Minin sukuselvitys yleislaaduntarkkailua varten :)

"Mitä jos veisit Minin sinne yleislaaduntarkkailuun", Maija ehdotti eräänä iltapäivänä, kun katselimme televisiota yhdessä.
"Mihi - ai yleislaatuarvosteluun?"
"Joo siihen just. Sieltä vois saada hienon kunniakirjan tai jotain."
"Joo... Muuten mutta siellä katotaan myös hevosen sukutausta, enkä mä tiedä mitään Minin suvusta..." huokaisin masentuneena.
"No ota selvää, hyvä ihminen! Soita sinne Almondiin mistä Minin ostit, niin pääset alkuun!"
"Ai Alegreen?"
"Joo. Kumminki sinne."

Minin suvun selvittäminen alkoikin seuraavana päivänä. Emän ja isän tiedot oli vielä helppo onkia selville, mutta siitä eteenpäin kaikki alkoi olla hataraa. Tällaisia tietoja löysin soittelemalla ihmisille, tutkimalla vanhoja päiväkirjoja ja käymällä läpi rekistereitä.

*

Minin isän nimi oli King's Game, ja sitä sanottiin Kingiksi. Se oli jo vanha ori astuessaan Minin emän, ja ehti kuolla ennen Minin syntymää. Ennestään Kingillä oli jo kolme varsaa, jotka kaikki ovat tammoja. Se on periyttänyt kaikille jälkeläisilleen suurta kokoa ja mustaa väriä: Kingi oli 198 cm korkea musta isomerkkinen jätti. Siitosori siitä tuli kantakirjauksen ja hyvän, rauhallisen luonteensa siivittämänä. Kilpailutuloksia Kingillä ei ollut, vaan se toimi lähinnä lemmikkinä ja puskaratsuna, ja kävi näyttelyissä vain seitsemänkymmenen kilometrin säteellä kotitallistaan.

Minin isänisä oli King Maker. Se oli hyväsukuinen ulkomaantuonti, josta toivottiin ensin menestyvää työajohevosta ja sen jälkeen siitosoria. Hankosidevamman vuoksi ori kuitenkin lopetti uransa jo muutaman kilpailun jälkeen. Se kuitenkin kantakirjattiin ja sen ainoan varsan syntymän aikoihin siitä oli yhä tulossa siitosori. Omistajan into kuitenkin lopahti ja Makeksi kutsuttu ori myytiin lemmikkikotiin loppuelämäkseen. Tämä ori oli säkäkorkeudeltaan 197 cm ja väriltään musta.

Isänisänisä King Charles oli mahonginruskea ruunikko, jolla oli herasilmät. Jälkeläislistansa perusteella Charles oli suosittu siitosori: sen melkein 200 varsaa ovat levittäytyneet ympäri Eurooppaa. Ilmeisesti Charles oli saavuttanut myös kunniamainintoja valjakkoajossa ja jossain työhevoslajissa, mutta tarkat tiedot sen koko kilpailuhistoriasta ovat kadonneet. Lehtileikkeiden mukaan Charles oli sihirenhevosille tyypillisesti lempeä jätti. Hevonen oli säkäkorkeudeltaan 197 cm.

Itsy Bitsy Betsy oli Minin isänisänemä ja varsinainen muhku. Se oli 195 cm korkea musta tamma, ja rakenteeltaan oikein erityisen paksu ja tanakka. Se ei päässyt edes kantakirjaan, mutta se ei haitannut: Betsyhän eli onnellista harrastehevosen elämää. Betsy ei kilpaillut ja varsojakin se sai vain yhden, koska suvullisesti se oli potentiaalinen siitostamma. Vanhan myynti-ilmoituksensa luonnehdinnan mukaan Betsy oli rauhallinen, jopa laiska, ja ehdottoman luotettava yllättävissäkin tilanteissa.

Minin isänemä oli Vivid Dream, jolla oli KTK-I -palkinto ja hieno rakenne. Ruunikko tamma ei harrastanut kilpailuja missään lajissa, vaikka olikin nimellisesti valjakko- ja työpainotteinen. Sen sijaan se oli uteliaan ja ystävällisen luonteensa vuoksi suosittu paraatiponi. Viivin työhön kuului pitää työhevosnäytöksiä, viedä lapsia kärryajeluille erilaisissa tapahtumissa ja esitellä rotuaan hevosmessuilla. 196-senttisenä tamma oli toki epätavallisen suuri shirenhevoseksi, mutta muuten sen valinta esittelyihin meni kyllä nappiin. Viivi käyttäytyi aina upeasti. Tamma sai ainoat varsansa 6- ja 8-vuotiaana, teki viimeisen työhevosnäytöksen 28-vuotiaana ja menehtyi puoli vuotta myöhemmin vanhuuteen.

Vivid Dreamin isä oli KTK-I -palkittu Imaginary Boyfriend, 197 cm korkea musta ori, joka periytti yhdeksälle varsalleen hyvää rakennetta. Kiltin ja todella upean näköisen espoolaisen Mannin olisi luullut olevan suosittu siitosori, mutta sen hinnat pidettiin tarkoituksella niin korkeina, ettei sen melko yleinen suku yleistyisi enää kohtuuttomasti lisää. Manni kilpaili jonkin verran valjakkoajon noviisiluokassa ja menestyi hyvin. Se lopetti uransa 12-vuotiaana omistajansa kyllästyttyä. Manni lopetettiin 22-vuotiaana tuntemattoman nivelsairauden heikentämänä. Myöhemmin kävi ilmi, että sairaus oli periytyvää laatua ja nuorin Mannin varsoista jouduttiin myös lopettamaan samasta syystä. Sittemmin Mannin linjaa on tutkittu ja seurattu tarkasti.

Vivid Dreamin emä, Minin isänemänemä, oli Vivilda, jota kutsuttiin myös Viiviksi, niin kuin sattumalta sen ainoaa varsaakin uudessa kodissa. Viivillä kilpailtiin aktiivisesti valjakkoajoa, ja se sai laatuarvostelupalkinnonkin. Shirenhevoseksi melko menevä tamma olisi ollut toivottu lisä jalostuksessa, mutta se ei tullutkaan enää kantavaksi ensimmäisen varsansa jälkeen. 192-senttinen Viivi jatkoi kuitenkin kilpailua huikeaan 19 vuoden ikään ja menehtyi lopulta 32-vuotiaana rauhallisesti vanhuuteen.

Worth More Than Gold oli Minin emä ja rakastettu harrastehevonen. Tanjaksi kutsuttu tamma kokeili vähän kaikkea: eri ratsastuslajeja ja työhevoslajejakin. Se ei menestynyt missään kovin hyvin, mutta yritti aina iloisesti omaksi ja omistajansa huviksi. Tanjalla tehtiin yksi varsakin, joka on Mini. 197 cm korkea Tanja oli väriltään musta, ja sillä oli suuret valkoiset merkit.

Minin emänisä oli Money Maker, Make, 196 cm korkea punaruunikko ori. Make ei ole koskaan kilpaillut ja jälkeläisiäkin sillä on vain kaksi, eikä sen sukukaan ole ihmeellinen. Siksi otaksun, että sen nimi on itseironinen. Kilpailujen sijaan Manni oli hyvä ja rauhallinen harrastehevonen myös orinpäivinään, ja vielä luotettavampi siitä tuli ruunauksen myötä.

Money Makerin vanhemmista ei ole säästynyt paljoa tietoja. Sen isä, Jelly Star, oli 196 cm korkea ruunikko, joka ilmeisesti sai kourallisen sijoituksia valjakkoajossa, ja jolla ei tietääkseni ole muita varsoja kuin Money Maker. Sen emä puolestaan oli nimeltään Money Honey. Hani oli täysin kilpailematon, 195 cm korkea tamma, joka vaihtoi kolme kertaa kotia. Myynti-ilmoitusten mukaan se oli kiltti ja rauhallinen, ratsuksi koulutettu, mutta soveltui vain harrastekäyttöön laiskuutensa vuoksi.

Minin emäemä oli Golden Touch, musta 193 cm korkea puskailumopo, joka merkittävin saavutus on sen ainoa varsa. Kultiksi kutsuttu tamma harrasti omistajansa päiväkirjan mukaan vähän kaikkea. Se maastoili paljon, meni jopa helppoa B:ta kotikentällä, vaikkakin kehnonpuoleisesti, hyppäsi 40 cm ratana, oli opetettu ajolle ja niin edelleen. Kulti oli myös luonteeltaan hyvin kiltti ja utelias.

Golden Gilbert oli Golden Touchin isä ja suosittu siitosori. Sen miltei sadan varsan joukkoon mahtuu suomalaisia Kultin kaltaisia harrasteheppoja, valjakkoajomestareita, työhevosia ja sen itsensä kaltaisia KTK-I -palkittuja siitosoreja. Gilbert itse oli 188-senttinen komea ruunikko, joka asui ja vaikutti Englannissa. Sen pääasiallinen toimi oli olla valjakkoajohevonen. Gilbertin eliniästä en osaa sanoa mitään, sillä rekisteritietojen mukaan tämä 1900-luvun alkupuolella syntynyt ori olisi yhä elossa, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Joku on vain jättänyt merkitsemättä sen kuolleeksi.

Viimeiseksi kerron minin emänemänemästä, joka oli nimeltään Josefiina. Fiina kilpaili jonkin verran työhevoskilpailuissa, mutta oikeastaan se oli enemmänkin puskailuhevonen. Se oli kaunis ja ryhdikäs 190-senttinen tamma, ja se käytiinkin kantakirjaamassa, vaikka sitä ei suunniteltukaan jalostuskäyttöön. Myöhemmin tamman omistajan oli myytävä lemmikkinsä taloudellisista syistä, ja niin Fiinasta tuli siitostamma. Sen kaikki neljä varsaa päätyivät tavallisiksi harrastehevoiksi.

Me muutetaan pois! Ainakin hetkeksi...

"Mitä sä teet?" Keitaro kysyi hämmentävän ilmeettömänä.
"Pakkaan", ärähdin pakatessani, ihan punaisena ja hikisenä, ja kaikin puolin ilmeikkäänä.
"Mutta miksi?"
"Me muutetaan tyttöjen kanssa pois nyt. Me vihataan teitä, ja me ollaan löydetty parempi tallipaikka. Ei kun oikeesti Mini lähtee perjantaina laitumelle kuukaudeksi."
"Ai..."
"Älä siinä aikottele, jos et voi edes pitää tosta kiinni, että mä saan tämän tänne. Mulla on muutenkin kuuma!"

Kun olin saanut työnnettyä Minin tarpeellisimmat tavarat merimieskasseihin (ja syytettyä Keitaroa huonosta pussinpitelystä), olin vieläkin hikisempi ja vihaisempi. Mini sen sijaan oli oikein onnellinen selkäni takana karsinassa ja katseli heinänkorsi suussaan meitä. Se odotti toista iltapalaa, ja sen hymystä päätellen se oli ihan varma, että se saisi sen. Minin lisälihottamisen sijaan menin kuitenkin Keitaron perässä taukotupaan viilentymään.

"Missä sun hevoset on kesän?" kysyin.
"Ei tiiä vielä. Katotaan. Ehkä tallissa vaan."
"Mayakin jää talliin. Se sais varmaan jonkun taudin ja kuolis jos olis yötä päivää vihreällä."
"Ja Mini ei sitten muka saa? Mieti kun se syö ympäri vuorokauden. Säkö maksat remontin kun tallin oviaukkoja pitää leventää vai?" Keitaro hymähti.
"Hiljaa siellä takarivissä. Miniä ei pilkata kun se pääsee ekaa kertaa ikinä laitumelle!"
"Ai ikinä muka?"
"Ikinä. Mieti miten hienoa!"

Hienoa se olikin. Vaikka en näkisi Miniä paljoa ensikuussa, en malttanut odottaa sen lähtöä. Olin jo monena yönä nähnyt unta, miten Mini laukkaisi vapauteen laitumellelaskupäivänä. Olin haaveillut siitä, miten se tutustuisi joihinkin kivoihin tammoihin, ja rapsuttelisi ja söisi niiden kanssa päivät ja nukkuisi samassa nurkassa yöt. Mini olisi varmasti entistä vähemmän mini palatessaan, ainakin mahan kohdalta, niin kuin Keitaro sanoi. Eihän sellaisilla asioilla kuitenkaan ollut väliä, kun Mini pääsisi ihan ekaa kertaa heppojen kesälomaleirille.

"Huhuu? Haloo?"
"Joo?" olin taas unohtunut haaveilemaan Ministä laitumella.
"Ai aiot?"
"Mitä aionko?"
"Kilpailla vielä sillä? Syksyllä? Miten sä voit jos se lihoo siellä?"
"Mitä kilpailla? Miks mä enää kilpailisin? Näithän sä, miten hyvin se Tie Tähtiin -pelleilykin meiltä sujui."
"No niin noh, kyllä se olis voinut paremminkin mennä... Tai siis hyvähän se oli ekaksi kerraksi mutta..."
"Olipa diplomaattista. Mä meen nyt kotiin ja vien ne tavarat. Muistakaa viedä tytöt sitten ulos ja hoitaa, mä en tuu sillon huomenna. Eläinlääkäri tulee kymmenen jälkeen, mut se voi kyllä piikittää sitä Mayaa ulkona jos joku menee vaan pitään kiinni siksi aikaa. Mutta kattokaa se annostus sitten, se meinas viime kerrallakin-"
"Joo joo, kyllä me osataan. Mee nyt jo pois siitä. Hauskaa tanssinkatselupäivää huomenna ja sano balleriinalle terveisiä."
"Kiitoksia terveisistä Ruskan puolesta, ja hyvästi jää! Hellikää sitä Miniä nyt sitten. Ette näe sitä kertaakaan kuukauteen!"

Ensimmäinen ja ainoa kasvattamani hevonen

Ihan liian pian Aurelia sitten lähti. Olimme harjoitelleet jo ennalta koppiin menemistä Mini rauhallisena esimerkkinä ja Aurelia tarkkaavaisena oppilaana. Lyhyitä matkojakin olimme jo ajelleet, ja Aurelia osasi olla kopissa myös yksinään. Se oli ajellut Hukkasuon kuljetuskopissa ja vieraan hajuisissa lainakopeissa, joten se ei ihmetellyt yhtään, kun talutin sen saksalaisten traileriin. Mini puolestaan oli viettänyt jo niin paljon aikaa ilman vauvaansa, ettei se edes nostanut päätään heinäkasasta nähdäkseen viimeisen vilauksen tyttärestään. Minä sen sijaan autoin nostamaan lastaussillan Aurelian takana ja kiersin sitten trailerin etuovelle katsomaan Aureliaa vielä yhden kerran.

Hyvästelin Aurelian lyhyesti silittämällä sen poskea. Se vilkaisi minua ja oli yhtä rauhallinen kuin emänsä aina. Se räpäytti silmiään, ja minä suljin oven, ja se oli viimeinen kerta, kun näin ensimmäisen ja ainoan itse kasvattamani hevosen. Sitten auto käynnistettiin ja vaunu vaappui pois pihasta.

Katselin hetken tyhjää pihaa ja autiota pihatietä. Sitten käännyin, ja vietyäni Aurelialle kuuluneen riimunarun Minin tavaroiden sekaan, lähdin Minin, Mayan ja Jackalin hakaan. Mini oli tyynni. Ei se vielä tiennyt, mitä me olimme menettäneet. Se oli syönyt taas liikaa ja ähkien ja uristen se raahautui luokseni aidalle. Se töykki käsivarttani turvallaan ja halusi, että lohduttaisin sitä sen mahakivuissa rapsuttelemalla sen otsaa.

Nojatessani koko yläruumistani Minin otsaan ja letittäessäni sen otsatukkaa en enää murehtinut mitään. Näinhän kaiken pitikin mennä. Aurelia ei ollut minun ja Minin, mutta Aurelian ansiosta minulla oli rahaa maksaa Minin ja Mayan tavanomaiset kulut noin vuodeksi eteenpäin. Sitä paitsi mistä sen tiesi, olisiko minulla ja Minillä joskus toinenkin Aurelia.

Ampiaisesteellä (Tie Tähtiin 2018)

(Tämä on Tie Tähtiin -tarinacupin toisen osakilpailun tuotos. Mini meni luokan easy, 60cm.)

Olinhan minä ennenkin hypännyt esteitä hevosella, ja verrattaen suuria. Toisaalta silloin olin ollut nuori ja huimapäinen, ja meidän pieni mummopuoliverinen oli ollut samanlainen. Sitä paitsi se oli osannut hypätä, ja minulla oli ollut laajempi tapaturmavakuutus. Mini oli toista maata. Se oli jättiläismäinen ja kömpelö, ja vieläpä nuori ja melko kokematon. Ja minä tunsin itseni paljon vanhemmaksi kuin meidän puoliverisen kanssa hypätessäni. Oloni oli heikko ja hutera, kun jännitin oman luotettavan Minini selässä sen marssiessa päättäväisesti kohti estekenttää. Joku Hukkasuon väestä huusi perääni: "Reita! Älä yhtään jännitä! Sun pylly näyttää tosi solakalta työhevosen selässä!" Normaalisti olisin nauranut ja sanonut jotain siitä, miten näyttäisin niille huuteleville poniratsastajille mallia, mutta nyt vain henkäisin heidän suuntaansa läpinäkyvänä ja ahdistuneena kuin haamu.

Korvani alkoivat soida jo ennen ensimmäistä estettä niin kovasti, etten kuullut mitään muuta. Tunsin kyllä minin askelten raskaan tumpsahtelun ja näin omituisen katkonaisin välähdyksin, miten este lähestyi sadan kilometrin tuntivauhtia. En ollut ollenkaan valmis. Ensimmäinen este oli niin pieni, että sitä tuskin huomasi suuren ja mahtavan shirenhevosen selästä, vaikka olin tuntevinani kuinka Mini teki noin kerrostalon kokoisen jättiloikan. En pelännyt ollenkaan, että näyttäisimme Minin kanssa naurettavilta ponien seassa. Pelkäsin vain kuolevani. Saatoin rutistaa silmiäni kiinni. En tainnut jännittää hyppäämistä, vaan kisatilannetta.

Taisin pitää vielä toisella ja kolmannellakin esteellä suurin piirtein silmiäni kiinni, tai sitten olin niin kauhuissani, että minulla oli neulanpiston kokoinen näkökenttä, pelkäävällä ihmisellä kun on putkinäkö. Kun laukkasimme kohti neljättä estettä, hengitin oikein syvään ja kunnolla. Yritin muistaa, että eihän tässä ollut mitään hätää. Huomasin, että esteeseen oli maalattu ampiaisia, ja nuo pienet pulskat ötökät olivat niin iloisen näköisiä, että ne lohduttivat ja rauhoittivat minua. Painoin kantapäät alas, ja kun rentoutin hartiani, aloin kuulla taas. Mini hengitti ja askelsi tasaisesti, ja sen paksu harja oli tukevilla mutta vähemmän kauniilla sykeröillä. Olin välttämättä halunnut laittaa sille puoliveristen kampauksen ja itselleni vanhan kisapuvun, johon juuri ja juuri mahduin. Kisapuvun alla oli onnenpaitani, jossa oli ampiaisia. Se erottui aina kertavilkaisulla vaatekaapistani, jonka muu sisältö loisti kaikissa räikeissä mustan ja tummansinisen väreissä.

Painoin pohkeet Minin jykeviin kylkiin, ja niin me ponnistimme ampiaisesteellä. Minin jättikaviot irtosivat maasta, ja sen ponnistusvoiman täytyi olla huikea, koska irrottihan se maasta koko kaksimetrisen itsensä ja kaikkine varusteineen melkein sata kiloa kaksimetristä minuakin. Ja niin me lensimme kuin raketti, avaruuteen asti, tai ainakin se tuntui siltä. Leijuimme ilmassa ihan huikean kauan, eikä yhtään haitannut, vaikka lentomme valittiin universumin vähiten kauniiksi. Muistin samaan aikaan sen, miten hyppäsin ensimmäisen maahankaivetun esteeni 25-vuotiaalla vanhalla ravurilla meidän serkun takapihalla, ja sen, miltä kevät tuoksui silloin kun olin pikkulapsi ja leikin meidän pihassa pienillä muovihevosilla estekisoja erittäin värikkäät ja hieman märät sormikkaat käsissäni.

Alastulomme huikealta 60 cm korkealta ampiaiskuvioidulta esteeltä oli rysähtävä ja horjahdin pahasti satulassa, mutta me muistimme taas, että olimme tulleet tänne pitämään hauskaa ja ehkä oppimaankin jotain.

Ampiaisesteen jälkeen tuntui paljon paremmalta. Oli ihan helppoa kohdistaa katseensa seuraavalle esteelle. Se ei näyttänyt vuoren korkuiselta, vaan korkeintaan 60 senttiä korkealta, niin kuin se olikin. Ohjasin Minin suoraan kohti seuraavaa estettä ja katselin sen isojen korvien välistä, kuinka se lähestyi ihan realistisella vauhdilla Minin laukatessa omaa hidasta jättiläisenlaukkaansa.

Susihavainnot

Pakkanen kiristyi iltaa myöten. Koska päivällä oli ollut plusasteita ja nyt oltiin jo kymmenen pakkasasteen puolella, Aurelian isoista varsankavioista kuului rouske, kun se kuljeskeli tutkimassa tallipihaa. Mini sen sijaan oli paikallaan ja riiputti päätään väsyneenä, ihan niin kuin sen kallo olisi painanut kahdeksantoista kiloa tavallista enemmän. Sen harja oli kasvanut yhtäkkiä ihan paksuksi ja tuuheaksi, ja yritin pitää sitä oikealla kädellä poissa tieltä, kun harjasin tammani kaulaa. Ihanan sileiksi ja veltoiksi jollain lainatulla ihmeaineella pesemäni jouhet pyrkivät kuitenkin määrätietoisesti valumaan takaisin tielleni.

Tapasin tätä nykyä tulla paikalle vasta iltaisin. Kello kuudelta alkoi hämärtää, ja silloin aikaisintaan ilmestyin talliin. Siihen oli parikin syytä, toisin sanoen Ruska ja Aurelia. Ruska sai katsoa tunnin illalla televisiota, ja telkkarin edessä hän ei huomannut lähtöäni, vaikka olisi muuten tahtonut varmasti mukaan ja halkaissut päänsä varsan kanssa. Aurelia puolestaan oli utelias ja jäi jatkuvasti jonkun jalkoihin, jos sitä piti irti pihassa keskellä päivää, eikä sitä voinut kiinnikään sitoa.

Kuu tuli sopivasti esiin pilvien takaa, kun lähdimme peltojen välistä vievälle tielle. Mini narskutteli perässäni riimunaru löysällä tasaisesti ja luotettavasti. Aurelia sen sijaan pysähteli, kiihdytteli ja välillä jopa kaatuili, ja minä annoin sen mennä. Vaikka alueella oli ollut lopputalvella hillittömästi susihavaintoja, jopa keskustassa liikennevalojen tuntumassa, ja vaikka olin tänä talvena oppinut pelkäämään susia niin paljon että kuljin koirineni pippurisumutteen ja puukon kanssa, ei meitä pelottanut kolmisin. Mini ei ollut mikään suupala, ja jos se haistaisi Aurelian olevan vaarassa, se suojelisi samalla minuakin. Kun Mini oli mukana, en joutunut edes lyysäämään taskulampulla epävarmasti pusikoihin rasahduksia kuunnellen.

Syntymän ihme

24 tuntia ennen Aurelian syntymää olin tietenkin tallilla, koska olihan sunnuntaiaamu ja sää oli lämpöisempi kuin aikoihin. Taas kerran toivoin, että minulla olisi ollut hevonen, jolla laukata maastossa: toinen hevosistani oli edelleen iältään sataneljä ja toisen vatsassa potki noin valaan kokoinen vauva. Olin ruinaamaisillani, että saisin ratsastaa Starilla edes tämän yhden kerran, mutta jätin kinuamisen kuitenkin sikseen. Sen sijaan siivosin Mayan, Minin ja Jackalin haan, jossa Mini ei kuitenkaan oleskellut sinä aamupäivänä paksuutensa ja yllättävän kiukkuisuutensa takia.

21 tuntia ennen Aurelian syntymää olin lähdössä kotiin, kun tallilla ei ollut mitään tekemistä tammojeni asiaintilojen johdosta. Minut kuitenkin pysäytti Crimis, joka kysyi, tarvisinko makuupussia lainaan.
"Mitä hiton makuupussia? Minkä takia?" kysyin nälkäisenä ja siksi vihaisena.
"Ai etkö sä meinaa nukkua ollenkaa? En mäkää pystyny nukkuun sinä yönä kun meille syntyi eka varsa..."
"Nukkua? Pitääkö mun olla täällä yötä?"
"Ööm... No ei sun tarvi, mutta mä ajattelin, että sä haluaisit. Kun näyttää nyt siltä että varsa tulee ihan tässä muutamien tuntien sisällä..."
"Ai! No kyl mä haluan, mutta en mä mitää makuupusseja ota. Mä meen tallikämppään sitte jos mä väsyn."
"Joo. Mä ostin sinne uuden fleecepeiton, voit ottaa sen sitte. Löysin semmosen missä on arabialaisen kuva."
"Mä meen nyt kuitenkin käymään eka kotona. Mä vien Ruskan pulkkamäkeen."

Yhdeksän tuntia ennen Aurelian syntymää rauhoittelin räkäistä Ruskaa meidän kotiovellamme. Ruska oli viettänyt tarhassa paljon aikaa Joona-nimisen pojan kanssa, jonka vanhemmat olivat juuri eronneet. Joona oli muistanut tapauksen niin, että eräänä iltana isi vain lähti reppu selässä eikä koskaan palannut. Tämän version hän oli kertonut Ruskalle, joka pelkäsi, että nyt äiti ja isä erosivat. Ei auttanut, vaikka Joonan vanhemmat olivat oikeastaan puhuneet Joonalle erosta etukäteen, ja vaikka Joona oli viettänyt oikeasti heti seuraavan päivän isänsä kanssa. Eikä auttanut sekään, vaikka sanoin vain meneväni kaverin luokse yöksi, niin kuin Ruskakin on joskus mennyt mummolaan yöksi. Itkeminen loppui, kun sanoin, että Mini saa vauvan ja minä menen auttamaan. Tiesin, että Maija ei saisi Ruskaa nukkumaan enää millään, kun hän haluaisi tallille heti mukaan.

8,5 tuntia ennen Aurelian syntymää istuin kahvikupin kanssa Minin karsinaa vastapäätä ja odotin hämärässä tallissa syntymän ihmettä. Olin varma, etten nukkuisi. Lähdin kahdesti hakemaan lisää kahvia ja kerran vessaan.

Noin kahdeksan tuntia ennen Aurelian syntymää olin istahtanut ihan pieneksi hetkeksi tallikämpän sohvalle ja jäänyt siihen loppuyöksi.

4,5 tuntia ennen Aurelian syntymää kukaan ei herättänyt minua, vaikka tallilla alkoi olla jo täysi tohina päällä. Heräsin ihan itse kahvin tuoksuun vain 2,5 tuntia ennen Aurelian syntymää. Crimis oli tehnyt minulle voileivän ja kissa oli pissannut kenkääni ilmeisesti siitä syystä, että oli halunnut peittää vieraan koiran hajun.

Kaksi tuntia ennen Aurelian syntymää roikuin taas Minin karsinan edessä. Mini kävi kaksi kertaa makuulle, kuopi vimmatusti maata ja rauhoittui sitten taas. Se joi ja jopa söi vähän.

1,5 tuntia ennen Aurelian syntymää Mini oli nokosilla. Sitten se taas joi, kerjäsi minulta porkkanan ja nukkui lisää sen näköisenä, kuin ei aikoisi synnyttää ikinä yhtäkään varsaa.

Tuntia ennen Aurelian syntymää Mini muuttui taas levottomaksi. Se kuopi karsinassaan, piti meteliä ja yritti jopa potkia mahaansa välillä. Se meni makuulle, nousi taas ylös ja kävi uudelleen maahan. Se piehtaroi, kiersi kehää ja oli muutenkin ahdistunut. Sitä kesti ainakin puoli tuntia, ja sitten Mini oli taas ihan rauhallinen.

Kello 12:24 Mini laskeutui vielä kerran maahan. Se tärisi vähän aikaa, ja ponnisti sitten jättikokoisen mustan limaisen möykyn maailmaan ihan äänettömästi ja helpon näköisesti. Se puhkaisi möykyn sikiökalvon ja alkoi pari kertaa hengitettyään pestä ja hoivata tuota ällöttävää kasaa. Ei kestänyt montaa lipaisua ennen kuin musta klimppi alkoi näyttää yhä enemmän hevoselta. Sillä oli piirto päässään ja se ponnisteli hurjasti päästäkseen pitkille, huterille jaloilleen.

Minin Aurelia

Mini nautiskeli, kun harjailin sitä suojasäässä. Sen alahuuli roikkui pitkänä ja löysänä ja värähteli, kun pysähdyin hetkeksi rapsuttelemaan kumisualla sen sään ympärystää. Sanoin sille jotain löysänaamaisuudesta ja luonnollisesta naiskauneudesta, ja se möhisi tyytyväisenä lammasmaisia äännähdyksiä lauhaan ilmaan. Liu'utin kumisukaa sen pulleaa kylkeä masten siirtyessäni hinkkaamaan sen takapäästä talvikarvakluttuja irti taputtelin tammaa toisella kädellä mennessäni, ja-

"Herranjumala!"

Yhtäkkiä Minin maha taputti minua takaisin. Liike oli niin pieni, että tuskin olin tuntenut sen, mutta olin ihan varma, että se tapahtui. Tuijotin tamman mustan karvan peittämää vatsaa tiukasti. Minin pää kääntyi katsomaa, miksi mahdoin lopettaa sen hoivaamisen. Päätin, että olin kuvitellut kaiken. Taputin tammaa pyöreään vatsapuoleen tosi varovasti ja olin juuri käymässä sen takkuisen pyllypuolen kimppuun, kun se tapahtui taas.

Se näytti ihan siltä kuin Minin mahassa olisi kiertänyt sitkeä pieru. Mutta kun pierut eivät näy ulospäin. Kauhistuin, kun huomasin juuri ajatelleeni, että Minin ikioma vauva näytti pierulta. Ajattelin heti katuvaisena, että se näytti oikeastaan pieneltä enkelvauvalta. Minun oli pakko kiskoa lapanen kädestäni ja kokeilla, liikkuisiko Minin mahassa vielä joku vieras hevonen.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Tunsin kuinka Minin maha pullisteli, kun se hengitti. Sen suolistossa kurisi, kun sen aamupala kurvaili eteenpäin sen sisällä. Kuulin sen sydämenlyönnitkin, kun keskityin niin kauheasti. Maha jännittyi, pullistui ja löysistyi, kun Mini huokaisi niin kovasti, että sen sieraimetkin tutisivat. Olin juuri ottamassa käden pois ja jatkamassa harjaamista, kun jokin varsan ulokkeista - turpa tai jalka varmaan - painautui kaikenmaailman sikiökalvojen ja Minin kudosten läpi puoleksi sekunniksi kättäni vasten ja poistui sitten taas.

Jes! Se oli minun ensikontaktini pikku-Aurelian kanssa! Mini katsoi yllättyneenä perääni, kun juoksin talliin hakemaan ketä tahansa todistamaan, kuinka vauva potki.

Löysin Crimiksen ja Emilian, ja sain heidät juoksemaan perääni. Mini näytti epävarmalta olostaan, kun komensin molemmat töistään revityt tallilaiset koskettelemaan sen mahaa.

"Se potki! Mä näin!" kimitin Minin mahaa osoitellen ja melkein ilmaan hyppien.
"No ei se nyt ainakaan potki", Emilia kertoi.
"Sä koitat väärin! Laita käsi näin! Äsken se kyllä potki... Miksei se potki?"
"No tottakai se potkii. Sehän on jo vaikka kuinka vanha", Crimis nauroi, "onks tää muka eka kerta kun sä näet että se potkii?"
"Joo? Ei se oo ennen potkinu?"
"NO ONHAN! Se potkii koko ajan! Mä oon nähny ainaki miljoo-" Emilia aloitti.
"HYS!" Crimis sanoi tosi kovaa ja tönäisi Emiliaa.

Tunnustelin Minin kylkeä loukkaantuneena. Vai semmoinen Aurelia. Että muita sitä oli sitten potkiskeltu ja varmaan jo ensimmäisestä päivästä asti, mutta ei minua. Mini katseli meitä kummastuneena.

"Miksei se nyt potki?" kysyin ahdistuneena, kun en enää viitsinyt olla loukkaantunut.
"Ehkä se nukkuu. Ei ne koko aikaa jyskytä sielä", Crimis sanoi.
"Nukkuu? Miten niin nukkuu?"
"Se osaa nukkua ja vaikka mitä, etkö tienny?"
"Mitä muuta multa on pimitetty?"
"Sillä on jo harja ja häntä", Emilia sanoi, "ja ripsetkin tässä vaiheessa."
"Ja jos se äitiinsä tulee, niin valkoset jalkakarvat ja iiiso merkki", Crimis jatkoi.
"Se on varmaan aika hieno vauva", unelmoin ja melkein jo näin mustavalkoisen Aurelian.
"Tietenki", Crimis myönteli.
"Pianhan me saadaan tietää", Emilia sanoi ja silitti Miniä, joka näytti siltä, että tiesi jo.