyin sisäistämään vain siksi, että se oli Veeran hevonen. Mini sen sijaan oli niin rennon letkeä, että sai heti uusia kavereita, vaikka ei vielä päässyt edes muiden hevosten kanssa kosketusetäisyydelle. Se hörähteli vieraille tammoilla ystävällisesti, ja kurottautui niitä kohti nuuhkiakseen niiden kanssa sinunkaupat. Jos se olisi ollut tottelematon ja halunnut väkisin mennä tutustumaan, en olisi saanut sitä pideltyä: kukapa voittaisi hevosen köydenvedossa? Onneksi Mini on kuitenkin mitä kiltein jätti ja seisoi paikoillaan, kaikki neljä jalkaa tiiviisti maassa.
Kävelymatka laitumelle oli lyhyt. Muut hevoset pitivät ääntä ja olivat innoissaan, ja ainakin joku hirnahteli. Mini sen sijaan piti kanssani perää uneliaan oloisena ja yritti hamuilla matkalla heinänkorsia suuhunsa. Sen mielestä aikainen kesä oli ollut ihana sattuma, koska se tykkäsi syödä vihreää. Voi Mini - kunpa se tietäisi, minne se kohta pääsisi!
Kävelimme viimeisinä laitumen portista sisään, ja portti suljettiin takanamme. Kävelimme hyvän matkan päähän muista. Asetuin Minin eteen, puristin molemmin käsin sen ihanan punaisen riimun poskiremmejä ja hieroin vielä yhden kerran poskeani sen leveään otsaan. Itketti vähän. Vaikka Minillä olisi varmasti ihana kesä, minun tulisi hirveä ikävä sitä. Yhtäkkiä olisin halunnut perua koko laidunloman ja viedä tammani takaisin kotiin. Aivan yllättäen minun teki ihan kauheasti mieli ratsastaa ilman satulaa, laukata Minin hidasta laukkaa ja sitten harjata tamma oikein kunnolla. Ei haittaisi, vaikka joutuisin selvittelemään kaksi tuntia sen jalkakarvoja, kunhan saisin vain viettää sen kanssa aikaa. Edes yhden ainoan päivän.
Kun meille huudettiin komento päästää hevoset irti, avasin Minin riimun soljen ja nykäisin riimun nopeasti pois. Kotona Mini olisi jäänyt seisoskelemaan paikoilleen ja olisi halunnut halailla, mutta nyt ei oltu kotona. Välittömästi vapauduttuaan Mini nosti suorilta jaloiltaan laukan ja kaarsi ohitseni niin kovaa vauhtia, että ilmavirta nosti hiukset pystyyn. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sen menevän yhtä lujaa, kuin se nyt meni, laukatessaan pois minun luotani.
Siirryimme aidan toiselle puolelle seuraamaan tammojamme. Yritin opetella muiden hevosten nimet. Vanttu oli vaaleammanruskea suomenhevonen, joka ravasi tutkimassa ympäristöään ennen kuin rauhoittui syömään. Sen emännän nimi oli Laura. Lauran toinen hevonen oli tummempi Tuutu, joka alkoi saman tien kuljeskella Minin kanssa rinnakkain jostain hevosten kielellä jutellen. Veeran Bella koetti haastaa kaksikkoa leikilliseen ravikilpailuun, mutta ei vielä onnistunut yrityksessään.
En kutsunut Miniä enää, vaikka olisin halunnut. Muut tammat voisivat luulla, että se on lellitty isin tyttö, vaikka niinhän se onkin. Oikeastaan pelkäsin, ettei se tulisi, vaikka kutsuisin. Olisin halunnut viedä sen takaisin kotiin, mutta sen sijaan kävelin autolle yksin, punaista riimua roikottaen. Tuntui vähän siltä kuin olisi päästänyt Minin taivaslaitumelle eikä kesälaitumelle.
En muista ollenkaan, mitä sanoin muille hevosenomistajille, ja mitä he sanoivat minulle. Tiesin Veeran ennalta, ja muiden nimiä en muistanut enää hetken kuluttua. Hevosistakin opin vain Bellan nimen, ja senkin pystyin sisäistämään vain siksi, että se oli Veeran hevonen. Mini sen sijaan oli niin rennon letkeä, että sai heti uusia kavereita, vaikka ei vielä päässyt edes muiden hevosten kanssa kosketusetäisyydelle. Se hörähteli vieraille tammoilla ystävällisesti, ja kurottautui niitä kohti nuuhkiakseen niiden kanssa sinunkaupat. Jos se olisi ollut tottelematon ja halunnut väkisin mennä tutustumaan, en olisi saanut sitä pideltyä: kukapa voittaisi hevosen köydenvedossa? Onneksi Mini on kuitenkin mitä kiltein jätti ja seisoi paikoillaan, kaikki neljä jalkaa tiiviisti maassa.
Kävelymatka laitumelle oli lyhyt. Muut hevoset pitivät ääntä ja olivat innoissaan, ja ainakin joku hirnahteli. Mini sen sijaan piti kanssani perää uneliaan oloisena ja yritti hamuilla matkalla heinänkorsia suuhunsa. Sen mielestä aikainen kesä oli ollut ihana sattuma, koska se tykkäsi syödä vihreää. Voi Mini - kunpa se tietäisi, minne se kohta pääsisi!
Kävelimme viimeisinä laitumen portista sisään, ja portti suljettiin takanamme. Kävelimme hyvän matkan päähän muista. Asetuin Minin eteen, puristin molemmin käsin sen ihanan punaisen riimun poskiremmejä ja hieroin vielä yhden kerran poskeani sen leveään otsaan. Itketti vähän. Vaikka Minillä olisi varmasti ihana kesä, minun tulisi hirveä ikävä sitä. Yhtäkkiä olisin halunnut perua koko laidunloman ja viedä tammani takaisin kotiin. Aivan yllättäen minun teki ihan kauheasti mieli ratsastaa ilman satulaa, laukata Minin hidasta laukkaa ja sitten harjata tamma oikein kunnolla. Ei haittaisi, vaikka joutuisin selvittelemään kaksi tuntia sen jalkakarvoja, kunhan saisin vain viettää sen kanssa aikaa. Edes yhden ainoan päivän.
Kun meille huudettiin komento päästää hevoset irti, avasin Minin riimun soljen ja nykäisin riimun nopeasti pois. Kotona Mini olisi jäänyt seisoskelemaan paikoilleen ja olisi halunnut halailla, mutta nyt ei oltu kotona. Välittömästi vapauduttuaan Mini nosti suorilta jaloiltaan laukan ja kaarsi ohitseni niin kovaa vauhtia, että ilmavirta nosti hiukset pystyyn. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sen menevän yhtä lujaa, kuin se nyt meni, laukatessaan pois minun luotani.
Siirryimme aidan toiselle puolelle seuraamaan tammojamme. Yritin opetella muiden hevosten nimet. Vanttu oli vaaleammanruskea suomenhevonen, joka ravasi tutkimassa ympäristöään ennen kuin rauhoittui syömään. Sen emännän nimi oli Laura. Lauran toinen hevonen oli tummempi Tuutu, joka alkoi saman tien kuljeskella Minin kanssa rinnakkain jostain hevosten kielellä jutellen. Veeran Bella koetti haastaa kaksikkoa leikilliseen ravikilpailuun, mutta ei vielä onnistunut yrityksessään.
En kutsunut Miniä enää, vaikka olisin halunnut. Muut tammat voisivat luulla, että se on lellitty isin tyttö, vaikka niinhän se onkin. Oikeastaan pelkäsin, ettei se tulisi, vaikka kutsuisin. Olisin halunnut viedä sen takaisin kotiin, mutta sen sijaan kävelin autolle yksin, punaista riimua roikottaen. Tuntui vähän siltä kuin olisi päästänyt Minin taivaslaitumelle eikä kesälaitumelle.
perjantai 25. toukokuuta 2018
Minin sukuselvitys yleislaaduntarkkailua varten :)
"Mitä jos veisit Minin sinne yleislaaduntarkkailuun", Maija ehdotti eräänä iltapäivänä, kun katselimme televisiota yhdessä.
"Mihi - ai yleislaatuarvosteluun?"
"Joo siihen just. Sieltä vois saada hienon kunniakirjan tai jotain."
"Joo... Muuten mutta siellä katotaan myös hevosen sukutausta, enkä mä tiedä mitään Minin suvusta..." huokaisin masentuneena.
"No ota selvää, hyvä ihminen! Soita sinne Almondiin mistä Minin ostit, niin pääset alkuun!"
"Ai Alegreen?"
"Joo. Kumminki sinne."
Minin suvun selvittäminen alkoikin seuraavana päivänä. Emän ja isän tiedot oli vielä helppo onkia selville, mutta siitä eteenpäin kaikki alkoi olla hataraa. Tällaisia tietoja löysin soittelemalla ihmisille, tutkimalla vanhoja päiväkirjoja ja käymällä läpi rekistereitä.
*
Minin isän nimi oli King's Game, ja sitä sanottiin Kingiksi. Se oli jo vanha ori astuessaan Minin emän, ja ehti kuolla ennen Minin syntymää. Ennestään Kingillä oli jo kolme varsaa, jotka kaikki ovat tammoja. Se on periyttänyt kaikille jälkeläisilleen suurta kokoa ja mustaa väriä: Kingi oli 198 cm korkea musta isomerkkinen jätti. Siitosori siitä tuli kantakirjauksen ja hyvän, rauhallisen luonteensa siivittämänä. Kilpailutuloksia Kingillä ei ollut, vaan se toimi lähinnä lemmikkinä ja puskaratsuna, ja kävi näyttelyissä vain seitsemänkymmenen kilometrin säteellä kotitallistaan.
Minin isänisä oli King Maker. Se oli hyväsukuinen ulkomaantuonti, josta toivottiin ensin menestyvää työajohevosta ja sen jälkeen siitosoria. Hankosidevamman vuoksi ori kuitenkin lopetti uransa jo muutaman kilpailun jälkeen. Se kuitenkin kantakirjattiin ja sen ainoan varsan syntymän aikoihin siitä oli yhä tulossa siitosori. Omistajan into kuitenkin lopahti ja Makeksi kutsuttu ori myytiin lemmikkikotiin loppuelämäkseen. Tämä ori oli säkäkorkeudeltaan 197 cm ja väriltään musta.
Isänisänisä King Charles oli mahonginruskea ruunikko, jolla oli herasilmät. Jälkeläislistansa perusteella Charles oli suosittu siitosori: sen melkein 200 varsaa ovat levittäytyneet ympäri Eurooppaa. Ilmeisesti Charles oli saavuttanut myös kunniamainintoja valjakkoajossa ja jossain työhevoslajissa, mutta tarkat tiedot sen koko kilpailuhistoriasta ovat kadonneet. Lehtileikkeiden mukaan Charles oli sihirenhevosille tyypillisesti lempeä jätti. Hevonen oli säkäkorkeudeltaan 197 cm.
Itsy Bitsy Betsy oli Minin isänisänemä ja varsinainen muhku. Se oli 195 cm korkea musta tamma, ja rakenteeltaan oikein erityisen paksu ja tanakka. Se ei päässyt edes kantakirjaan, mutta se ei haitannut: Betsyhän eli onnellista harrastehevosen elämää. Betsy ei kilpaillut ja varsojakin se sai vain yhden, koska suvullisesti se oli potentiaalinen siitostamma. Vanhan myynti-ilmoituksensa luonnehdinnan mukaan Betsy oli rauhallinen, jopa laiska, ja ehdottoman luotettava yllättävissäkin tilanteissa.
Minin isänemä oli Vivid Dream, jolla oli KTK-I -palkinto ja hieno rakenne. Ruunikko tamma ei harrastanut kilpailuja missään lajissa, vaikka olikin nimellisesti valjakko- ja työpainotteinen. Sen sijaan se oli uteliaan ja ystävällisen luonteensa vuoksi suosittu paraatiponi. Viivin työhön kuului pitää työhevosnäytöksiä, viedä lapsia kärryajeluille erilaisissa tapahtumissa ja esitellä rotuaan hevosmessuilla. 196-senttisenä tamma oli toki epätavallisen suuri shirenhevoseksi, mutta muuten sen valinta esittelyihin meni kyllä nappiin. Viivi käyttäytyi aina upeasti. Tamma sai ainoat varsansa 6- ja 8-vuotiaana, teki viimeisen työhevosnäytöksen 28-vuotiaana ja menehtyi puoli vuotta myöhemmin vanhuuteen.
Vivid Dreamin isä oli KTK-I -palkittu Imaginary Boyfriend, 197 cm korkea musta ori, joka periytti yhdeksälle varsalleen hyvää rakennetta. Kiltin ja todella upean näköisen espoolaisen Mannin olisi luullut olevan suosittu siitosori, mutta sen hinnat pidettiin tarkoituksella niin korkeina, ettei sen melko yleinen suku yleistyisi enää kohtuuttomasti lisää. Manni kilpaili jonkin verran valjakkoajon noviisiluokassa ja menestyi hyvin. Se lopetti uransa 12-vuotiaana omistajansa kyllästyttyä. Manni lopetettiin 22-vuotiaana tuntemattoman nivelsairauden heikentämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että sairaus oli periytyvää laatua ja nuorin Mannin varsoista jouduttiin myös lopettamaan samasta syystä. Sittemmin Mannin linjaa on tutkittu ja seurattu tarkasti.
Vivid Dreamin emä, Minin isänemänemä, oli Vivilda, jota kutsuttiin myös Viiviksi, niin kuin sattumalta sen ainoaa varsaakin uudessa kodissa. Viivillä kilpailtiin aktiivisesti valjakkoajoa, ja se sai laatuarvostelupalkinnonkin. Shirenhevoseksi melko menevä tamma olisi ollut toivottu lisä jalostuksessa, mutta se ei tullutkaan enää kantavaksi ensimmäisen varsansa jälkeen. 192-senttinen Viivi jatkoi kuitenkin kilpailua huikeaan 19 vuoden ikään ja menehtyi lopulta 32-vuotiaana rauhallisesti vanhuuteen.
Worth More Than Gold oli Minin emä ja rakastettu harrastehevonen. Tanjaksi kutsuttu tamma kokeili vähän kaikkea: eri ratsastuslajeja ja työhevoslajejakin. Se ei menestynyt missään kovin hyvin, mutta yritti aina iloisesti omaksi ja omistajansa huviksi. Tanjalla tehtiin yksi varsakin, joka on Mini. 197 cm korkea Tanja oli väriltään musta, ja sillä oli suuret valkoiset merkit.
Minin emänisä oli Money Maker, Make, 196 cm korkea punaruunikko ori. Make ei ole koskaan kilpaillut ja jälkeläisiäkin sillä on vain kaksi, eikä sen sukukaan ole ihmeellinen. Siksi otaksun, että sen nimi on itseironinen. Kilpailujen sijaan Manni oli hyvä ja rauhallinen harrastehevonen myös orinpäivinään, ja vielä luotettavampi siitä tuli ruunauksen myötä.
Money Makerin vanhemmista ei ole säästynyt paljoa tietoja. Sen isä, Jelly Star, oli 196 cm korkea ruunikko, joka ilmeisesti sai kourallisen sijoituksia valjakkoajossa, ja jolla ei tietääkseni ole muita varsoja kuin Money Maker. Sen emä puolestaan oli nimeltään Money Honey. Hani oli täysin kilpailematon, 195 cm korkea tamma, joka vaihtoi kolme kertaa kotia. Myynti-ilmoitusten mukaan se oli kiltti ja rauhallinen, ratsuksi koulutettu, mutta soveltui vain harrastekäyttöön laiskuutensa vuoksi.
Minin emäemä oli Golden Touch, musta 193 cm korkea puskailumopo, joka merkittävin saavutus on sen ainoa varsa. Kultiksi kutsuttu tamma harrasti omistajansa päiväkirjan mukaan vähän kaikkea. Se maastoili paljon, meni jopa helppoa B:ta kotikentällä, vaikkakin kehnonpuoleisesti, hyppäsi 40 cm ratana, oli opetettu ajolle ja niin edelleen. Kulti oli myös luonteeltaan hyvin kiltti ja utelias.
Golden Gilbert oli Golden Touchin isä ja suosittu siitosori. Sen miltei sadan varsan joukkoon mahtuu suomalaisia Kultin kaltaisia harrasteheppoja, valjakkoajomestareita, työhevosia ja sen itsensä kaltaisia KTK-I -palkittuja siitosoreja. Gilbert itse oli 188-senttinen komea ruunikko, joka asui ja vaikutti Englannissa. Sen pääasiallinen toimi oli olla valjakkoajohevonen. Gilbertin eliniästä en osaa sanoa mitään, sillä rekisteritietojen mukaan tämä 1900-luvun alkupuolella syntynyt ori olisi yhä elossa, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Joku on vain jättänyt merkitsemättä sen kuolleeksi.
Viimeiseksi kerron minin emänemänemästä, joka oli nimeltään Josefiina. Fiina kilpaili jonkin verran työhevoskilpailuissa, mutta oikeastaan se oli enemmänkin puskailuhevonen. Se oli kaunis ja ryhdikäs 190-senttinen tamma, ja se käytiinkin kantakirjaamassa, vaikka sitä ei suunniteltukaan jalostuskäyttöön. Myöhemmin tamman omistajan oli myytävä lemmikkinsä taloudellisista syistä, ja niin Fiinasta tuli siitostamma. Sen kaikki neljä varsaa päätyivät tavallisiksi harrastehevoiksi.
"Mihi - ai yleislaatuarvosteluun?"
"Joo siihen just. Sieltä vois saada hienon kunniakirjan tai jotain."
"Joo... Muuten mutta siellä katotaan myös hevosen sukutausta, enkä mä tiedä mitään Minin suvusta..." huokaisin masentuneena.
"No ota selvää, hyvä ihminen! Soita sinne Almondiin mistä Minin ostit, niin pääset alkuun!"
"Ai Alegreen?"
"Joo. Kumminki sinne."
Minin suvun selvittäminen alkoikin seuraavana päivänä. Emän ja isän tiedot oli vielä helppo onkia selville, mutta siitä eteenpäin kaikki alkoi olla hataraa. Tällaisia tietoja löysin soittelemalla ihmisille, tutkimalla vanhoja päiväkirjoja ja käymällä läpi rekistereitä.
*
Minin isän nimi oli King's Game, ja sitä sanottiin Kingiksi. Se oli jo vanha ori astuessaan Minin emän, ja ehti kuolla ennen Minin syntymää. Ennestään Kingillä oli jo kolme varsaa, jotka kaikki ovat tammoja. Se on periyttänyt kaikille jälkeläisilleen suurta kokoa ja mustaa väriä: Kingi oli 198 cm korkea musta isomerkkinen jätti. Siitosori siitä tuli kantakirjauksen ja hyvän, rauhallisen luonteensa siivittämänä. Kilpailutuloksia Kingillä ei ollut, vaan se toimi lähinnä lemmikkinä ja puskaratsuna, ja kävi näyttelyissä vain seitsemänkymmenen kilometrin säteellä kotitallistaan.
Minin isänisä oli King Maker. Se oli hyväsukuinen ulkomaantuonti, josta toivottiin ensin menestyvää työajohevosta ja sen jälkeen siitosoria. Hankosidevamman vuoksi ori kuitenkin lopetti uransa jo muutaman kilpailun jälkeen. Se kuitenkin kantakirjattiin ja sen ainoan varsan syntymän aikoihin siitä oli yhä tulossa siitosori. Omistajan into kuitenkin lopahti ja Makeksi kutsuttu ori myytiin lemmikkikotiin loppuelämäkseen. Tämä ori oli säkäkorkeudeltaan 197 cm ja väriltään musta.
Isänisänisä King Charles oli mahonginruskea ruunikko, jolla oli herasilmät. Jälkeläislistansa perusteella Charles oli suosittu siitosori: sen melkein 200 varsaa ovat levittäytyneet ympäri Eurooppaa. Ilmeisesti Charles oli saavuttanut myös kunniamainintoja valjakkoajossa ja jossain työhevoslajissa, mutta tarkat tiedot sen koko kilpailuhistoriasta ovat kadonneet. Lehtileikkeiden mukaan Charles oli sihirenhevosille tyypillisesti lempeä jätti. Hevonen oli säkäkorkeudeltaan 197 cm.
Itsy Bitsy Betsy oli Minin isänisänemä ja varsinainen muhku. Se oli 195 cm korkea musta tamma, ja rakenteeltaan oikein erityisen paksu ja tanakka. Se ei päässyt edes kantakirjaan, mutta se ei haitannut: Betsyhän eli onnellista harrastehevosen elämää. Betsy ei kilpaillut ja varsojakin se sai vain yhden, koska suvullisesti se oli potentiaalinen siitostamma. Vanhan myynti-ilmoituksensa luonnehdinnan mukaan Betsy oli rauhallinen, jopa laiska, ja ehdottoman luotettava yllättävissäkin tilanteissa.
Minin isänemä oli Vivid Dream, jolla oli KTK-I -palkinto ja hieno rakenne. Ruunikko tamma ei harrastanut kilpailuja missään lajissa, vaikka olikin nimellisesti valjakko- ja työpainotteinen. Sen sijaan se oli uteliaan ja ystävällisen luonteensa vuoksi suosittu paraatiponi. Viivin työhön kuului pitää työhevosnäytöksiä, viedä lapsia kärryajeluille erilaisissa tapahtumissa ja esitellä rotuaan hevosmessuilla. 196-senttisenä tamma oli toki epätavallisen suuri shirenhevoseksi, mutta muuten sen valinta esittelyihin meni kyllä nappiin. Viivi käyttäytyi aina upeasti. Tamma sai ainoat varsansa 6- ja 8-vuotiaana, teki viimeisen työhevosnäytöksen 28-vuotiaana ja menehtyi puoli vuotta myöhemmin vanhuuteen.
Vivid Dreamin isä oli KTK-I -palkittu Imaginary Boyfriend, 197 cm korkea musta ori, joka periytti yhdeksälle varsalleen hyvää rakennetta. Kiltin ja todella upean näköisen espoolaisen Mannin olisi luullut olevan suosittu siitosori, mutta sen hinnat pidettiin tarkoituksella niin korkeina, ettei sen melko yleinen suku yleistyisi enää kohtuuttomasti lisää. Manni kilpaili jonkin verran valjakkoajon noviisiluokassa ja menestyi hyvin. Se lopetti uransa 12-vuotiaana omistajansa kyllästyttyä. Manni lopetettiin 22-vuotiaana tuntemattoman nivelsairauden heikentämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että sairaus oli periytyvää laatua ja nuorin Mannin varsoista jouduttiin myös lopettamaan samasta syystä. Sittemmin Mannin linjaa on tutkittu ja seurattu tarkasti.
Vivid Dreamin emä, Minin isänemänemä, oli Vivilda, jota kutsuttiin myös Viiviksi, niin kuin sattumalta sen ainoaa varsaakin uudessa kodissa. Viivillä kilpailtiin aktiivisesti valjakkoajoa, ja se sai laatuarvostelupalkinnonkin. Shirenhevoseksi melko menevä tamma olisi ollut toivottu lisä jalostuksessa, mutta se ei tullutkaan enää kantavaksi ensimmäisen varsansa jälkeen. 192-senttinen Viivi jatkoi kuitenkin kilpailua huikeaan 19 vuoden ikään ja menehtyi lopulta 32-vuotiaana rauhallisesti vanhuuteen.
Worth More Than Gold oli Minin emä ja rakastettu harrastehevonen. Tanjaksi kutsuttu tamma kokeili vähän kaikkea: eri ratsastuslajeja ja työhevoslajejakin. Se ei menestynyt missään kovin hyvin, mutta yritti aina iloisesti omaksi ja omistajansa huviksi. Tanjalla tehtiin yksi varsakin, joka on Mini. 197 cm korkea Tanja oli väriltään musta, ja sillä oli suuret valkoiset merkit.
Minin emänisä oli Money Maker, Make, 196 cm korkea punaruunikko ori. Make ei ole koskaan kilpaillut ja jälkeläisiäkin sillä on vain kaksi, eikä sen sukukaan ole ihmeellinen. Siksi otaksun, että sen nimi on itseironinen. Kilpailujen sijaan Manni oli hyvä ja rauhallinen harrastehevonen myös orinpäivinään, ja vielä luotettavampi siitä tuli ruunauksen myötä.
Money Makerin vanhemmista ei ole säästynyt paljoa tietoja. Sen isä, Jelly Star, oli 196 cm korkea ruunikko, joka ilmeisesti sai kourallisen sijoituksia valjakkoajossa, ja jolla ei tietääkseni ole muita varsoja kuin Money Maker. Sen emä puolestaan oli nimeltään Money Honey. Hani oli täysin kilpailematon, 195 cm korkea tamma, joka vaihtoi kolme kertaa kotia. Myynti-ilmoitusten mukaan se oli kiltti ja rauhallinen, ratsuksi koulutettu, mutta soveltui vain harrastekäyttöön laiskuutensa vuoksi.
Minin emäemä oli Golden Touch, musta 193 cm korkea puskailumopo, joka merkittävin saavutus on sen ainoa varsa. Kultiksi kutsuttu tamma harrasti omistajansa päiväkirjan mukaan vähän kaikkea. Se maastoili paljon, meni jopa helppoa B:ta kotikentällä, vaikkakin kehnonpuoleisesti, hyppäsi 40 cm ratana, oli opetettu ajolle ja niin edelleen. Kulti oli myös luonteeltaan hyvin kiltti ja utelias.
Golden Gilbert oli Golden Touchin isä ja suosittu siitosori. Sen miltei sadan varsan joukkoon mahtuu suomalaisia Kultin kaltaisia harrasteheppoja, valjakkoajomestareita, työhevosia ja sen itsensä kaltaisia KTK-I -palkittuja siitosoreja. Gilbert itse oli 188-senttinen komea ruunikko, joka asui ja vaikutti Englannissa. Sen pääasiallinen toimi oli olla valjakkoajohevonen. Gilbertin eliniästä en osaa sanoa mitään, sillä rekisteritietojen mukaan tämä 1900-luvun alkupuolella syntynyt ori olisi yhä elossa, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Joku on vain jättänyt merkitsemättä sen kuolleeksi.
Viimeiseksi kerron minin emänemänemästä, joka oli nimeltään Josefiina. Fiina kilpaili jonkin verran työhevoskilpailuissa, mutta oikeastaan se oli enemmänkin puskailuhevonen. Se oli kaunis ja ryhdikäs 190-senttinen tamma, ja se käytiinkin kantakirjaamassa, vaikka sitä ei suunniteltukaan jalostuskäyttöön. Myöhemmin tamman omistajan oli myytävä lemmikkinsä taloudellisista syistä, ja niin Fiinasta tuli siitostamma. Sen kaikki neljä varsaa päätyivät tavallisiksi harrastehevoiksi.
Me muutetaan pois! Ainakin hetkeksi...
"Mitä sä teet?" Keitaro kysyi hämmentävän ilmeettömänä.
"Pakkaan", ärähdin pakatessani, ihan punaisena ja hikisenä, ja kaikin puolin ilmeikkäänä.
"Mutta miksi?"
"Me muutetaan tyttöjen kanssa pois nyt. Me vihataan teitä, ja me ollaan löydetty parempi tallipaikka. Ei kun oikeesti Mini lähtee perjantaina laitumelle kuukaudeksi."
"Ai..."
"Älä siinä aikottele, jos et voi edes pitää tosta kiinni, että mä saan tämän tänne. Mulla on muutenkin kuuma!"
Kun olin saanut työnnettyä Minin tarpeellisimmat tavarat merimieskasseihin (ja syytettyä Keitaroa huonosta pussinpitelystä), olin vieläkin hikisempi ja vihaisempi. Mini sen sijaan oli oikein onnellinen selkäni takana karsinassa ja katseli heinänkorsi suussaan meitä. Se odotti toista iltapalaa, ja sen hymystä päätellen se oli ihan varma, että se saisi sen. Minin lisälihottamisen sijaan menin kuitenkin Keitaron perässä taukotupaan viilentymään.
"Missä sun hevoset on kesän?" kysyin.
"Ei tiiä vielä. Katotaan. Ehkä tallissa vaan."
"Mayakin jää talliin. Se sais varmaan jonkun taudin ja kuolis jos olis yötä päivää vihreällä."
"Ja Mini ei sitten muka saa? Mieti kun se syö ympäri vuorokauden. Säkö maksat remontin kun tallin oviaukkoja pitää leventää vai?" Keitaro hymähti.
"Hiljaa siellä takarivissä. Miniä ei pilkata kun se pääsee ekaa kertaa ikinä laitumelle!"
"Ai ikinä muka?"
"Ikinä. Mieti miten hienoa!"
Hienoa se olikin. Vaikka en näkisi Miniä paljoa ensikuussa, en malttanut odottaa sen lähtöä. Olin jo monena yönä nähnyt unta, miten Mini laukkaisi vapauteen laitumellelaskupäivänä. Olin haaveillut siitä, miten se tutustuisi joihinkin kivoihin tammoihin, ja rapsuttelisi ja söisi niiden kanssa päivät ja nukkuisi samassa nurkassa yöt. Mini olisi varmasti entistä vähemmän mini palatessaan, ainakin mahan kohdalta, niin kuin Keitaro sanoi. Eihän sellaisilla asioilla kuitenkaan ollut väliä, kun Mini pääsisi ihan ekaa kertaa heppojen kesälomaleirille.
"Huhuu? Haloo?"
"Joo?" olin taas unohtunut haaveilemaan Ministä laitumella.
"Ai aiot?"
"Mitä aionko?"
"Kilpailla vielä sillä? Syksyllä? Miten sä voit jos se lihoo siellä?"
"Mitä kilpailla? Miks mä enää kilpailisin? Näithän sä, miten hyvin se Tie Tähtiin -pelleilykin meiltä sujui."
"No niin noh, kyllä se olis voinut paremminkin mennä... Tai siis hyvähän se oli ekaksi kerraksi mutta..."
"Olipa diplomaattista. Mä meen nyt kotiin ja vien ne tavarat. Muistakaa viedä tytöt sitten ulos ja hoitaa, mä en tuu sillon huomenna. Eläinlääkäri tulee kymmenen jälkeen, mut se voi kyllä piikittää sitä Mayaa ulkona jos joku menee vaan pitään kiinni siksi aikaa. Mutta kattokaa se annostus sitten, se meinas viime kerrallakin-"
"Joo joo, kyllä me osataan. Mee nyt jo pois siitä. Hauskaa tanssinkatselupäivää huomenna ja sano balleriinalle terveisiä."
"Kiitoksia terveisistä Ruskan puolesta, ja hyvästi jää! Hellikää sitä Miniä nyt sitten. Ette näe sitä kertaakaan kuukauteen!"
"Pakkaan", ärähdin pakatessani, ihan punaisena ja hikisenä, ja kaikin puolin ilmeikkäänä.
"Mutta miksi?"
"Me muutetaan tyttöjen kanssa pois nyt. Me vihataan teitä, ja me ollaan löydetty parempi tallipaikka. Ei kun oikeesti Mini lähtee perjantaina laitumelle kuukaudeksi."
"Ai..."
"Älä siinä aikottele, jos et voi edes pitää tosta kiinni, että mä saan tämän tänne. Mulla on muutenkin kuuma!"
Kun olin saanut työnnettyä Minin tarpeellisimmat tavarat merimieskasseihin (ja syytettyä Keitaroa huonosta pussinpitelystä), olin vieläkin hikisempi ja vihaisempi. Mini sen sijaan oli oikein onnellinen selkäni takana karsinassa ja katseli heinänkorsi suussaan meitä. Se odotti toista iltapalaa, ja sen hymystä päätellen se oli ihan varma, että se saisi sen. Minin lisälihottamisen sijaan menin kuitenkin Keitaron perässä taukotupaan viilentymään.
"Missä sun hevoset on kesän?" kysyin.
"Ei tiiä vielä. Katotaan. Ehkä tallissa vaan."
"Mayakin jää talliin. Se sais varmaan jonkun taudin ja kuolis jos olis yötä päivää vihreällä."
"Ja Mini ei sitten muka saa? Mieti kun se syö ympäri vuorokauden. Säkö maksat remontin kun tallin oviaukkoja pitää leventää vai?" Keitaro hymähti.
"Hiljaa siellä takarivissä. Miniä ei pilkata kun se pääsee ekaa kertaa ikinä laitumelle!"
"Ai ikinä muka?"
"Ikinä. Mieti miten hienoa!"
Hienoa se olikin. Vaikka en näkisi Miniä paljoa ensikuussa, en malttanut odottaa sen lähtöä. Olin jo monena yönä nähnyt unta, miten Mini laukkaisi vapauteen laitumellelaskupäivänä. Olin haaveillut siitä, miten se tutustuisi joihinkin kivoihin tammoihin, ja rapsuttelisi ja söisi niiden kanssa päivät ja nukkuisi samassa nurkassa yöt. Mini olisi varmasti entistä vähemmän mini palatessaan, ainakin mahan kohdalta, niin kuin Keitaro sanoi. Eihän sellaisilla asioilla kuitenkaan ollut väliä, kun Mini pääsisi ihan ekaa kertaa heppojen kesälomaleirille.
"Huhuu? Haloo?"
"Joo?" olin taas unohtunut haaveilemaan Ministä laitumella.
"Ai aiot?"
"Mitä aionko?"
"Kilpailla vielä sillä? Syksyllä? Miten sä voit jos se lihoo siellä?"
"Mitä kilpailla? Miks mä enää kilpailisin? Näithän sä, miten hyvin se Tie Tähtiin -pelleilykin meiltä sujui."
"No niin noh, kyllä se olis voinut paremminkin mennä... Tai siis hyvähän se oli ekaksi kerraksi mutta..."
"Olipa diplomaattista. Mä meen nyt kotiin ja vien ne tavarat. Muistakaa viedä tytöt sitten ulos ja hoitaa, mä en tuu sillon huomenna. Eläinlääkäri tulee kymmenen jälkeen, mut se voi kyllä piikittää sitä Mayaa ulkona jos joku menee vaan pitään kiinni siksi aikaa. Mutta kattokaa se annostus sitten, se meinas viime kerrallakin-"
"Joo joo, kyllä me osataan. Mee nyt jo pois siitä. Hauskaa tanssinkatselupäivää huomenna ja sano balleriinalle terveisiä."
"Kiitoksia terveisistä Ruskan puolesta, ja hyvästi jää! Hellikää sitä Miniä nyt sitten. Ette näe sitä kertaakaan kuukauteen!"
torstai 3. toukokuuta 2018
Ensimmäinen ja ainoa kasvattamani hevonen
Ihan liian pian Aurelia sitten lähti. Olimme harjoitelleet jo ennalta koppiin menemistä Mini rauhallisena esimerkkinä ja Aurelia tarkkaavaisena oppilaana. Lyhyitä matkojakin olimme jo ajelleet, ja Aurelia osasi olla kopissa myös yksinään. Se oli ajellut Hukkasuon kuljetuskopissa ja vieraan hajuisissa lainakopeissa, joten se ei ihmetellyt yhtään, kun talutin sen saksalaisten traileriin. Mini puolestaan oli viettänyt jo niin paljon aikaa ilman vauvaansa, ettei se edes nostanut päätään heinäkasasta nähdäkseen viimeisen vilauksen tyttärestään. Minä sen sijaan autoin nostamaan lastaussillan Aurelian takana ja kiersin sitten trailerin etuovelle katsomaan Aureliaa vielä yhden kerran.
Hyvästelin Aurelian lyhyesti silittämällä sen poskea. Se vilkaisi minua ja oli yhtä rauhallinen kuin emänsä aina. Se räpäytti silmiään, ja minä suljin oven, ja se oli viimeinen kerta, kun näin ensimmäisen ja ainoan itse kasvattamani hevosen. Sitten auto käynnistettiin ja vaunu vaappui pois pihasta.
Katselin hetken tyhjää pihaa ja autiota pihatietä. Sitten käännyin, ja vietyäni Aurelialle kuuluneen riimunarun Minin tavaroiden sekaan, lähdin Minin, Mayan ja Jackalin hakaan. Mini oli tyynni. Ei se vielä tiennyt, mitä me olimme menettäneet. Se oli syönyt taas liikaa ja ähkien ja uristen se raahautui luokseni aidalle. Se töykki käsivarttani turvallaan ja halusi, että lohduttaisin sitä sen mahakivuissa rapsuttelemalla sen otsaa.
Nojatessani koko yläruumistani Minin otsaan ja letittäessäni sen otsatukkaa en enää murehtinut mitään. Näinhän kaiken pitikin mennä. Aurelia ei ollut minun ja Minin, mutta Aurelian ansiosta minulla oli rahaa maksaa Minin ja Mayan tavanomaiset kulut noin vuodeksi eteenpäin. Sitä paitsi mistä sen tiesi, olisiko minulla ja Minillä joskus toinenkin Aurelia.
Hyvästelin Aurelian lyhyesti silittämällä sen poskea. Se vilkaisi minua ja oli yhtä rauhallinen kuin emänsä aina. Se räpäytti silmiään, ja minä suljin oven, ja se oli viimeinen kerta, kun näin ensimmäisen ja ainoan itse kasvattamani hevosen. Sitten auto käynnistettiin ja vaunu vaappui pois pihasta.
Katselin hetken tyhjää pihaa ja autiota pihatietä. Sitten käännyin, ja vietyäni Aurelialle kuuluneen riimunarun Minin tavaroiden sekaan, lähdin Minin, Mayan ja Jackalin hakaan. Mini oli tyynni. Ei se vielä tiennyt, mitä me olimme menettäneet. Se oli syönyt taas liikaa ja ähkien ja uristen se raahautui luokseni aidalle. Se töykki käsivarttani turvallaan ja halusi, että lohduttaisin sitä sen mahakivuissa rapsuttelemalla sen otsaa.
Nojatessani koko yläruumistani Minin otsaan ja letittäessäni sen otsatukkaa en enää murehtinut mitään. Näinhän kaiken pitikin mennä. Aurelia ei ollut minun ja Minin, mutta Aurelian ansiosta minulla oli rahaa maksaa Minin ja Mayan tavanomaiset kulut noin vuodeksi eteenpäin. Sitä paitsi mistä sen tiesi, olisiko minulla ja Minillä joskus toinenkin Aurelia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)